torstai 11. lokakuuta 2018

Onko kaikki tieteessäkään sitä, miltä se näyttää?


Mika Waltarin Mikael Hakimissa päähenkilö Mikael (vielä Karvajalka -nimisenä) opiskelee muutaman vuoden Pariisin yliopistossa.

Mikaelin opinhalu on kova ja tieto myös tarttuu häneen. Varsinkin kielet tuntuvat olevan nuorelle miehelle helppoja.

Jossain vaiheessa Mikaelin mieleen hiipii kuitenkin epäilys.

Ehkä tässä kaikella itsensä kiusaamisella ja pänttäämisellä ei kuitenkaan saada aikaan sitä, mitä hän alun pitäen oli hakemassa.

             Patrick Tomasso

Vähitellen hän alkaa menettää uskoaan ”rikkiviisasteluun”, jota yliopistossa hänen mukaansa harrastettiin:

”Olin jo jonkin verran kyllästynyt pohtimaan latinan sanojen taivutusmuotoja ja etsimään vanhoista kirjoista todistuksia, jotka yliopistossa painoivat enemmän kuin ihmisen omien terveiden silmien ja järjen todistukset.

Olin nähnyt jo liian paljon voidakseni epäilemättä ja sokeasti ammentaa oppineen tiedon ummehtuneista kaivoista kuten nuoruuteni päivinä, ja mieleni oli vallannut ilkeä epäilys, että kulutin aikaani hukkaan ja sain väärää rahaa oikean asemasta.”

Vainko Mikael epäilee

Tiedän, että yliopiston edustajana tartun nyt herkkään kohtaan, mutta kieltämättä, tämä ajatus on minullekin joskus, kuin ohi kiitäen, noussut mieleen.

Toisin sanoen: onko kaikki se oppineen näköisillä sanoilla saivartelu ja käsitteellinen kiemurtelu sittenkään osoitus asioiden syvästä ymmärryksestä?

             Aman Bhargava

Onko se viisautta ja johtaako se siihen, mitä me kaikki täällä olevat alun pitäen olemme olleet tavoittelemassa - me opettajina ja meidän opiskelijamme koulutettavina?

No. Itse asiassa se ei ollut vain Mikael Hakim, joka ajatukseni tähän johti.

Oikeammin kimmokkeen tähän postaukseen antoi ”testi”, jonka muutamat tutkijat tulivat tehneeksi ikään kuin koetellakseen ”järjestelmän rationaalisuutta”.

Mitä he siis tekivät

Kas, nämä kolme tutkijaa kirjoittivat kaikkiaan 20 tieteellistä artikkelia, jotka sisälsivät mielenkiintoisia, jopa voimakkaita ajatuksia.

Joka ainoa näistä artikkeleista näytti kyllä tieteeltä, mutta tosiasiassa ne olivat alusta lukien täyttä soopaa.

             Daria Nepriakhina

Jutut kirjoitettuaan tutkijat Helen PluckroseJames A. Lindsay ja Peter Boghossian lähettivät ne tarjolle lähinnä feministiseen tutkimukseen keskittyneisiin tieteellisiin aikakauslehtiin.

Sitten odotettiin ja katsottiin, miten käy.

Periaatteessa yhdenkään artikkeleista ei olisi pitänyt ylittää julkaisukynnystä (tietenkään!), mutta kuinka kävikään.

Upea artikkeli

Hämmentävintä oli se, että kahdestakymmenestä hölynpölyjutusta seitsemän päätyi julkaistavaksi asti, osa jopa julkaisuissa, joita pidetään varsin kovatasoisina alallaan!

Esimerkiksi allaan arvostettu Gender, Place and Culture, nosti ”koirien raiskauskulttuuria” käsittelevän artikkelin yhdeksi 25-vuotisjuhlanumeroidensa pääartikkeleista.

             Davide Cantelli

Vertaisarvioinnin mukaan se oli ”upea artikkeli”. Huh.

Kirjoittajat itse toteavat, että jotakin on ehkä menossa pieleen yliopistoissa – varsinkin joillakin tutkimusaloilla.

