keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Onnellisin kansakunta


Parisen viikkoa sitten saatiin taas lukea, kuinka Suomi-niminen pohjoinen maa oli jälleen menestynyt onnellisuuskisassa.

Ykköstila irtosi 156 maan kovassa seurassa. Ei ollenkaan paha!

Niinhän siinä kävi, että Suomen rankingista sikisi myös somessa keskustelua. Meillä tuolla LinkedInissä (minä kun en paljon muualla ole mukana) sitä käytiin myös.

             Alan Hurt Jr.

Ketjun aloittaja ihmetteli sitä, että me kyllä olemme sitä (siis maailman onnellisin maa), mutta silti esimerkiksi sairaslomien yleisimmäksi syyksi ovat nousseet meillä mielenterveysongelmat (tosin, selkävaivojen ohella).

Tämä on jotenkin ristiriitaista, jatko aloittaja. Niinpä hän loihe kysymään, mitä pitäisi tehdä sille, että lähes 900 000 onnellista suomalaista popsii vuosittain jotain Kela-korvattua mielialalääkettä?

Keskustelu lainehti, kuten se usein tapaa

Joku epäili, että onnellisuus voi tarkoittaa niin montaa eri asiaa. Kai se on vain hyväksyttävä, että kyseisen onnellisuusraportin parametreilla tulos on nyt tuo.

Joukossa oli myös joku sosiologi. Hän nosti esille ihmisten välisen polarisaation ja osattomuuden kokemukset, jotka ovat meilläkin viime vuosien aikana lisääntyneet.

             Edu Layton

Myös hänen kokemuksensa oli, että ”jokin tässä yhtälössä ei täsmää.”

Olenpa joskus itsekin kahlannut läpi näitä onnellisuusselvityksiä. Eivät ne minustakaan mitenkään erityisen ristiriidattomia ole.

Esimerkiksi yksi onnellisuuden kokemusta lisäävä asia on se, että voin tuottaa jollekin toiselle mielihyvää.

Usein tuo toinen on joku lähipiirissäni

Tai. ”toinen” ihminen voi olla myös nepalilaisen lastenkodin lapsi, kadun kulman romanikerjäläinen tai vaikkapa perhe, jota tiedämme SPR:n keräyksen auttavan.

Brittiläisen Charities Aid Foundationin (CAF) selvitys The World Giving Index 2010 oli aikanaan ensimmäinen laaja raportti, jossa tutkittiin tämänkaltaisen auttamisinnon määrää eri puolilla maailmaa.

             Ben White

Mainitun vertailun piirissä oli tuolloin mukana kaikkiaan 153 maata. ”Antamisindeksin” selvittäminen ei kuitenkaan ollut ainoa tuon selvityksen tavoite.

Samalla haluttiin selvittää ihmisten onnellisuutta: sitä kuinka hyvänä he pitivät elämäänsä kymmenportaisella asteikolla parhaasta mahdollisesta elämästä surkeimpaan mahdolliseen.

Antaja on onnellinen

Näin saatua maan "onnellisuusastetta” verrattiin kyseisen kansan antamiskäyttäytymiseen. Tulos oli selkeä: antaminen oli kuin olikin yhteydessä koettuun onnellisuuteen.

Käytännössä onnellisten maiden asukkaat olivat muita halukkaampia auttamaan läheisiään.

Mutta, he olivat myös muita halukkaampia antamaan omastaan vaikkapa hyväntekeväisyyteen.

             Robert Collins

Näin oli riippumatta siitä, mikä heidän omaisuutensa määrä oli. Tämä on muuten vain yksi onnellisuustutkimusten hassuista löydöksistä.

Toinen tunnettu löydös on tämä: mikäli asiamme ovat selvästi paremmin kuin naapurilla, voimme tuntea itsemme hetkellisesti onnelliseksi – jopa siitäkin huolimatta, että olemme itse lähes osattomia – vaikkapa rahattomia tai vailla työtä.

Sellainen epeli ihminen on. Onnellisuusasiaa tämä postaus ei tainnut selventää paljonkaan.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Yliopiston tehtävästä


Viime sunnuntain Hesarissa haasteltiin Helsingin yliopiston entistä kansleria ja rehtoria Kari Raiviota. Mies päästeli suustaan melkoisen kovia juttuja.

