perjantai 18. elokuuta 2017

Tiedättekö yhtään, mihin olemme menossa?

Aivan, otsake on epäinformatiivinen ja kysymyskin kovin retorinen. En tiedä, mutta haluan uskoa hyvään.

Tulin kirjoittaneeksi sen luettuani jostakin aviisista jutun vaippaikäisistä, jotka eivät kuulemma enää selviä pottareissuistaan ilman padia.


Jutun myötä juonnuin – taas kerran - miettimään suhdettamme näihin arjen härpäkkeisiin.

Vaikeaksi suhteemme digitaalisuuteen ja vaikkapa someen tekee se, ettei muutos ole ollut vain huonoon suuntaan. On nimittäin lukuisia hyviä asioita, joita digitaalisuudesta on seurannut.

Eihän yhteiskuntaa oikeastaan voisi ajatella ilman sitä.

Yksi melko harvoin esille tuotu digitaalisuuteen liitettävä asia on uudenlainen demokraattisuus. Nyt nimittäin kaikkien ääni tulee paljon tasapuolisemmin kuuluville.

Tarkoitan sitä, että eihän esimerkiksi verkko tivaa, kuka se sinä siellä olet, joka tällä kertaa olet äänessä.


Ennen oli toisin. Ääneensä kuuluville saivat vain ne harvat, joilla oli kykyä ja mahdollisuuksia, asema ja valtaa.

Nyt melkeinpä mille tahansa saitille voi kirjoittautua kuka tahansa. Keskusteluun voi osallistua tasaveroisesti kuka tahansa.

Toki sekin on tullut huomattua: monet ovat, toden totta, myös näitä oikeuksiaan käyttäneet ja nimimerkin takaa huudelleet asioita, joita ovat sitten tulleet katuneeksi.

No, tuon pottajutun lisäksi 

on toinenkin syy, miksi aloin juuri nyt näitä pohtia.

Kas, juuri tällä viikolla viimeisetkin koulut ovat käynnistäneet lukuvuotensa.


Digiloikkaa pidennetään. Uusia läppäreitä asennellaan luokkiin, vanhentuneita pöytäkoneita kannetaan ulos ja yhä notkeampia tabletteja sovitellaan lapsukaisten käsiin.

Tämähän se on tätä päivää, eikä asiaa oikein voi toisinkaan ajatella! Totta.

Mutta kun. Mutta kun erehdyin tuossa tekemään myös ynnälaskua.

Jos lapset ja nuoret käyttävät jo entuudestaan yli kolme ja puoli tuntia päivässä näitä ”perinteisiä” välineitä, kuten televisio ja tietokone – Tilastokeskuksen mukaan näin kuulemma on.

Hurja ynnälasku

Kun tähän lisätään puhelimen käyttö, niin ynnälaskun lopputulos on melkoisen hurja.

Ellen ihan väärässä ole esimerkiksi varhaisteinimme ovat puhelimensa ääressä suurin piirtein koko valveillaoloaikansa.


Kuulemma jopa älypuhelimen aikuiskäyttäjä katsoo 150 kertaa puhelimeensa päivässä. Joku voisi lohkaista tähän, että teinin kohdalla se on yksi piiitkä viipyilevä katse.

Nimittäin koko valveillaoloajan kestävä katse.

Keskustelua arjen rytmistä tarvitaan

Jopa 75 prosenttia iPhonea käyttävistä opiskelijoista on tunnustanut nukkuvansa puhelin sängyssään.


Jaa’a. Eiköhän me vanhemmat jälleen kerran aloiteta kouluvuosi järjestämällä pieni valoisan positiivinen keskusteluhetki arjen rytmeistä.

Siihen voisi kuulua alaotsikot puhelimen käytöstä, riittävästä liikunnasta ja hyvästä levosta.

Muutamia tiukkoja perussääntöjäkin voitaisiin ihan vain mallin vuoksi kerrata.

Kuten se, että puhelinta ei meillä tuoda ruokapöytään, eikä sitä kelpuuteta unikaveriksi sänkyyn.

tiistai 8. elokuuta 2017

Kun hoitajat uupuvat

Keskikesällä sattui ihan hakematta silmiini useampiakin uutisia, jotka liittyivät terveydenhuollon henkilöstön lisääntyviin työpaineisiin ja puutteellisiksi koettuihin henkilöresursseihin.

Viime viikolla uutisoitiin jälleen ruuhkista Kuopion yliopistollisen sairaalan päivystyksessä. Ruuhkien väitettiin johtavan jopa potilasturvallisuuden vaarantamiseen.


Toisaalta, tuo Savossa uutisoitu tilanne tuntuu olevan tällä hetkellä tuttu muuallakin maassa.

Sairaaloiden henkilöstön ja johdon välisiä erimielisyyksiä näyttää syntyvän siellä sun täällä.

Kuopion tilanne oli kuitenkin siinä suhteessa poikkeus, että siellä asiasta kanneltiin jo viranomaisellekin. Mitta oli tullut täyteen.


Nimittäin, jo tätä ennen KYS:n päivystyspoliklinikan hoitohenkilöstö oli kirjelmöinyt ongelmista sairaalan johdolle vaatien lisää työntekijöitä. Se ei ollut auttanut.

Kesäkuun alussa uutisoitiin Päijät-Hämeestä. Siellä vastikään tehtäväänsä nimetty hyvinvointiyhtymän toimialajohtaja oli nostanut kytkintä jo puolen vuoden pestin jälkeen.

Eronnutta johtajaa olivat alkaneet häiritä - kuinka ollakaan - henkilöstön lisääntyneet sairauspoissaolot.

