perjantai 10. tammikuuta 2020

Työn pitäisi tarjota merkityksen tunne


Tästähän työelämässä on jonkin verran puhuttu. Uskon niin. Uskon, että merkityksen tunne (merkityksellisyys) voi jopa olla yksi tulevan työelämän megatrendeistä.

Ehkä se on jo sitä. Se näkyy esimerkiksi niin, että työstä haetaan nykyisin yhä useammin muutakin kuin pelkkää ”palkkaa”.

Mitä ne muut asiat ovat, välikysyt ehkä sinä.

No, aika moni meistä hakee työpaikalta itseä kiinnostavia asioita, ehkäpä hyvää ”henkeä”, fiilistä, kavereita jne.


Joku voisi heittäytyä juhlalliseksi puhuen itselleen tärkeistä arvoista. Juuri niiden kautta syntyy työn merkitys (tai: työn ”mieli”), väittää tämä kaunisielu.

Totta sekin. Arvot voivat näkyä monellakin tapaa organisaation toiminnassa.

Positiivisessa mielessä firmalla (työpaikalla) voi olla välitettävänään sellainen viesti ”message”, joka osoittaa sen työpaikkana haluavan aidosti pitää huolta ihmisistään ja jopa siitä maailmasta, jossa se toimii.

Jos tässä onnistutaan, viesti suodattuu – paitsi organisaatiosta ulos – myös ja totta kai, läpi organisaation.

Ei ihan mitätön juttu.

Tutkimusten mukaan juuri tämmöisistä yrityksistä löytyvät ne työtekijät, jotka voivat olla aidosti ja hyvillä mielin ylpeitä työnantajastaan ja jotka myös itse haluavat nähdä vaivaa, jotta näin voisi olla jatkossakin.

Ja näin kaikki voittavat.


Nyt joku kysyy: entäpä, jos arvot puuttuvat, tai ovat huonosti valittuja, tai niitä ei koeta tärkeiksi, tai niitä ei saada välitettyä organisaatiossa eteenpäin, tai…?

Tämä kyllä näkyy.

Kun kurkistaa sisälle huonosti arvonsa sisäistäneeseen organisaatioon, vastaan tulee kaikenlaista tyytymättömyyttä, joka voi kohdistua ihan kaikkialle, mutta varsinkin johtoon.

Eikä ehkä syyttä.

On luotujen arvojen vastaista johtamista, on epäkunnioittavaa käytöstä, mutta myös kuppikuntaisuutta, takana puhumista, erikoisten suosikkijärjestelmien rakentelua ja ylläpitoa, faktojen vääristelyä, syrjintää, kiusaamista, pahoinvointia, sairaspoissaoloja jne.

Tämän kaiken otin esille sen takia, että juuri edellä luetellut ovat ihan tyypillisiä eettisiä ongelmia suomalaisessa työelämässä.


Eli: tutkimusten mukaan johtajillamme on keskimäärin huomattavasti ruusuisempi kuva oman organisaationsa eettisestä ilmapiiristä kuin työntekijöillä.

Vai, onko näin? Mitä mieltä sinä olet?

maanantai 9. joulukuuta 2019

"Luova prosessi tieteessä" yllättävään valokeilaan


Maineikas tiedekustantaja Gaudeamus täytti tänä vuonna 50 vuotta. Puoleen vuosisataan mahtuu luonnollisesti satoja kustannettuja kirjoja, joukossa todellisia länsimaisen tieteen jättiläisiä.

Kaiken kustantamansa kirjallisuuden joukosta kustantaja kertoo koonneensa valikoiman, eli yhteensä 50 Gaudeamuksen historiassa ”tärkeää kirjaa, ihmistä ja ilmiötä”.

Yllättäen, ja myös riemukseni, löysin joukosta oman teokseni, eli vuonna 2002 julkaistun Luova prosessi tieteessä.


Näin kirjan (ja siinä samalla myös kirjailijan) esittelee kustantaja:

”Mistä Nobel-palkittujen tutkijoiden luovuus kumpuaa? Esimerkkeinä ovat maineikkaat tutkijat Ramanujanista Einsteiniin sekä 40 nobelistia, joiden kanssa Juha T. Hakala kävi kirjeenvaihtoa aiheesta.

Parhaiten Hakala kuitenkin tunnetaan maineikkaana graduguruna, jonka rauhoittavassa mutta vaativassa ohjauksessa moni itseään toivottomana pitämä tapaus on saavuttanut tavoitteensa.

Apua tarjoavat edelleen Tulevan maisterin graduopas (2017), jonka ensimmäinen laitos evästi opiskelijoita jo viime vuosituhannen puolella, sekä Opinnäyteopas ammattikorkeakouluille (2004).

Oikein tuli nostalginen olo. Mainittu kirja, Luova prosessi tieteessä oli nimittäin jonkinlainen nuoren ja tutkijan suorastaan kunnianhimoinen sukellus tieteellisen luovuuden olemukseen.

Luovuus tieteessä oli jo jonkin aikaa vaivannut – oli eletty 1990-luvun puoliväliä – mieltäni ja lopulta päädyin ajattelemaan: jos oli olemassa ”eliittitutkijoita”, kai heitä ja luovaa ajatteluaan on mahdollista tutkia.


