tiistai 26. marraskuuta 2019

Kasvatamme vain kerran


Outo otsake, tiedän. Tarkoitan sitä, että jokainen sukupolvi täällä kasvattaa lapsensa omalla tavallaan.

Meillä ei ole ’tekijän tietoa’ asiasta, joten luomme tapamme kasvattaa periaatteessa ihan itse.

Se, että meidät itsemme on kasvatettu jotenkin, riittää johonkin, mutta siinäpä se sitten onkin.

Tästä tietysti seuraa tämä: kun vauva tulla tupsahtaa perheeseen, hänen vanhempansa ovat lähtökohtaisesti jokseenkin neuvottomia.


Ja varsinkin, jos hän on se ainokainen. Mutta, ei siinä mitään.

Luonto on viisaudessaan järjestänyt asiat niin, että tuo uusi tuttavuus tarjoaa puuhaa vanhemmilleen elämänsä alkuhetkistä lukien ”juuri sopivasti”, jotta nämä voisivat rauhassa tutustua tulokkaaseen ja oppia kasvattamisen alkeita.

Ehkä osittain juuri siksi vastasyntynyt pääasiassa vain syö ja nukkuu.

Kun lapsi vähentää unensa määrää (alkaen aktiivisesti toimia), ovat hänen vanhempansa jo päässeet edes joten kuten kärryille kasvattamisen alkeista.

Jokin aika sitten ilmestyi kirjani Kasvatus ajan kanssa (Teos, 2019).


Suunnitellessani kirjaa, mietin tovin, millaisen näkökulman loisin tähän paljon käsiteltyyn, jopa hieman kuluneeseenkin teemaan, kasvatus.

Sitten välähti. Otankin tarkasteluun sellaisia kasvatusaiheita, joihin parina kolmena viime vuotena on kiinnitetty mediassa huomiota.

Ja niin homma lähti alkuun. Istuin koneeni ääressä ja tein hakuja mitä erilaisimmilla kasvatukseen liittyvillä sanoilla.

Samalla rajasin pois muutamaa vuotta vanhemmat jutut.

Lopputuloksena oli melkoisen hyvä sikermä mitä erilaisempia aiheita.

Niiden äärellä huomasin, että kasvatus on jälleen uudenlainen kysymys. Hieman toisenlainen kuin vaikkapa vuosikymmen sitten.

Näitä uusia teemoja ovat esimerkiksi yksi­löllisyyden paineet ja mahdollisuudet, aineellinen yltäkyl­läisyys tai sen puute.

Samoin, työelämän uudet muodot – näemmä nekin – pakottavat vanhempia tekemään va­lintoja, joiden edessä mielen valtaa helposti neuvottomuus.


Hyvään kasvatukseen pitäisi pyrkiä, ja siitä puhutaan, mutta mitä ihmettä semmoinen on? 

Tylsää ei saisi olla, luovuutta pitäisi ruokkia, lapsen oman paikan löytämistä pitäisi helpottaa.

Mihin kaikkeen nykykasvattajan pitäisi venyä, milloin voisi olla tyytyväinen itseensä ja mitä nykykoulustakin pi­täisi ajatella?

Tällaisten kysymysten ääreltä lähdin kirjoituspuuhiin ja lopputuloksen näette tuossa – herttainen pikkutyttö isänsä vahvoilla käsivarsilla.

Nyt joku kysyy, onko tuo kirja opas? Saako siitä valmiita vastauksia näihin meidän arkisiin kasvatuksen pulmiin?

Mitähän sanoisin. Varsinainen opas se ei ehkä ole, mutta kyllä siitä vastauksia löytyy – vai pitäisikö sanoa: minun näkemyksiäni.

Kirjaa saa kirjastoista ja toki myös erilaisista kirjakaupoista.

Lisäys: huomasin juuri, että näyttäisi löytyvän nyt myös äänikirjana - sekä Bookbeatissa että Storytellissä.

perjantai 8. marraskuuta 2019

Miksi lapseni valehtelee?


Kasvattajan arjessa eteen sattuu monenmoisia tilanteita, niitäkin ongelmia. Yksi kaunis päivä voi havahtua lastenhuoneesta kuuluvaan hirmuiseen kiljuntaan ja lohduttomaan itkuun.

Ja kun juoksee paikalle, keskellä mattoa istuu hämmentynyt nelivuotias Siiri, joka on purrut Penttiä poskeen. Ja nyt Pentin poskesta löytyy Siirin koko purukaluston kuva.

