tiistai 12. maaliskuuta 2019

Voinko oppia mitä vain?


Viikko, pari takaperin minua lähestyi toimittaja, joka kertoi tekevänsä juttua yliopisto-opiskelusta.

Jutun teon lähtökohtana oli pari nuorta aikuista, joilla oli taustanaan peruskoulun jälkeen pelkät ammatilliset opinnot.

He eivät siis olleet käyneet lukiota, mutta kuinka ollakaan, olivat selvinneet yliopiston pääsykokeista ja nyt he olivat matkalla kohti unelmiensa ammattia.

             Debby Hudson

Toimittaja halusi kuulla mielipiteeni siitä, mitä aivoissa tapahtuu tämmöisessä tilanteessa. 

Selviääkö tuollaisesta periaatteessa kuka vain, vai olivatko nämä kaksi hänen löytämäänsä poikkeusyksilöitä?

Aloitin vastaamiseni aivoista

Kylläkin jouduin korostamaan, etten ole aivotutkija.

Tosiasia lienee, että käytämme aivoja jokseenkin vajaalla teholla kaiken aikaa. Eli tästä näkökulmasta yliopisto-opinnot eivät liene niin mielettömiä ponnistuksia vaativa juttu.

             freestocks.org

Toki ne voivat jonkinlainen ”jäsentymättömän tiedon kaaos” olla vaikkapa sen takia, että lukion tarjoama ”laaja yleissivistys” puuttuu.

Näinhän nyt oli käynyt.

Joskus on käyty meilläkin kiivasta keskustelua siitä, mitä hyötyä lukiosta (ja erityisesti sen humanistisista oppiaineista) on. Eikö jokin historia tai filosofia ole ihan turhaa ajankulua?

Ei tokikaan ole

Tästä voitaisiin käydä pitkäkin keskustelu, mutta otetaan lyhyen kaavan mukaan.

Lukio-opinnot tarjoavat oppilaalle laajan yleissivistyksen muodossa sen ”tietoperustan”, johon esimerkiksi yliopisto-opintojen tarjoaman uuden tiedon on luontevaa kiinnittyä.

             Dayne Topkin

Jos pohjalla on ammatilliset opinnot, kyseinen tietoperusta on paljon pienempi ja siksi yliopistoon tätä kautta etenevä joutuu todellisen koetuksen eteen.

Toisin ilmaistuna: yliopisto-opinnot perustuvat melko samantyyppisen tiedon rakentelun varaan kuin lukio.

Mitään erityisiä älyn lahjoja yliopisto ei opiskelijaltaan vaadi, ei edes erityistä lahjakkuutta (ei lahjakkuudesta toki haittaa ole).

Tärkeämpää on asenne

Lahjakkuutta paljon tärkeämpää on oikea asenne ja siihen liittyen tietysti motivaatio, intomieli.

Moni syntymälahjakas menestyy yliopistossa lopulta huonommin kuin se, joka löytää sisältään motivaation.

             Andrew Neel

Jossain vaiheessa nimittäin lahjakkuus lakkaa kantamasta ja tarvitaan työtä. Ellei työtä ole (lahjakkuuden takia) tottunut tekemään, saattaa käydä ohraisesti.

Opiskelutekniikka on oma asiansa ja sen kehittämisessä auttaa itsensä tunteminen.

Esimerkiksi minä aikanaan hakkasin kovasti päätäni seinään seuratessani kavereitteni opiskelua yliopistossa. He näet lukivat iltaisin.

Ongelmani oli, että luulin niin kuuluvan tehdä

Kun koetin itse, nukahdin. Meni jonkin aikaa, kun huomasin, että minä olenkin aamuihminen ja minun siis kannattaa lukea (jos mahdollista) aamulla.

Kuinka ollakaan, kun alooin tehdä niin, aloin saada jopa erinomaisia tuloksia. Käytännössä opin tuntemaan oman tapani oppia.

Väitänkin, että moni aliarvioi itseään siksi, ettei tunne itseään ja onpa voinut (osin juuri mainitusta syystä) saada epämiellyttäviä kokemuksia oppimisen saralla.

             Priscilla Du Preez

Kun muutaman kerran epäonnistuu opinnoissaan (koulukokeet esim.) vakaasta yrityksestään huolimatta, erehtyy ajattelemaan, että ”kykyni eivät riitä”.

Ennen muuta kyse on siitä, kuinka minä opin parhaiten.