Tästä voisimme jatkaa pitkäänkin, mutta totean vain kuten Mikael Hakim: näemmä muutamat muutkin ovat epäilleet saaneensa väärää rahaa oikean asemasta.

maanantai 24. syyskuuta 2018

Lue lapsellesi!

Kun olin pieni, enkä osannut lukea, isä luki minulle. Kun pyysin isää lukemaan, en muista koskaan, että isä olisi kieltäytynyt.


Hän luki satuja ja sarjakuvia, enimmäkseen kai Aku Ankkaa, joka meille siihen aikaan tuli.

Kun kasvoin minäkin halusin lukea. Ihailin nimittäin isää ja isä luki niin paljon. Ellei hän tehnyt halkoja tai kalastanut, hän istui olohuoneen nurkassa nojatuolissa ja luki.

             Nicole Honeywill

Jonkin mittapuun mukana hän oli himolukija. Tämä muuten on asia, jota olen joskus ihmetellyt.

Jostain syystä hänestä oli tullut kirjallisuuden suurkuluttaja, vaikka hän ei työkseen joutunut lukemaan yhtään mitään, tuskin edes manuaaleja – hän oli sähköasentaja.

Hänet myös tunnettiin kirjastoissa. Kun lähikirjastoon tuli uutuuskirjoja, kirjastonhoitajat jemmasivat niitä tiskin alle ja antoivat niitä ensin isälle.

Ei se varmasti ihan reilua ollut, mutta näin kirjastotädit tekivät.

Näillä kirjastoreissuilla minäkin olin mukana.

             Susan Yin

Istuin kirjaston lehtihyllyn vieressä olevan pöydän ääressä ja luin sarjakuvia – sen lisäksi, että lainasin itselleni aina muutaman nuorten kirjan.

Mukaani lähti Jules Verneä, Enid Blytonia, Tarzan-kirjoja ja sellaista.

Tämä kaikki tuli mieleeni luettuani viime viikolla Hesarin pääkirjoitustoimittaja Matti Kalliokosken kirjoituksen, jossa korostettiin lukutaidon merkitystä.

Osa suomalaisten välisistä tuloeroista syntyy jo ensimmäisten elinvuosien aikana, kirjoitti Kalliokoski.

Tämä on ollut totta jo pitkään, mutta nyt on taivaalla huolen pilviä.

             Claudia

Vaikka Suomi on näihin asti ollut kansainvälisissä lukutaitovertailuissa aivan terävimmässä kärjessä, menestys on alkanut hiipua.

Huippulukijoita on entistä vähemmän, ja heikkojen lukijoiden määrä kasvaa.

Alle 25-vuotiaiden lukutaidon taso on heikompi kuin kymmenen vuotta sitten: heitä on jo yli kymmenesosa suomalaisista.

Miksi tämä on tärkeää? Siksi, että jos lukutaidon tarjoama perusta on kehnossa kunnossa, siihen päälle on vaikeaa rakentaa menestystä jatko-opinnoissa tai työelämässä.

Kuinka totta.

Jos minun pitäisi nostaa esille yksi keskeinen taito, joka on ollut minulle itselleni ratkaisevan tärkeä, se on juuri lukutaito.

             Aaron Burden

Kaikkea en suinkaan osaa, mutta rohkenen väittää olevani melko hyvä lukemaan.

Lukutaidon myötä olen päässyt sisälle monenlaisiin teksteihin ja olenpa oppinut myös itse luomaan niitä, tekstejä.

Minulle myös kirjoitustaito, eli erilaisten tekstien synnyttämisen taito, on ollut suorastaan elintärkeä juttu.

Tämän kokemukseni pohjalta olen samaa mieltä kuin Matti Kalliokoski: kyse on taidosta, jonka pohja luodaan jo kotona. Kyse on tasa-arvoa luovasta taidosta.

Siispä: lue lapsellesi ja kun hän itse oppii itse lukemaan, ohjaa hänet hyvien kirjojen äärelle.

Kannusta häntä lukemaan!


keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Äänikirja tuplanopeudella, kiitos!