Onhan se hirmuista! Ja varsinkin, koska meidän ”aina niin kiltti Siiri” ei ole ikinä semmoista tehnyt.


Tai, voi huomata surukseen sen, kuinka 11 -vuotias Erkki on yllättäen ruvennut valehtelemaan. Eikä sellaistakaan ole ennen esiintynyt. Eihän nyt meidän perheessä.

Voisimme tietysti puhua monestakin asiasta, mutta otetaan nyt tähän tämä valehtelu, tai, kuten pikku lasten kohdalla sanotaan: narraaminen.

Lähes kaikki narraavat, joskus

Totta. Lähes kaikki (isommatkin lapset) valehtelevat joskus. Kun muutaman vuoden ikäinen lapsi ”valehtelee”, se on jotain muuta kuin isomman lapsen valehtelu. Pieni lapsi usein vain satuilee.

Teini-ikäiset puolestaan saattavat valehdella asioista, joita he pitävät yksityisasioinaan. Jne.

Valehteluun voi liittyä muutakin: esimerkiksi pitkästymistä, kokeilunhalua tai mukavuudenhalua. Jos valehteleminen on jatkuvaa, voi taustalla olla jokin lapsen mieltä painava asia, useampiakin.


Sellainen voi olla vaikkapa syystä tai toisesta lapsen sisään kehittynyt suorituspaine.

Joskus taas (vaikkapa sen 10-vuotiaan kohdalla) toiminnan taustalla olevat selitykset voivat löytyä kauempaa, jopa viikkojen tai kuukausien takaa.

Tai, totuutta tahallisesti vääristävä lapsi voi esimerkiksi muistaa tilanteen, jossa häntä rangaistiin jostakin asiasta, kun se paljastui. Ja se pani nyt valehtelemaan.

On muitakin syitä

Joillakin pienemmillä lapsilla on yksinkertaisesti vain taito kertoa elävästi tarinoita. He ovat itse huomanneet sen ja nyt he käyttävät tätä taitoaan värittämällä ja liioittelemalla totuutta.

Valehtelun taustalla voi joskus piillä myös häpeän tunne. Lasta saattaa nolottaa jokin asia, esimerkiksi perheen koettu vähävaraisuus.

Tai, kouluikäinen saattaa valehdella, ettei tullut läksyä. Myöhemmin vanhemmat saavat kuulla, että läksyt ovat olleet useana päivänä tekemättä ja että lapsi on ollut koulussa rauhaton.


Tällaista tilannetta on syytä purkaa yhdessä. Miksi näin? Kokeeko lapsi esimerkiksi koulumenetystä koskevat vaatimukset liian korkeina?

On huomattava, että hyvinkin rakastavasti kasvatetut lapset saattavat valehdella pelätessään esimerkiksi vanhempien paheksuntaa tai sitä, ettei vain aiheuttaisi vanhemmilleen pettymystä.

Usein vanhemmille sanotaan, että lapsi valehtelee, jos kuri on liian tiukka. Että lapsi ei rangaistuksen pelossa uskalla puhua totta.

Totta. Perheessä voi olla käytössä liian ankaria rangaistuksia tai voi olla vaikeuksia sietää epätäydellisyyttä lapsen toiminnassa. Tällaiset paineet voivat purkautua tarpeena valehdella.

Mitä siis tehdä?

Ensinnäkin voisin vanhempana pohtia, mikä on syynä sopimattomaan käytökseen: vahinko, vai ehkä liiallinen houkutus? Onko jotain mikä lasta harmittaa, pelottaa tai jännittää?

Tai onko todella niin, että vaadin lapseltani liikaa, vaikka en ole aikonut niin tehdä?


Aikuisen ”miksi”-kysymykset ovat pienille lapsille hankalia, mutta jo 10-vuotias osaa eritellä jollain tasolla syitä tekoihinsa.

Toisaalta, vasta murrosiässä syy-seuraussuhteiden pohdinta onnistuu. Sitä pienemmän lapsen kohdalla aikuisen on hyvä auttaa syyn etsinnässä.

Joskus tunnustusta voi olla vaikea saada lapsesta ulos

Alkuun olisikin ”lämpimän jämerästi” kertoa tietävänsä lapsen valehdelleen ja siirtyä sen jälkeen pohtimaan syitä.

On hyvä selittää, että koska vanhempi rakastaa lastaan, hän myös haluaa tietää kaiken. Nekin asiat, jotka eivät ole menneet hyvin. Sen takia on tärkeää, että lapsi puhuu totta.


Tietysti olisi koetettava osoittaa, ettei totuuden muuntelulla saavuta sitä, mitä lapsi on halunnut.

