keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Vieroitusoireita


Niinhän siinä kävi, että joku kavereista heitti tuolla LinkedInin puolella haasteen vuorokauden mittaisesta digipaastosta.

Homma lähtisi liikkeelle lauantain vastaisena yönä tasan kello 24.00.

Ensin ajattelin passaavani jutun, mutta sitten päädyinkin kysymään, mikä ettei. Miksi en minäkin, joka näistä olen jo moneen otteeseen itsekin vaahdonnut?

             Rami Al-zayat

Niinpä ilmoitin olevani mukana.

Ja niin touhu pyörähti käyntiin. Puoliyö on tämmöiselle startille oiva ajankohta. Ensimmäiset seitsemän, kahdeksan tuntia menee heittämällä.

Harvalla kai tulee sormeiltua nukkuessaan puhelinta tai muita ruudulla varustettuja vempeleitä.

Mutta heti aamusta päästään jo totiseen touhuun

Koska en ole erityisen lahjakas nukkuja, olen usein lauantaisinkin hereillä jo 7 - 8 seutuvilla. Usein tulee hivutettua puhelin käteen jo vuoteessa ja tsekattua vähintään perheen WhatsApp.

Mutta nyt kun sitä ei voi tehdä, hiipii tietysti ensimmäisenä mieleen kysymys, mitä ihmettä tekisi ennen aamunkahvia ja sen jälkeen?

Tällä kertaa vastaus lepää pöydällä: pari viikkoa sitten kesken jäänyt isänpäivälahja, Siilasmaan paljon puhuttu Nokia-kirja. Se voisi ehkä juuri tällaisena päivänä olla ihan luontevaa puuhaa.

             Stink Pickie

Ja niin kuluu tunti pari… Kunnes kello 11 korvilla kehoon hiipivät voimistuvan nälän tunteen lisäksi ensimmäiset lievät tylsistymisoireet.

Nyt olis hyvä keksiä jotakin ihan oikeata tekemistä, mutta mitä ihmettä?

Pieni pähkäily tuottaa tuloksen. Onneksi tuli laitettua eilispäivänä herneet likoamaan. Juuri nyt olisi oiva hetki alkaa pehmentämään herneitä.

Ei kun kattila tulelle!

Kas, herneet ovatkin ehtineet jo sen verran pehmetä, että jo tunnin kuluttua keitto on syöntikelpoista ja maittavaa.

Lounaan jälkeen taloyhtiön hallituksella on ehdotus. Juuri nyt olisi hyvä hetki viritellä pihapuuhun jouluvalot, joista viikolla oli pariinkin otteeseen puhe.

Ei ihan mielipuuhaani, mutta homma on tehtävä ja – sitä paitsi – pakko on aina ollut taatuimpia keinoja kanavoida kasvavaa toiminnan tarvetta. Joulukin on kerran vuodessa vaan.

             Mark Rabe

Saan valot puuhun ja virrankin paikalle, mutta ilmakaapelin rakentamisessa on omat juttunsa. No, voimavirta-asentajan poika päihittää nämä tämmöiset haasteet rutiinilla.

Eletään edelleen iltapäivän alkua. Myönnän, kelloa tässä tulee vilkuiltua. Tiuku repii vasta tunnin verran yli puolta päivää.

Mitäs sitten? Kuin välähdyksenomaisesti huomaan, että nyt huonosta loppuun suorittamisen tarpeesta on hyötyä!

Hommia on onneksi jäänyt kesken vähän siellä ja täällä – sen kuin valitsee.

Hetken arvottuani hivuttaudun kellarikerroksen pajaani. Siellä on kesken ainakin yksi puukkoprojekti. Belttonit päähän ja rauhoittavaa musiikkia. Radion kuuntelu ei onneksi ole kielletty.

Parin tunnin päästä kapuan kellarista, keitän kahvit ja tartun taas Siilasmaan kirjan paperiversioon. Jassoo, nyt sitten lähtee sitten Nokian matkapuhelintuotanto lopullisesti myyntiin. On se niin surku.

             Patrick Tomasso

Tunnin, parin lukusession jälkeen lähdetään joulunalusmyyjäisiin ja niiden jälkeen onkin jo lauantaisaunan paikka. Huomaan, että tällä kertaa tulee viihdyttyä löylyissä oikein pitemmän kaavan mukaan.

Ja saunan jälkeen taas hetki Siilasmaan parissa. Kuin huomaamatta tulen kahlanneeksi kirjan loppuun. Tuollaiset 200 sivua tietotekstiä digivapaana lauantaipäivänä tuntuu olevan kakunpala.

Ei paha!

Jotenkin nostalginen olo

Nyt kun jälkeen päin kokemustani kelaan, huomaan, että jonkin verran tällaiseen ruuduttomaan päivään mahtuu ainakin näennäisesti ”tarkoituksetonta” tuijottelua.

Katse kohti mattoa ja katse kohti seinää. Siitähän kirjoitin Tylsyyden ylistyksessä.