Eliittitutkijoiksi määrittelin tieteen Nobelin palkinnon saaneet.

Heille päätin lähettää kirjeen, jossa pyysin heitä itseään kertomaan, miten luovuus näkyy heidän työssään, millaisena he itse näkevät uransa tärkeät käännekohdat jne.

Ensi vaiheessa laitoin matkaan noin 120 kirjettä, pääasiassa Yhdysvaltoihin.

Tiesin olevani jossain määrin pähkähullu. Tiesin nimittäin vaivaavani todella kiireisiä ihmisiä. Niinpä päätin olevani tyytyväinen muutamaan vastaukseen, ehkäpä vain pariin hätäisesti sutaistuun.

Kuinka ollakaan, olin väärässä. Sain vastauksia lopulta yli 40:ltä nobelistilta, osin omakätisinä harakanvarpaina (sähköpostia ei silloin vielä ollut), osin sanelukoneen nauhalle saneltuna.


Joukossa oli myös kirjoja ja artikkeleita, joissa nobelistit käsittelivät utelemiani teemoja.

Omassa kirjassani koetan porautua, paitsi luovuuteen, myös älykkyyden ja lahjakkuuden haastaviin käsitteisiin, mutta joudunpa viittaamaan myös nerouden ongelmalliseen määritykseen.

tiistai 26. marraskuuta 2019

Kasvatamme vain kerran


Outo otsake, tiedän. Tarkoitan sitä, että jokainen sukupolvi täällä kasvattaa lapsensa omalla tavallaan.

Meillä ei ole ’tekijän tietoa’ asiasta, joten luomme tapamme kasvattaa periaatteessa ihan itse.

Se, että meidät itsemme on kasvatettu jotenkin, riittää johonkin, mutta siinäpä se sitten onkin.

Tästä tietysti seuraa tämä: kun vauva tulla tupsahtaa perheeseen, hänen vanhempansa ovat lähtökohtaisesti jokseenkin neuvottomia.


Ja varsinkin, jos hän on se ainokainen. Mutta, ei siinä mitään.

Luonto on viisaudessaan järjestänyt asiat niin, että tuo uusi tuttavuus tarjoaa puuhaa vanhemmilleen elämänsä alkuhetkistä lukien ”juuri sopivasti”, jotta nämä voisivat rauhassa tutustua tulokkaaseen ja oppia kasvattamisen alkeita.

Ehkä osittain juuri siksi vastasyntynyt pääasiassa vain syö ja nukkuu.

Kun lapsi vähentää unensa määrää (alkaen aktiivisesti toimia), ovat hänen vanhempansa jo päässeet edes joten kuten kärryille kasvattamisen alkeista.

Jokin aika sitten ilmestyi kirjani Kasvatus ajan kanssa (Teos, 2019).


Suunnitellessani kirjaa, mietin tovin, millaisen näkökulman loisin tähän paljon käsiteltyyn, jopa hieman kuluneeseenkin teemaan, kasvatus.

Sitten välähti. Otankin tarkasteluun sellaisia kasvatusaiheita, joihin parina kolmena viime vuotena on kiinnitetty mediassa huomiota.

Ja niin homma lähti alkuun. Istuin koneeni ääressä ja tein hakuja mitä erilaisimmilla kasvatukseen liittyvillä sanoilla.

Samalla rajasin pois muutamaa vuotta vanhemmat jutut.

Lopputuloksena oli melkoisen hyvä sikermä mitä erilaisempia aiheita.

Niiden äärellä huomasin, että kasvatus on jälleen uudenlainen kysymys. Hieman toisenlainen kuin vaikkapa vuosikymmen sitten.

Näitä uusia teemoja ovat esimerkiksi yksi­löllisyyden paineet ja mahdollisuudet, aineellinen yltäkyl­läisyys tai sen puute.

Samoin, työelämän uudet muodot – näemmä nekin – pakottavat vanhempia tekemään va­lintoja, joiden edessä mielen valtaa helposti neuvottomuus.


Hyvään kasvatukseen pitäisi pyrkiä, ja siitä puhutaan, mutta mitä ihmettä semmoinen on? 

Tylsää ei saisi olla, luovuutta pitäisi ruokkia, lapsen oman paikan löytämistä pitäisi helpottaa.

Mihin kaikkeen nykykasvattajan pitäisi venyä, milloin voisi olla tyytyväinen itseensä ja mitä nykykoulustakin pi­täisi ajatella?

Tällaisten kysymysten ääreltä lähdin kirjoituspuuhiin ja lopputuloksen näette tuossa – herttainen pikkutyttö isänsä vahvoilla käsivarsilla.

Nyt joku kysyy, onko tuo kirja opas? Saako siitä valmiita vastauksia näihin meidän arkisiin kasvatuksen pulmiin?

Mitähän sanoisin. Varsinainen opas se ei ehkä ole, mutta kyllä siitä vastauksia löytyy – vai pitäisikö sanoa: minun näkemyksiäni.

Kirjaa saa kirjastoista ja toki myös erilaisista kirjakaupoista.

Lisäys: huomasin juuri, että näyttäisi löytyvän nyt myös äänikirjana - sekä Bookbeatissa että Storytellissä.