Joskus auttaa, jos johdattelee lasta itseään kuvaamaan tekoaan: ”Tiedän, että haluat tuon olevan totta ja niin minäkin haluaisin. Mutta me molemmat tiedämme, ettei se ole niin.”

Kootusti: on hyvä kertoa lapselle selkeästi, että valehtelu on tiedossa. Kiivastuminen ei kuitenkaan auta asiaa, vaan saattaa saada aikaan rangaistuksen pelon ja sisäisen ”jämpin”.

Oikein leppoisaa isänpäivää kaikille!

perjantai 25. lokakuuta 2019

Miksi itsemurhista ei pitäisi uutisoida


Oletko koskaan ajatellut haukottelua tekona? Haukottelun syistä on puhuttu paljon, mutta vähemmän esimerkiksi siitä, miten tarttuvaa toimintaa se on.

Kun pelkästään luet sanan ”haukottelu” kahdesta edelle kirjoittamastani lauseesta, ja kaksi ”haukottelua” lisää tästä lauseesta, aika moni alkaa haukotella lähiminuuttien aikana.

”Jopa, kun kirjoitan tätä, alan itse haukotella”, väittää Malcolm Gladwell kirjassaan Leimahduspiste (The Tipping Point, 2000).


Eikä siinä kaikki. Jos luet tätä vaikkapa jonkin kauppakeskuksen avarassa aulassa ja alat haukotella, todennäköisesti moni niistä, jotka näkevät sinut haukottelevan, haukottelee pian ja niin edelleen.

Haukottelu tarttuu, eikä vain näköaistin välityksellä. Se tarttuu myös kuulon välityksellä tai siitä, että ajattelemme haukottelua. Sama koskee monia muitakin ilmiöitä.

Otetaan surullisempi asia: itsemurhat

Vuosia sitten olin työreissulla Kainuussa. Oli myöhäiskevät. En muista, mitä keskustelimme minut vastaanottaneen henkilön kanssa, mutta sen muistan, kuinka puheemme juontui itsemurhiin.

Ne olivat tuolla seutukunnalla ikävä, erityisesti keväisin esiin ryöpsähtänyt ilmiö. Uhrina olivat useimmiten yksinäiset, keski-ikäiset miehet.


”Heitä asuu tuolla vaarojen rinteillä ja jostain syystä juuri keväisin nämä yksinäisyyttä potevat miehet tulevat tehneeksi itselleen epätoivoisia asioita.”

Sitten hän totesi, ettei näistä asioista ole seudulla haluttu puhua julkisesti, koska jo ammoin huomattiin, kuinka itsemurhat ikään kuin ”tarttuvat”.

Totta se onkin

Itävallan televisio esitti parikymmentä vuotta sitten dokumentin niin sanotuista raideitsemurhista.

Kyseinen televisio-ohjelman tavoitteena oli kertoa ahdistuksesta, jota veturinkuljettajat olivat kokeneet, kun heidän junansa eteen oli heittäytynyt ihminen itsemurhatarkoituksessa.

Kuinka ollakaan, ohjelman esittämisen jälkeen raideitsemurhat lisääntyivät selvästi.


Dokumentin tekijät olivat järkyttyneet. He olivat olettaneet, että ohjelman vaikutus olisi aivan päinvastainen.

Tälle havainnolle on myös tieteellistä näyttöä. Monet kansainväliset tutkimukset osoittavat, että yksittäisistä itsemurhista uutisointi kiihdyttää ilmiötä.

Eikä siinä kaikki

Mitä näkyvämmin ja yksityiskohtaisemmin julkisuus käsittelee itsemurhia, sitä enemmän niitä tehdään.

Myös aihetta koskevat tietokonehaut lisääntyvät. Totta, osa haluaa ”vai tietää”, mistä on kyse. Mutta, osa selvästikin hakee tietoa siitä, miten oman itsemurhan voisi tehdä.

Tästä syystä itsemurhauutisten jakamista esimerkiksi sosiaalisessa mediassa kannattaa välttää.


Nyt joku sanoo: ei kai ole tarkoitus antaa valheellista kuvaa maailmasta?

Ei tietenkään, mutta jos itsemurhia käsitellään, olisi tärkeää korostaa sitä, ettei se ole ratkaisu, eikä se väistämättömyys.

Jutuissa olisi oltava ratkaisu, joka ei ole kuolema. 

Olisi aina korostettava, että on muitakin vaihtoehtoja – eikä huonoin niistä ole soittaa synkällä hetkellä 112:een.