Yhdysvalloissa on alettu huolestua äänikirjojen kuuntelijoiden mielenterveydestä (sattumoisin mielenterveydestä on siellä puhuttu myös politiikan yhteydessä, mutta ei nyt mennä siihen).

Nimittäin, tehokkuutta palvovat supersuorittajat ovat kuulemma alkaneet kuunnella äänikirjoja tuplanopeudella.

Nykyteknologian avulla sellainen on mahdollista. Tuplanopeuksinen ääni ei enää kuulostakaan pikkuoravien laulannalta, kuten joskus ennen.

            Juja Han

Teknologia on mahdollistanut senkin, että sanojen väleissä olevat tauot on voitu poistaa, joten informaatiota voi halutessaan ottaa vastaan vaikka koko valveillaoloaikansa!

Ylle referoimassani jutussa äänikirjojen pakkomielteisen kuunteleminen liitettiin osaksi kasvavaa tehokkuus- ja mittarointitrendiä.

Mihin oikeasti tähtäämme?

Moinen puhe puolestaan nosti mieleeni Kuluttajatutkimuskeskuksen professori Mika Pantzarin taannoisen kolumnin, joka käsitteli aivan samaa aihetta.

Pantzarin mukaan yksipuoliset ja ”näennäisen tarkat” elämänhallinnan mittarit ovat omiaan kohdentamaan mielenkiintoamme yksittäisiin ja kovin lyhyen aikavälin tavoitteisiin.

Näiden mittareiden tarkkuuskin voi olla näennäistä. Esimerkiksi viime viikolla satuin kuulemaan radiosta, kuinka vaikkapa askelmittareita voi hämätä kutomalla.

            Thomas Kelley

Tyhmä mittari luulee, että ihminen kävelee, kun hän liikuttelee ranteitaan.

No, tämä ei ole pointtini. Haluaisin Pantzarin tavoin tivata, mitä ihmettä oikeastaan tavoittelemme tällä kaikella?

Mihin tähtäämme tällä kroonisella itsen tarkkailulla? Tätäkö tulee jatkossa olemaan tasapainoinen, kaikkien tavoittelema onnellinen elämä?

Meistä on tulossa kontrollifriikkejä

Vai olemmeko ehkä ottamassa askelen kohti lohdutonta tilaa, jota haluamme kutsua elämäksi mutta joka todellisuudessa on toivolla edes jonkinlaisesta hallinnan tunteesta?

Minusta tuntuu, että meistä on tulossa varmistelevia kontrollifriikkejä.

Emme haluaisi elää enää hetkeäkään ilman, että visusti tiedämme, mitä ihmettä sille tai tälle osalle meistä on juuri nyt tapahtumassa.

            rawpixel

Totta kai ajatus ihmisestä vaikuttamassa ajatuksillaan ja itsetarkkailutyökaluillaan omaan elämäänsä on rohkaiseva.

Se viittaa vahvasti uskoon, että kuka tahansa meistä voi menestyä, kunhan osaa kaivaa juuri tällä mainiolla sähköisellä työkalulla kehoonsa piiloutuneen sisäisen sankarinsa esiin.

Mutta entä jos en pystykään tähän?

Ellei se sittenkään toimi.

Minä en usko, että se toimii. Aina. Tämäntyyppisen toiminnan tragedia on siinä, että se toimii vain niin pitkään, kun kaikki elämässämme sujuu suunnitelmiemme mukaan.

Kaikesta valppaana olostamme huolimatta onni saattaa sittenkin lipsahtaa ulottuviltamme.

            Nilotpal Sarma

Väitän, että todellista elämänhallintaa on kyky erottaa asiat, joihin voimme itse vaikuttaa, niistä, joille emme voi mitään.

Tässä on parikin asiaa. Yksi. Emme ole yksin täällä. Kaikki ei johdu vain meistä. Kaksi. Myös vastoinkäymiset kuuluvat elämään. Myös ne ovat tärkeitä opin kohtia.

Kolme: me ihmiset olemme ainakin jossain määrin arvoituksia ja siksi parhaatkin sisäisen elämän mittarit ovat virvatulia.

Ne ovat huonoja kuvajaisia siitä, mitä meissä todella tapahtuu.