Tie itsensä tuntemiseen tässä mielessä voi olla melko pitkä. Mutta se kannattaa.

torstai 28. helmikuuta 2019

Todellisuuden tunnistimet silmissäni


Olemme toisinaan keskustelleet opettajankouluttajien kesken eräästä ilmiöstä.

Ilmiö on seuraava: henkilö, jolla ei ole kovinkaan paljon (tai ei juuri lainkaan) kokemusta opettajan työstä, ilmaisee puheellaan melkoista opetustyöhön liittyvää varmuutta.

             Joanna Nix

Hän voi silmiään räpäyttämättä pitää itseään jopa jonkinlaisena asiantuntijana. Sillä "onhan hän ollut nelisen kuukautta opettajan työssä”.

Hassua sen sijaan on, että jopa vuosikausia opettajana toiminut (ehkä jopa muodollisesti pätevä) henkilö voi tuntea huomattavaa epävarmuutta opettajan työtä kohtaan.

Eikä tämä liity vain opettajuuteen

Se voi ilmetä, paitsi eri ammattialoilla, melkein millä elämänalueella tahansa.

Ylen sivuilta löytyy esimerkiksi juttu, jossa lukijat voivat arvioida omia kuljettajan taitojaan.

             Gordon Plant

Huomionarvoista on, että noin 76 prosenttia jutun yhteydessä esitettyyn kysymykseen vastanneista lukijoista arvioi itsensä keskivertoa paremmaksi kuskiksi.

Johtopäätöksenä edellisestä voisi sanoa, että liioittelemme osaamistamme niin liikenteessä – ja varmaan myös liikenteen ulkopuolella.

Erityisesti kykyjään yliarvioivat surkeimmat osaajat

Mainittu ilmiö tunnetaan löytäjiensä David Dunningin ja Justin Krugerin mukaan Dunning-Kurger-efektinä tai ylivertaisuusvinoumana.

Herrat Dunning ja Kruger (molemmat psykologeja) testasivat ihmisten käsitystä omasta huumorintajustaan, kielioppiosaamisestaan ja loogisesta päättelykyvystään.

Kaikissa testeissä huonosti menestyneiltä havaittiin samalla myös puuttuva taito arvioida omaa osaamistaan.

Tästä innostuneina tutkijat kehittelivät ajatuksen graafisen mallin muotoon.


Mallin havainnollistama ajatus on: mitä epäpätevämpi olen, sitä itsevarmempi olen osaamisestani.

Vasta nyt ymmärrän, miten vähän oikeastaan tiedän

Tähän on tutkijoiden mukaan looginen selitys ja se itse asiassa on hyvinkin luonnollinen. Ellemme hallitse asianomaista taitoa, emme kerta kaikkiaan osaa arvioida todellista osaamistasoamme.

Sen sijaan ihmiset, jotka oikeasti osaavat, ovat usein paljon epävarmempia osaamisestaan, koska heillä on myös käsitys siitä, miten vähän he itse asiassa osaavat.

             Shane Aldendorf

He myös kykenevät reflektoimaan osaamistaan.

Dunning-Kruger efektin muuan piirre on myös se, että kun osaaminen kehittyy todelliseen asiantuntijuuteen, voi myös itseluottamus kasvaa nopeasti ja olla lopulta suorastaan huikeaa tasoa.

Tämän panin aikanaan merkille tutkiessani tieteen nobelisteja

Osalla Nobelin palkinnon saaneista oli hyvinkin kehittynyt itseluottamus – jopa niin, etteivät he enää pitäneet itseään aivan tavallisena kuolevaisena.

Sellainen olo ainakin minulle tuli.

             Fancycrave

Esimerkiksi muuan yhdysvaltalainen fysiikan nobelisti vakuutti minulle lähettämässään kirjeessä omaavansa ”todellisuuden tunnistimet”.

Nämä ”tunnistimet” oli viritetty näkemään anomalioita tieteessä, mutta myös päteviä ajatuksia ”nopeammin ja helpommin kuin muut (tutkijat).”

Voi, mistä saisin minäkin moiset todellisuuden tunnistimet!

maanantai 4. helmikuuta 2019

Onko tylsyydestä trendiksi?


Alkuvuodesta YLE haastatteli Sitran tulevaisuudentutkija Mikko Dufvaa. Hän ennusti tylsyydestä yhtä nousevaa trendiä.

Sehän sopi minulle, joka olin vain muutama kuukautta aiemmin saanut julkaistua kirjan Tylsyyden ylistys. Ikävystyminen on luovuuden alku.

Kirjani idea oli väitteessä, ettei tylsyys ole sitä, miltä se päällisin puolin näyttää.