Eikä tuntuma ollut ilmeisen väärä. Hoitohenkilökunnan kuormittuneisuus on näkynyt jo jonkin aikaa valtakunnallisissa tilastoissakin.


Työterveyslaitoksen seurannan mukaan hoidon ammattilaisista eniten vuonna 2016 sairastivat sairaanhoitajat (20 päivää), lähihoitajat (26 päivää) ja kodinhoitajat (31 päivää).

Kaikkien yllä kuvattujen ammattiryhmien kohdalla sairauspoissaolopäivien määrät ovat selvästi suurempia kuin kuntatyöntekijöillä keskimäärin.

Monikaan meistä ei usko, että syynä on näihin ammatteihin pesiytynyt laiskuus. Ehei, kyllä hoitajat ovat meillä olleet aina hyvin velvollisuudentuntoisia ihmisiä.

Syynä ovat kasvaneet työpaineet. Uupumushan siinä tulee, kun työ kasvaa röykkiöiksi silmien edessä ja kiire sen kuin lisääntyy.


Joskus aiemmin kirjoitin postauksen siitä, miksi nuoret sairaanhoitajat vaihtavat alaa jo muutaman työssäolovuoden jälkeen. Ehkäpä tässä on yksi selitys siihenkin.

Näitä kun pohtii, alkaa tahtomattakin siirtyä ajatus tilanteeseen, jossa itse tai joku läheisistä on hakemassa pikaista apua julkisen terveydenhuollon piiristä.


Ammattitaitoa, empatiaa ja ymmärrystä kyllä on, mutta entäpä, jos se ei juuri siinä tilanteessa enää piisaakaan? Pitäisi myös olla ehtiviä ja tekeviä käsiä.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Työelämädouppaaminen huolettaa

Kirjoitin vuonna 2010 Pakattu aika –nimiseen kirjaan työelämädopingista.

Noihin aikoihin nimittäin nousi julkisuuteen saksalaisen sairausvakuutuskassan DAK:n teettämä selvitys, jonka mukaan doping oli leviämässä urheilukentiltä työpaikoille.

Yhä useamman väitettiin douppaavan itseään lääkkeillä työkuntoon.


Asiasta meinasi tulla haloo, kun olin julkisuudessa epäillyt, että tätä samaa on myös meillä Suomessa. Tuo nyt on liioittelua, sanottiin. Ei nyt meillä voi olla tuollaista ongelmaa!

Oli myös niitä, jotka olivat samaa mieltä. Samalla kuitenkin jouduimme myöntämään, että kyse on salatusta ongelmasta. Kukapa mieluusti myöntäisi, ettei selviä työhaasteista ilman lääkkeiden apua.


Kuulemma joka viides nuori aikuinen Suomessa käyttää reseptillä saatavia psyyke- tai kipulääkkeitä, jotta työteho paranisi tai ylipäätään jaksaisi töissä

Näin kertoo Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry:n Taloustutkimuksella teettämä tutkimus. Kolmannes tutkimuksessa mukana olleista ilmoitti syövänsä reseptilääkkeitä päivittäin.


Mistä tämä kertoo, kysyy nyt joku. Tietysti työelämästä. Se on yhä haastavampaa. Toinen selitys löytynee itse lääkkeistä ja modernista lääketieteestä.

Tulehduslääkkeet ovat nykyään niin tehokkaita, että niitä kun popsii, tapahtuu kummia. Siinä alkaa sairaskin tuntea itsensä siinä määrin terveeksi, että voi jälleen alkaa tuntea pahaa oloa tekemättömistä töistään.

Kun kuumeen saa hätisteltyä tilapäisesti pois, alkaa tuntea itsensä pikemminkin laiskaksi kuin sairaaksi.

Eikä vai Buranaa

Minua huolettaa tässä asiassa vielä sekin, ettei se ole välttämättä aina edes sitä Buranaa.

Yhä useampi modernin yhteiskunnan kansalainen missä tahansa teollisuusmaassa turvautuu mitä erilaisimpiin psyykelääkkeisiin ilman että pääkopan tila sitä varsinaisesti edellyttäisi.


Esimerkiksi mainitsemani saksalaisselvityksen mukaan – siis vuonna 2010 - noin miljoona saksalaistyöntekijää popsi lääkkeitä säännöllisesti.

Osa työikäisistä kuului syövän jopa dementialääkkeitä; ne kun kiihdyttävät aivotoimintaa.

Kun on paljon vastuuta, on paljon murheita. Juuri siksi erityisen alttiita lääkehakuiseen itsensä piristämiseen ovat korkeasti koulutetut, johtavassa asemassa olevat henkilöt.

Miehet piristeitä, naiset masennuslääkkeitä

Miehet suosivat piristeitä, jotka nostavat työtehoa, naiset puolestaan turvautuvat masennuslääkkeisiin. Taustalla värjyy jatkuva pelko työpaikan menettämisestä.

Tässä tuoreessa suomalaistutkimuksessa huolen kohteena ovat nuoret aikuiset.

Eniten käytetään reseptillä saatavia mietoja kipulääkkeitä, seuraavaksi suosituimpia ovat masennus- ja ahdistuneisuuslääkkeet sekä vahvat kipulääkkeet.


Tutkimuksessa kysyttiin myös työn vaativuudesta. Lähes puolet kaikista vastanneista koki, että työ on muuttunut vaativammaksi viimeisen vuoden aikana.

Jotenkin ristiriitaista.

Toisaalta on väitetty, että suomalainen työelämä on hyvä paikka – ja näin minäkin haluaisin uskoa, mutta onko se sitä. Oikeasti?