Näiden seassa oli muun muassa tämä: ”Jos pitäisi sanoa, mikä on yliopiston tärkein tuote, se ei ole tieteellinen julkaisu, joista valtaosa on yhdentekeviä ja liian suuri osa jopa vääriä.

Yliopiston tärkein tuote on hyvin koulutettu nuori ihminen, joka kävelee ulos yliopistosta, menee yhteiskuntaan ja muuttaa maailmaa.”

             Alex Block

Itse asiassa tätä minäkin olen sanonut. Mutta, jotenkin tuntuu, että sitä ei oikein ole ollut sopivaa sanoa ääneen.

Kyllä meidän jatkuvasti (ja sanomisen painotus vaihtelee lähes vuosittain) annetaan ymmärtää, että se on ”huippututkimus”, johon yliopiston pitäisi tähdätä.

Mitä on huippututkimus?

Ja, tietysti rahoitus, jolla ”huippututkimusta” tehdään.

Tässä olisi paljonkin asiaa, mutta mitä on huippututkimus? Mitä se on yhteiskuntatieteissä ja mitä se on lääketieteessä tai vaikkapa tekniikassa? Tai humanistisissa tieteissä.

Kysymys on äärimmäisen haastava vastattava. Otetaan esimerkki. Yksi lääketieteilijöiden arvostamista kärkilehdistä on Lancet.

             Michael Longmire

Se tutkimusryhmä, joka onnistuu saamaan juttunsa ihan Lancetiin, on ehdottomasti alansa kurko.

Mutta, edustaako lehteen tiensä avannut artikkeli alansa huippututkimusta? Siinähän se onkin, että niin ei välttämättä ole.

Huomio julkaisuissa, ei tutkimuksen laadussa

Toisin ilmaistuna artikkeli pääsy alan tutkijoiden suuresti arvostamaan julkaisuun kertoo enemmän artikkelista kuin itse tutkimuksesta sen taustalla.

Artikkeleiden kirjoittamisesta ja soluttamisesta alansa huippujulkaisuihin on nimittäin tullut tekniikkalaji.

Eikä vain tekniikkaa, vaan joskus jopa suoranaista huijausta. On tapahtunut, että jos koululaiset kopioivat kotiesseisiinsä materiaalia suoraan netistä, niin sitä ovat tehneet myös tutkijat.

             Nina Z

Saattavat siis esittää omina ”ainutlaatuisina löydöksinään” asioita, joihin heillä itsellään ei ole paljoakaan ansiota.

Kunnianhimo, kuuluisuuden kutsu ja haave rahoituksesta hankkeelle saavat aikaan merkillisiä asioita – joskus jopa keksimään tutkimusaineistoa ja sepittämään tuloksia.

Mitä enemmän tällaista on tapahtunut, sitä useammin jopa alojensa huippujulkaisuihin on päässyt pujahtamaan täyttä soopaa. On niitä ihan  koemielessäkin tehtailtu.

Tekoäly tiedettä tuottamaan?

Nyt joku väittää, ettei tätä nyt kovin paljon tapahdu. Että liioittelen suotta.

Mitä sanotte siitä, että esimerkiksi huippulehti Nature hylkäsi jo helmikuussa 2014 kokonaista 120 tietokoneella automaattisesti tehtyä julkaistavaksi tarjottua artikkelia?

Eikä tämä tämmöinen ole vähentynyt. Päinvastoin.

Jo mainitsemani Lancetin tekemän arvion mukaan huimat 85 prosenttia maailman lääketieteelliselle tutkimukselle annetusta rahoituksesta on myönnetty hankkeille, jotka ovat vähintään kyseenalaisia.

             chuttersnap

Mitä lopulta halusin sanoa?

Ehkä sen, että yliopistojen ansaintalogiikka (meilläkin Suomessa) on vienyt kehitystä siihen suuntaan, että koetamme pusata artikkeleita sen sijaan, että keskittyisimme pääasioihin.

Meidän olisi keskityttävä eettisesti tuotettuun laadukkaaseen tutkimukseen (mikä ei siis ole pelkkää artikkelitehtailua) ja niihin Raivion mainitsemiin "hyvin koulutettuihin, maailmaa muuttaviin ihmisiin".

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Voinko oppia mitä vain?


Viikko, pari takaperin minua lähestyi toimittaja, joka kertoi tekevänsä juttua yliopisto-opiskelusta.

