keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Työelämädouppaaminen huolettaa

Kirjoitin vuonna 2010 Pakattu aika –nimiseen kirjaan työelämädopingista.

Noihin aikoihin nimittäin nousi julkisuuteen saksalaisen sairausvakuutuskassan DAK:n teettämä selvitys, jonka mukaan doping oli leviämässä urheilukentiltä työpaikoille.

Yhä useamman väitettiin douppaavan itseään lääkkeillä työkuntoon.


Asiasta meinasi tulla haloo, kun olin julkisuudessa epäillyt, että tätä samaa on myös meillä Suomessa. Tuo nyt on liioittelua, sanottiin. Ei nyt meillä voi olla tuollaista ongelmaa!

Oli myös niitä, jotka olivat samaa mieltä. Samalla kuitenkin jouduimme myöntämään, että kyse on salatusta ongelmasta. Kukapa mieluusti myöntäisi, ettei selviä työhaasteista ilman lääkkeiden apua.


Kuulemma joka viides nuori aikuinen Suomessa käyttää reseptillä saatavia psyyke- tai kipulääkkeitä, jotta työteho paranisi tai ylipäätään jaksaisi töissä

Näin kertoo Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry:n Taloustutkimuksella teettämä tutkimus. Kolmannes tutkimuksessa mukana olleista ilmoitti syövänsä reseptilääkkeitä päivittäin.


Mistä tämä kertoo, kysyy nyt joku. Tietysti työelämästä. Se on yhä haastavampaa. Toinen selitys löytynee itse lääkkeistä ja modernista lääketieteestä.

Tulehduslääkkeet ovat nykyään niin tehokkaita, että niitä kun popsii, tapahtuu kummia. Siinä alkaa sairaskin tuntea itsensä siinä määrin terveeksi, että voi jälleen alkaa tuntea pahaa oloa tekemättömistä töistään.

Kun kuumeen saa hätisteltyä tilapäisesti pois, alkaa tuntea itsensä pikemminkin laiskaksi kuin sairaaksi.

Eikä vai Buranaa

Minua huolettaa tässä asiassa vielä sekin, ettei se ole välttämättä aina edes sitä Buranaa.

Yhä useampi modernin yhteiskunnan kansalainen missä tahansa teollisuusmaassa turvautuu mitä erilaisimpiin psyykelääkkeisiin ilman että pääkopan tila sitä varsinaisesti edellyttäisi.


Esimerkiksi mainitsemani saksalaisselvityksen mukaan – siis vuonna 2010 - noin miljoona saksalaistyöntekijää popsi lääkkeitä säännöllisesti.

Osa työikäisistä kuului syövän jopa dementialääkkeitä; ne kun kiihdyttävät aivotoimintaa.

Kun on paljon vastuuta, on paljon murheita. Juuri siksi erityisen alttiita lääkehakuiseen itsensä piristämiseen ovat korkeasti koulutetut, johtavassa asemassa olevat henkilöt.

Miehet piristeitä, naiset masennuslääkkeitä

Miehet suosivat piristeitä, jotka nostavat työtehoa, naiset puolestaan turvautuvat masennuslääkkeisiin. Taustalla värjyy jatkuva pelko työpaikan menettämisestä.

Tässä tuoreessa suomalaistutkimuksessa huolen kohteena ovat nuoret aikuiset.

Eniten käytetään reseptillä saatavia mietoja kipulääkkeitä, seuraavaksi suosituimpia ovat masennus- ja ahdistuneisuuslääkkeet sekä vahvat kipulääkkeet.


Tutkimuksessa kysyttiin myös työn vaativuudesta. Lähes puolet kaikista vastanneista koki, että työ on muuttunut vaativammaksi viimeisen vuoden aikana.

Jotenkin ristiriitaista.

Toisaalta on väitetty, että suomalainen työelämä on hyvä paikka – ja näin minäkin haluaisin uskoa, mutta onko se sitä. Oikeasti?

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Onko mediasuhteessamme ongelma?

Sattui mennä viikolla silmiin YLE:n juttu, jossa haastateltavana oli lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.

Toimittajan kysyessä Sinkkoselta tämän hetken kasvatushuolia, näyttivät erityisesti lasten digilaitteiden käyttötavat nousevan listan kärkipäähän.


Sinkkonen on huolissaan kahdesta asiasta. Ensinnäkin, pikkupoikien väkivaltapelien pelaamisesta on hänen mukaansa tullut aivan liian monessa kodissa arkipäiväinen ja hyväksytty asia.

Toisekseen, psykiatri oli huolissaan myös nuorten poikien suhteesta nettipornoon.

Kuulemma 

jopa 11 - 12 -vuotiaat pojat saattavat käyttää vapaa-aikaansa menemällä puhelimillaan pornosivustoille. Tässä asiassa vanhemmat tuntuvat olevan ”tosi pihalla”, murehtii Sinkkonen.

Kun joku opettaja oli sitten kertonut 4-luokkalaisten vanhemmille lasten vierailuista (välitunnilla) nettipornosivustoilla, nämä eivät uskoneet opettajaa.


Muistan, kuinka tämä sama asia nousi esille hieman toisessa valossa jo vuosikymmenen alussa.

Tuolloin muuan eurooppalainen tutkimus oli paljastanut, että nimenomaan suomalaisten kotien suhde lasten ja nuorten median käyttöön oli suorastaan ”yltiösuvaitsevaista”.