             @Matthew_T_Rader

On nimittäin saatu enenevää näyttöä siitä, että tylsyyden kokemuksesta voi toisinaan nousta hyviä asioita.

Myös luovuutta.

Tutkimuksissa tylsyyttä potevat henkilöt ovat esimerkiksi löytäneet keskimäärin enemmän käyttötapoja tyhjille muovipikareille tai pyykkipojille kuin ne, jotka ovat olleet riemuissaan tai rentoja.

Monenlaisia selityksiä

Muun muassa tämmöisten tutkimusten myötä tylsyydestä on tullut kiinnostava asia.

Toisaalta, tylsyydessä on muutakin pohtimisen arvoista. Tylsyys on ollut tunteena ihmisen seuralainen läpi ihmiskunnan historian. Uskonkin vakaasti, ettei tylsyys ole turha tunne.

Kun tarkkailee ympäristöään, huomaa, että tylsyys putkahtelee esille sieltä ja täältä.

             Vincent van Zalinge

Suomalaisten menestystä onnellisuuskisassa selitettiin maan perinpohjaisella ”tylsyydellä”.

Tylsyydestä on nähty yhteys sinnikkyyteen. Jopa suomalaislasten matematiikan taitojen (myös lukutaidon!) heikkenemistä on selitetty sillä, ettei nykylapsilla ja –nuorilla ole enää ”sinniä”.

Eräs psykologiasta kumpuava selitysmalli lähtee sitä oletuksesta, että esimerkiksi lasten ja nuorten lisääntyneet käyttäytymishäiriöt voisivat olla seurausta suorastaan epätoivoisesta tylsyyden kokemuksen pakenemisesta.

Entä jos koettaisimme hiukan ikävystyä

Tämä kaikki on pohtimisen arvoista, joskaan en väitä, että kaikki nämä selitysyritykset olisivat totta.

Pidän kuitenkin mielenkiintoisena kysymystä, mitä tapahtuisi, jos oppisimme ikään kuin uudelleen pitämään tylsyyttä luontaisena osana elämäämme.

             Joshua Newton

Eikä vaan hyväksymään, vaan suorastaan (ajoittain) hakeutumaan siihen. Sijoitan tämän puheen osaksi kohtuullistamispuhetta, joka on ikään kuin laajempi kehys asialle.

Huoleni on siinä, että meistä on tullut selvästi aiempaa lyhytjänteisempiä.

Tuntuu kuin emme sietäisi enää hetkeäkään hiljaisuutta, odottamista, tapahtumattomuutta… Minusta on aika huolestuttavaa, että jo hissiä odottaessamme pitkästymme ja kaivamme puhelimemme taskusta.

Katse puhelimessa

Meillä on yltyvä tarve etsiä jotakin kiinnostavaa ajan kulua.

En ole mikään digitaalisen teknologian vastustaja, mutta tuntuu kuin esimerkiksi puhelimista olisi tullut jonkinlainen mielialalääke; paitsi, että se tarjoaa ensiapua, se latistaa tunnekirjoamme.

             Meredith Hunter

Otamme jopa sähköiskuja vastaan mieluummin kuin ikävystymme.

Se ei välttämättä johdu pelkästään meistä, vaan myös erilaisten digitaalisten palveluiden toimintamekanismeista. Esimerkiksi mainonnassa ja mediassa nähdään valtavasti vaivaa ihmisten huomion kaappaamiseksi.

Älä syyllisty tylsyydestä

Suurilla yrityksillä on nykyään palveluksessaan psykologeja, joiden tehtävänä on pohtia sitä, millaisilla toimilla ihmiset saadaan viettämään aikaa juuri meidän yrityksemme sivuilla, juuri meidän tuotteiden äärellä jne.

Toisaalta, kasvatustieteilijänä näen tässä myös vanhemmuuteen liittyviä ongelmia. Me vanhemmat emme enää siedä sitä, että lapsemme toteavat olonsa tylsäksi.

Olemme hyvin herkästi tyrkyttämässä heille pädiä tai puhelinta tms., jonka avulla he voivat taittaa niskat tylsyyden kokemukselta.

             anja.

Minun näkemykseni on, että lapsen tylsyyden kokemuksesta ei pitäisi potea syyllisyyttä.

Ei se ole huonon vanhemmuuden merkki, jos lapsi tylsistyy, vaan päinvastoin, toivottu tila, ajoittain.

Meidän pitäisi antaa lapsen itse oppia nujertamaan tylsyyden tunne. Kuka ties he keksivät jotain arvokasta ja kuka ties he oppivat siinä samalla jotain myös itsestään.