Jutun teon lähtökohtana oli pari nuorta aikuista, joilla oli taustanaan peruskoulun jälkeen pelkät ammatilliset opinnot.

He eivät siis olleet käyneet lukiota, mutta kuinka ollakaan, olivat selvinneet yliopiston pääsykokeista ja nyt he olivat matkalla kohti unelmiensa ammattia.

             Debby Hudson

Toimittaja halusi kuulla mielipiteeni siitä, mitä aivoissa tapahtuu tämmöisessä tilanteessa. 

Selviääkö tuollaisesta periaatteessa kuka vain, vai olivatko nämä kaksi hänen löytämäänsä poikkeusyksilöitä?

Aloitin vastaamiseni aivoista

Kylläkin jouduin korostamaan, etten ole aivotutkija.

Tosiasia lienee, että käytämme aivoja jokseenkin vajaalla teholla kaiken aikaa. Eli tästä näkökulmasta yliopisto-opinnot eivät liene niin mielettömiä ponnistuksia vaativa juttu.

             freestocks.org

Toki ne voivat jonkinlainen ”jäsentymättömän tiedon kaaos” olla vaikkapa sen takia, että lukion tarjoama ”laaja yleissivistys” puuttuu.

Näinhän nyt oli käynyt.

Joskus on käyty meilläkin kiivasta keskustelua siitä, mitä hyötyä lukiosta (ja erityisesti sen humanistisista oppiaineista) on. Eikö jokin historia tai filosofia ole ihan turhaa ajankulua?

Ei tokikaan ole

Tästä voitaisiin käydä pitkäkin keskustelu, mutta otetaan lyhyen kaavan mukaan.

Lukio-opinnot tarjoavat oppilaalle laajan yleissivistyksen muodossa sen ”tietoperustan”, johon esimerkiksi yliopisto-opintojen tarjoaman uuden tiedon on luontevaa kiinnittyä.

             Dayne Topkin

Jos pohjalla on ammatilliset opinnot, kyseinen tietoperusta on paljon pienempi ja siksi yliopistoon tätä kautta etenevä joutuu todellisen koetuksen eteen.

Toisin ilmaistuna: yliopisto-opinnot perustuvat melko samantyyppisen tiedon rakentelun varaan kuin lukio.

Mitään erityisiä älyn lahjoja yliopisto ei opiskelijaltaan vaadi, ei edes erityistä lahjakkuutta (ei lahjakkuudesta toki haittaa ole).

Tärkeämpää on asenne

Lahjakkuutta paljon tärkeämpää on oikea asenne ja siihen liittyen tietysti motivaatio, intomieli.

Moni syntymälahjakas menestyy yliopistossa lopulta huonommin kuin se, joka löytää sisältään motivaation.

             Andrew Neel

Jossain vaiheessa nimittäin lahjakkuus lakkaa kantamasta ja tarvitaan työtä. Ellei työtä ole (lahjakkuuden takia) tottunut tekemään, saattaa käydä ohraisesti.

Opiskelutekniikka on oma asiansa ja sen kehittämisessä auttaa itsensä tunteminen.

Esimerkiksi minä aikanaan hakkasin kovasti päätäni seinään seuratessani kavereitteni opiskelua yliopistossa. He näet lukivat iltaisin.

Ongelmani oli, että luulin niin kuuluvan tehdä

Kun koetin itse, nukahdin. Meni jonkin aikaa, kun huomasin, että minä olenkin aamuihminen ja minun siis kannattaa lukea (jos mahdollista) aamulla.

Kuinka ollakaan, kun alooin tehdä niin, aloin saada jopa erinomaisia tuloksia. Käytännössä opin tuntemaan oman tapani oppia.

Väitänkin, että moni aliarvioi itseään siksi, ettei tunne itseään ja onpa voinut (osin juuri mainitusta syystä) saada epämiellyttäviä kokemuksia oppimisen saralla.

             Priscilla Du Preez

Kun muutaman kerran epäonnistuu opinnoissaan (koulukokeet esim.) vakaasta yrityksestään huolimatta, erehtyy ajattelemaan, että ”kykyni eivät riitä”.

Ennen muuta kyse on siitä, kuinka minä opin parhaiten.

Tie itsensä tuntemiseen tässä mielessä voi olla melko pitkä. Mutta se kannattaa.