Ja, pakko myöntää: jonkin verran on niitäkin aitoja vieroitusoireita, ei nyt toki sentään ihan vapinaa, eikä aggressioita, eikä edes haamuvärinäsyndroomaa.

             Miguel Gonzalez

Niin, ja jos oikein rehelliseksi heittäydytään, on myönnettävä sekin, että kyllä mukana on välillä myös kateuden tunnetta. Esimerkiksi silloin, kun huomaa vaikkapa vaimon vieressään naputtelevan puhelinta.

Mutta vastaavasti

Tunnelma on jotenkin myös ”hartaan hallittu”. Tätä tämmöistä en ole kovin usein kokenut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Jotenkin myös…niin: nostalginen olo.

Samoin, päivään mahtuu enemmän myös ilmiselvää ajattelua, funtsintaa.

En väitä, että näiden kokeilupäiväni tovien aikana olisi syntynyt (hyviä) ajatuksia, mutta en yhtään ihmettele, vaikka tämmöisessä häiriöttömyydessä, tylsähkössä toimettomuudessa syntyisikin jotain.

Suosittelen kokeilemaan. Väitän, että samalla sitä oppii jotain uusia olemuspuolia myös itsestään.

maanantai 19. marraskuuta 2018

Ihanat vihattavat digisysteemit


Tulkoon heti alkuun todettua, että uskon tietotekniikan auttaneen monin tavoin elämäämme. Digitaaliset ratkaisut ovat tuoneet arkeemme huolettomuutta ja helppoutta.

Sen sijaan, että minun pitäisi lähteä selvittämään asioitani johonkin ”virastoon” tai jopa toiselle paikkakunnalle, voinkin tehdä sen näppärästi verkossa. Ilman, että edes soitan.

             Pankaj Patel

Mutta. Uusien järjestelmien kehittäminen ei todellakaan ole osoittautunut aivan helpoksi. Varsinkaan, jos systeemit halutaan tehdä toimintavarmoiksi ja aukottomiksi.


Aina ei esimerkiksi tiedetä sitä, mitä uuden järjestelmän kehittäminen lopulta maksaa. Kuten ei sitäkään, toimiiko kallis järjestelmä paremmin kuin halpa.

Tai toimiiko se ensinkään.

Olen tässä kauhistuneen huvittuneena seurannut Espoon kaupungin hortoilua omien tietoteknisten hankintojensa parissa. Ehkä tämä postauskin sai alkunsa tästä casesta.

Taisi saada.

Siis. Espoon kaupunki näyttää tähän mennessä suoltaneen 6-7 miljoonaan euroa Kuntien Tieralta tilattuun talous- ja henkilöstöhallinnon järjestelmään, jota ei ehkä koskaan oteta edes käyttöön.

             rawpixel

Nimittäin, Espoon tilaama Tierasap-järjestelmä ei ehkä lainkaan sovellu sille tarkoitettuun käyttöön. Niinpä on vaarana, että hankkeeseen syydetyt eurot valuvat kankkulan kaivoon.

Pöh, eihän tämä nyt niin tavaton ongelma ole, hymähtäisi tähän joku.

Eipä kyllä.

Kuukausi sitten Aamulehti uutisoi, kuinka kelakyytien välityspalvelun laite- ja ohjelmisto-ongelmat olivat aiheuttaneet ”merkittävää haittaa” lehden levikkialueella eli Pirkanmaalla.

Kuulemma ”yhtäkkiä” vain yksi kelakyytejä vastaanottava laite lakkasi toimimasta.

Tai, joku ehkä muistaa uutiset alkuvuodelta, jolloin pankkimaailma tuskaili palkkojen ja Kela-korvausten myöhästymistä.

             Lexi Ruskell

Ongelma johtui eurooppalaisessa maksuvälitysjärjestelmä Sepassa ilmenneistä häiriöistä.

Aivan oma lukunsa tuntuvat olevan terveydenhuollon tietotekniset järjestelmät.

Keväällä 2018 puhuttiin siitä, kuinka Helsingin kaupungin hammashoidon ajanvaraus oli ollut suorastaan kaaoksessa jo ”kuukausien ajan”.

Lifecare ei olekaan nimensä veroinen?

Syyttävä sormi osoitti helmikuussa käyttöön otettua Lifecare-tietojärjestelmään.

Tilanne äityi kesän korvalla jo niin pahaksi, että kiireettömän ajanvarauksen puhelinnumero jouduttiin usein sulkemaan tykkänään viimeistään iltapäivisin.

             Daniel Frank

Samoin, keväällä ihmeteltiin laajemminkin potilastietojärjestelmien ongelmia, joista näytti tulleen terveydenhuollossa arkipäivää.

Hankalien ja huonosti toimivien potilastietojärjestelmien väitettiin kuormittavan lääkäreitä enemmän kuin kiire.

Tämä oikeastaan olikin yksi juttuni pointti.

