perjantai 11. lokakuuta 2019

Lääkebisnes on karua touhua


Lääketeollisuuden tehokkaan lobbauksen myötä lähes kaikista meistä saadaan sairaita. Näin väitettiin Hesarissa 7.10.2019.

Homma menee niin, että terveistä tulee ”sairaita” ja lievästi sairaista ”hyvin sairaita”.

Ilmiöstä puhutaan alan piireissä nimellä sairauksien kaupustelu (engl. disease mongering).

Asiaa on selvitellyt Helsingin yliopiston kliinisen epi­demiologian dosentti Kari Tikkinen.


Kun sairaudet määritellään laajasti, saadaan paljon diagnooseja ja lisää tuloja lääke­yhtiöille, sanoo Tikkinen.

Yhdeksi esimerkiksi jutussa oli nostettu tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö ADHD, jonka luvattu maa on - tietysti - Yhdysvallat.

Amerikoissa jo yli yhdeksän prosenttia alle 18-vuotiaista on ADHD-tapauksia.

Ei hyvältä näytä meilläkään

Kun minä menin aikanani kouluun, en osannut lukea, enkä edes nimeäni kirjoittaa. Olin monessa suhteessa ikäisiäni kovasti jäljessä ja vilkaskin olin.

Jos olisin mennyt noine valmiuksineni nykykoulun ekaluokalle, olisin tarttunut alta kahden viikon jonkinlaiseen diagnoosisiivilään.


Ehkä minäkin olisin ollut ADHD tai ehkä olisin ollut lievä Asperger-tapaus, mutta yhtä kaikki; en tiedä, kun minua ei testattu.

Koskaan en saanut tuntiakaan erityisopetusta. Sen sijaan sain olla muiden joukossa ihan normioppilas.

Diagnosoimattomuus johtui kohdallani siitä, että tuon aikaisen koulun käsitys erilaisuudesta oli aivan toinen. Enkä tokikaan ollut ainoa toisenlainen tallaaja.

Eikähän minun pahasti käynyt

Selvitin kouluni vuosi ja luokka -periaatteella. En loistavasti, mutta riittävän hyvin.

Sain ammatin, pääsin töihin ja olen kyennyt työssä kulkemaan. Veroni olen maksanut säntillisesti ja niin poispäin.

Mitä tästä pitäisi sanoa? Ensiksikin se, että bisneksen etiikasta on syytä puhua.

Toiseksi käsityksemme normaaliudesta on kovin kapea. Se, että joku kehittyy hitaasti (kuten minä), ei suinkaan ole merkki sairaudesta.


Tai se, että joku poikkeaa jollakin muulla tavoin hivenen ruodusta.

Tämä ajaa minut kaihomielin muistelemaan sitä, mistä kirjoitti vuosituhannen alkuvuosina yhdysvaltalainen talousmaantieteilijä, professori Richard Florida.

Mies oli tutkinut mm. sitä, miksi jotkut Amerikan mantereen kaupunkialueet näyttivät menestyvän, kun taas jotkut toiset alueet tuntuivat vain kurjistumistaan kurjistuvan.

Floridan väite kuului: ero oli kyvyssä sietää erilaisuutta. Ne kaupunkialueet, jotka suostuivat näkemään erilaisuuden rikkautena, menestyivät.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Työelämän epätoivoiset jonglöörit


Moderni yhteiskunta lupaa paljon, ajatellaan vaikkapa joustavia työympäristöjä ja yleistä elämänlaatua. Tämän sanottuani joudun myöntämään, että käsillä on samalla myös paradoksi.

Otetaan elämänlaatu. Se on kohentunut viime vuosikymmeninä valtavasti, mutta samalla sellaiset vaikeasti hahmotettavat mielentilat, kuten uupumus ja stressi näyttävät lisääntyneen.

Yksi selitys vaikkapa stressin lisääntymiseen näyttäisi olevan suhteemme työhön. Myönnän, ettei työ ole ainoa selittäjä, mutta se on merkittävä selittäjä ainakin niiden kohdalla, jotka työssä ovat.