Kyllähän tämä tiedossa on

Jo tuolloin todettiin, että monet alaikäiset joutuvat ikään kuin ”puolivahingossa” näkemään netissä sopimatonta materiaalia, kuten väkivaltaa, sotakuvia tai pornoa.

Ongelmaa pohdittaessa jouduttiin myöntämään, että meillä Suomessa ”yksin kasvamisen kulttuuri” on vielä voimakkaampi kuin muissa Pohjoismaissa.


Erityisesti kasvatuksemme eroaa tässä suhteessa kasvatuksesta Manner-Euroopassa.

Esimerkiksi Iso-Britanniassa ei voisi kuvitellakaan, että ekaluokkalainen tulee yksin kotiinsa koulupäivän jälkeen viettäen siellä 2-4 tuntia odotellen vanhempaansa.

Jostain syystä meillä arvostetaan tällaista itsenäistymistä. Meidän ekaluokkalainen Verneri kun on – nähkääs – ”niin omatoiminen”.

Yhteinen aika - kuin rahaa pankkiin

Mutta kun ei se tasapainoinen kasvu näin menekään. Lapset ja varhaisnuoret kaipaavat aikuista rinnalleen useammin ja enemmän kuin arvaammekaan.

Tiedän. Olemme joutuneet järjestämään vanhemmuutemme näin ikään kuin olosuhteiden pakosta.

Työpäivämme ja -matkamme ovat pitkiä. Iltapäiväkerhoja ei aina ole. Ja jotenkin nämä muutamat iltapäivän tunnit pitäisi vain viettää.


Se olisi jo pitkä harppaus eteenpäin, että myöntäisimme tämän yksinolon ongelman. Alkaisimme etsiä aktiivisesti keinoja perheen yhdessä vietettävän ajan lisäämiseksi.

Monet tutkimukset ovat osoittaneet: kun ”aitoa” yhdessäoloa lisätään, monet ongelmat alkavat purkautua – kuin itsestään.

Niin, ja ehkä niitä ei aina edes synny.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Behaviorismi ja oppimispelit

Monet lukijoista muistanevat lukion psykologiasta (tms.) jotakin behaviorismista, ehkäpä sen, mikä oli behaviorismin idea oppimista selittävänä ajattelutapana.

Aivan: käyttäytymistä muovataan siinä siis porkkanan ja kepin avulla. Näitä juttujahan tutkittiin myös eläinkokeilla melko lailla sata vuotta sitten. Alkuun opetus tuntui järkeen käyvältä - näinhän se menee.


Jossain vaiheessa (so. jokunen vuosikymmen sitten) myös peruskoulussa hoksittiin, että kaikenlainen behaviorismi on niin pahasta. Se oli niiin vanhanaikaista, takapajuista.

Sisäinen ja ulkoinen motivaatio

Moiseen takinkääntöön oli moniakin syitä, mutta yksi niistä oli motivaatio – oppimista yllä pitävä voima.

Nähkääs, behavioristeilla kun oli sellainen näkemys, että oppiminen rakentuu ulkoisten palkkioiden varaan (vrt. koiran opetus herkkupaloilla).


Uudet oppimisen tuulet (humanistinen psykologia, konstruktivismi jne.) käänsivät ajatukset sisäisen motivaatioon.

Eihän nyt ulkoinen motivaatio toimi, ei sellainen kestä. Emmehän voi ajatella, että ihminen olisi vain tahdoton sätkynukke.

Miksi kaivelin nämä vanhat asiat esille?

Kas, tässä päivänä muutamana istuskelimme työkavereitten kanssa lounasruokalassa.

Siinä pureskelun lomassa keskustelu kosketti laajasti kaarrellen koulutusta, digitalisaatiota ja lopulta myös ”hyviä oppimispelejä”.


Todettiin, että kyllä yksi hyvän pelin vaatimus ihan ilmeisesti on juuri koukuttavuus, eli se, että se voi saada sopivasti pelaajan lumoihinsa.

Tässä yhteydessä joku muisteli yhtä viime kesän hittiä (joka muuten meni jo!) Pokémon GO:ta. Sehän oli esimerkki pelistä, joka houkutti, koukutti ja – kuten sen totesimme – myös myi.

Mitä muuta ”uusi level” on kuin behaviosrismia?!

Myös oppimispelien kehittelijät ovat todenneet: jotta lapsi tai nuori saataisiin näkemään vaivaa (oppimis)pelin äärellä, hänelle on tarjottava sopivien ”palkkioiden” avulla viihtymään ja jatkamaan.

Ja näinhän on tehty. Palkkiot on rakennettu peleihin siten, että pelaajalla on mahdollisuus saavuttaa pelissään uusia tasoja, ehkäpä leveleitä, joille vielä kukaan lähipiiristä ei ole edennyt.


Sitten joku hokasi: ”Mutta, mutta. Jos näin on, eikö pelien taustalla juuri silloin olekin täysin behavioristinen ajatus ihmisestä palkkioita kuolaavana otuksena?!”

Siltähän se todella vaikuttaa. Olemmeko ymmärtäneet kaiken väärin, vai eikö behaviorismi olekaan pelkästään dinosaurusten juttu?

Ehkä sillä on vissimpi rooli oppimisessa kuin olimme ajatelleet.