Vaikkapa tietoteknisten ongelmien aiheuttaman stressin tutkimista ei ole pidetty kovin trendikkäänä aiheena.

Juuri siksi odotan innolla vuoden 2018 lopussa päättyvän THL:n Digityö ja stressi -tutkimushankkeen tuloksia.

             John Sekutowski

Tämä hanke pureutuu erityisesti terveydenhuollon tietojärjestelmien vaikutuksiin terveydenhuollon ammattilaisten työssä.

Nimittäin esimerkiksi vuonna 2015 tehdyssä laajassa kyselyssä yli 60 prosenttia vastanneista lääkäreistä nimesi kuormittavimmaksi tekijäksi työssään monimutkaiset ja kehnosti toimivat tietotekniset laitteet ja ohjelmat.

Vasta niiden jälkeen tulivat sellaiset asiat, kuten ajan puute ja tekemättömien töiden paine.

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Miehestä isänpäivän alla

Kuuntelin ikäistäni terapeuttia. Kaveri puhui ”hiljaisesta sukupolvesta”.

Hän puhui isänsä sukupolvesta todeten, kuinka ”suomalaisia tuppisuuäijiä on kasvattajana väheksytty aivan liian paljon”.

Hänen oma isänsä oli ollut tekojen mies, yrittäjä. Ei isä ollut paljon puhunut, mutta olipahan kuljettanut poikia mukanaan keskeneräisillä työmailla.

             Quinten de Graaf

Pojille oli päässyt syntymään käsitys, että olisivat olleet isälleen kovastikin avuksi. Vasta aikuisiässä heille oli valjennut, että ei heistä apua juurikaan ollut.

Rakennukselle vieminen oli ollut hiljaisen sukupolven edustajan ratkaisu kasvatuksen ongelmaan.

Koska puhuminen todella oli niin vaikeaa, isä oli ikään kuin työn kautta koettanut opettaa, kuinka asioihin tartutaan, kuinka vastuuta kannetaan ja kuinka toiseen ihmiseen suhtaudutaan.

Emme me niin erilaisia ole vieläkään

Yhä vieläkin on isiä, jotka kokevat vahvasti olevansa ”ulkokenttien miehiä”, luontevimmillaan siinä, mitä tapahtuu kodin seinien ulkopuolella.

Varsityössä, toimen äärellä. Suorittamassa ja säätämässä.

Emme me siitä pääse – ajatuksesta, että asioita kannattaa tehdä, jos niissä on järkeä. Tunne on taka-alalla. On toki poikkeushetkiäkin meillä miehillä.

             Aaron Huber

Kun mies ohjautuu tunteidensa vietäväksi, se saattaa tapahtua autokaupassa tai vaikkapa Bilteman katalogin äärellä.

Tuo naulain on saatava, maksoi mitä maksoi.

Nämä piirteet tahtovat siirtyä, erityisesti pojille

Yllättävän moni mies on joutunut vasta aikuisena kohtaamaan suuria inhimillisiä tunteita; sellaisia kuin riittämättömyys ja häpeän sekainen uupumus.

On tullut huomanneeksi, että nämä tämmöiset tunteet riisuvat. Ja kun niin on käynyt, onpa mies voinut kokea senkin, kuinka ymmärtäjiä on lähipiirissä loppujen lopuksi vähän.

Liian vähän.

             Jesse Orrico

Miksi niin on sitten päässyt käymään, kysyy joku? Kas siksi, että meiltä miehiltä puuttuu huolenpurkamisen perinnettä. Heillä on rinkinsä ja ompeluseuransa.

Toisin on naisilla. Heillä niitä on ystäviä, ihan sydänystäviin saakka. Meillä miehillä on vain kavereita.

Palataanpa vielä siihen puheeseen

Ei sen pitäisi toivottomuuteen viedä, tämäkään kykenemättömyytemme puhumiseen.

Miksi? Siksi, että nykykasvatuksessa sanojen melskeen alle on usein peittynyt läsnäolo, kokemus toisen ihmisen lähellä olosta.

Palataanpa alkuun, niihin tuppisuuäijiin. Ihan sattumalta he ymmärsivät, että kasvatus on kohtaamista. Kun kohtaaminen tulee todeksi arjen osallisuudessa, syntyy tunne, että tässähän me nyt olemme.

             Wes Hicks

Minä ja nämä lapseni. Nämä yhdessä olemisen aidot hetket kantavat sittenkin pidemmälle kuin pelkkä puhe, helisevät sanat.

Koska kohtaaminen on enemmän kuin puhe, se on tehnyt kasvatuksesta jotenkin vaikeaa. Vaikka ytimeltään kysymys on äärettömän yksinkertaisesta asiasta.

Erityisesti meille isille on ollut aina vaikea hyväksyä sitä, että kasvatuksessa arjen helmistä, pienistä asioista, tulee lapsen elämään isoja.

Kasvatus on mittakaavaongelma