             Ellen Qin

Eli, pääsemme työpaikoillamme jatkuvasti todistamaan ongelmia, joihin olemme ajautuneet sen takia, että koetimme (taas kerran!) ottaa vastaan ja hallita enemmän asioita kuin mihin meillä oikeasti on rahkeita.

Toisaalta, tämä on ymmärrettävää. Työtä on niin paljon, ettei se mahdu enää pöydillemme. Toisaalta, kukapa meistä ei haluaisi olla tehokas. Kukapa meistä ei haluaisi saada aikaan paljon ja usealla rintamalla.

Toinen selitys on yleisempi. Se liittyy itse työn luonteen muutokseen. Työ – otetaan vaikkapa nämä iänikuiset tietotekniset muutokset – on muuttunut paljon nopeammin kuin omat valmiutemme ja kykymme ovat kehittyneet.

Mikä siis avuksi?

Ajatellaanpa töitä, vaikkapa tuota paperia, joka julmistelee nytkin pöydälläsi. Se tuli siihen eilen iltapäivällä juuri, kun olit lähdössä kotiin. Tuo paperi tuossa. Se voi olla tärkeä, mielenkiintoinen tai jopa hyödyllinen.

Tai, voi toki olla niinkin, että se nyt vain ei ole mitään noista. Olet ehkä tilanteessa, että sinua jo valmiiksi oksettaa koko juttu, mutta totuus on sekin, että kaikesta huolimatta homma on silti tehtävä.

             Hannah Wei

Jokin aika sitten kuuntelin erään vanhustenpalvelutalon johtajan mietteitä työnteosta. Siinä oli sitten viisas ihminen.

Hän toi esille tosiasian: emme aina voi valita, mitä teemme, mutta voimme usein valita, miten teemme ja aina voimme valita, millä asenteella teemme.

Tämän kun ymmärtää, on ymmärtänyt paljon

Kyllä me tämän hyväksymme, mutta olemmeko oikeasti oivaltaneet sitä? Hieman samansukuisesti olemme saattaneet kysellä omassa arjessamme: mitä pitäisi tehdä, milloin olisi hyvä tehdä ja millä tavoin.

Vastaatpa noihin kysymyksiin kuinka tahansa, niiden taustalta voi löytää myös pyrkimyksen saada aikaan parasta mahdollinen ratkaisu tai tulos mahdollisimman pienin ponnistuksin.

             Benjamin Voros

Jo ajatus ”pienistä ponnistuksista” voi vaikuttaa täysin mahdottomalta maailmassa, jossa työn ja siihen liittyvän kaikenlaisen informaation määrä kasvaa suorastaan kumulatiivisesti.

Eikä siinä kaikki. Näyttää, että tuo informaatio on yhä vaikeammin tulkittavissa; se on yhä monimerkityksellisempää.

Palataan siihen huonovointisuuteen; stressiin ja uupumukseen

Epäilen, että pahoinvointimme työssä – siltä osin kuin sitä ilmenee – johtuu suurelta osin siitä, että liian moni meistä on tunnistavinaan jonkinlaisen epätasapainotilan, johon on tullut ajautuneeksi.

Eli, että minuun kohdistuvat odotukset ja paineet ovat nämä, mutta käytössäni olevat välineet (nämä tässä) ovat täysi riittämättömät.

             Carl Heyerdahl

Tämän takia arjestani on tullut tulipalojen sammuttamista. Tämän takia tunnen alituiseen, että ilmassa on liian monta palloa yhtä aikaa.

Riittäisikö siis asennetason muutos? Siis ajatus siitä, että palloja ei tarvitse olla kuin yksi. On vain päätettävä, mikä se milloinkin on.

Hmmm...


tiistai 10. syyskuuta 2019

Työvoiman pula ja ylitarjonta – TOP 15


Sattuipa Linkedinistä silmään kiintoisa postaus. Siinä joku keskustelijoista olio yhyttänyt (kylläkin jo vuoden vanhan) listan ammateista, joista oli a) pulaa ja b) ylitarjontaa.

Tuo kuvio oli tällainen:
Ja keskusteluahan siitä sikisi.

Kuten muutamat keskustelijoista kommentoivat, pulaa työntekijöistä podetaan mitä ilmeisimmin muutamilla aloilla, joissa saatavuusongelma selittyy nimenomaan huonolla palkkauksella.


Julkisuudessa on ollut vastikään paljon keskustelua esimerkiksi lastentarhanopettajien palkkauksesta.

Palkan ei koeta olevan linjassa työn haastavuuden, vastuullisuuden ja nykyisten työolosuhteiden kanssa. Sama koskee pitkälti myös sairaanhoitajia.

Mielenkiintoista muuten on, että lastentarhanopettajista on pulaa. Kuitenkin on uutisoitu, että syntyvyys on tällä haavaa 1850-nälkävuosien tasolla.

Terveydenhoitajapula myös pysähdyttää.

Joku kertoi tuttavansa vaimon (joka oli ollut terveydenhoitajana koulussa) olevan parhaillaan seitsemän muun terveydenhoitajan kanssa yt-neuvotteluissa.

Ai miksi? Kuulemma samasta syystä kuin edellä.

Kaupunki oli ilmoittanut, että koska syntyvyys oli laskussa ja koska se laskee edelleen, ei vastaisuudessa enää tarvita niin montaa terveydenhoitajaa.

Myynnin alalla on myös tehtäviä, jotka eivät vedä sen takia, että palkkaus perustuu liiaksi provisiopohjaan. Samoin työssä saattaa olla joskus todella ikävä klangi (esim. puhelinmyyjä).


Toisaalta, joku huomautti tietävänsä puhelinmyyjän, joka oli päässyt jopa 70 000€ vuosiansioihin sen ansiosta, että oli toiminut nimenomaan provisiopalkattuna puhelinmyyjänä.

No, en tunne alaa (muutoin kuin, että paljon ovat myyjät minullekin soittaneet), mutta voin uskoa tuon.

Joillekin puhelinmyynti voi sopia ja myös eri alojen palkkioperusteet voivat joskus (?) tuon mahdollistaa.

Joskus tuotekin voi olla niin haluttava, että sitä vaan ostetaan - jopa puhelimessa.

Sen sijaan oikean puoleisella listalla on jonkin verran ammatteja, joihin voi hakeutua hyvinkin erilaisin taustoin. Se selittänee ainakin osittain noiden ammattilaisten ylitarjontaa.

Koulutussuunnittelun näkökulmasta kiintoisaa on se, että joitakin aloja on jatkuvasti todella vaikeaa päästä opiskelemaan, vaikka niillä on alituista pulaa työvoimasta.


Yksi näistä aloista on logopediaa (puheterapia). Sama koskee lääkäreitä.

Tiedän: tässä esimerkiksi lääkärien ammattijärjestö haraa jatkuvasti vastaan, eli yksi syy lienee se, että jos on liikaa lääkäreitä, tulee paine pudottaa palkkojen tarkistukseen ja sitähän mikään ammattiliitto ei tietenkään halua.

Myös ristiriitoja on.

Esimerkiksi kaikenlaisten toimittajien työmarkkinat ovat olleet haasteelliset jo pidempään, mutta silti alan opiskelupaikat ovat olleet perinteisesti hyvinkin haluttuja.

Sihteereiden ja muiden tukiroolien ylitarjonta ei tässä listauksessa yllätä, sillä prosessit ovat sähköistyneet ja siihenkin liittyen me muut olemme alkaneet tehdä töitä, joita vielä vuosikymmen sitten tekivät toimistoalan ammattilaiset.

Tämä kehitys näkyy täälläkin, yliopistolla.

Oijoi, mihin kaikkeen venynkään nykyään. Oikein olen itsekin yllättynyt!