perjantai 8. marraskuuta 2019

Miksi lapseni valehtelee?


Kasvattajan arjessa eteen sattuu monenmoisia tilanteita, niitäkin ongelmia. Yksi kaunis päivä voi havahtua lastenhuoneesta kuuluvaan hirmuiseen kiljuntaan ja lohduttomaan itkuun.

Ja kun juoksee paikalle, keskellä mattoa istuu hämmentynyt nelivuotias Siiri, joka on purrut Penttiä poskeen. Ja nyt Pentin poskesta löytyy Siirin koko purukaluston kuva.

Onhan se hirmuista! Ja varsinkin, koska meidän ”aina niin kiltti Siiri” ei ole ikinä semmoista tehnyt.


Tai, voi huomata surukseen sen, kuinka 11 -vuotias Erkki on yllättäen ruvennut valehtelemaan. Eikä sellaistakaan ole ennen esiintynyt. Eihän nyt meidän perheessä.

Voisimme tietysti puhua monestakin asiasta, mutta otetaan nyt tähän tämä valehtelu, tai, kuten pikku lasten kohdalla sanotaan: narraaminen.

Lähes kaikki narraavat, joskus

Totta. Lähes kaikki (isommatkin lapset) valehtelevat joskus. Kun muutaman vuoden ikäinen lapsi ”valehtelee”, se on jotain muuta kuin isomman lapsen valehtelu. Pieni lapsi usein vain satuilee.

Teini-ikäiset puolestaan saattavat valehdella asioista, joita he pitävät yksityisasioinaan. Jne.

Valehteluun voi liittyä muutakin: esimerkiksi pitkästymistä, kokeilunhalua tai mukavuudenhalua. Jos valehteleminen on jatkuvaa, voi taustalla olla jokin lapsen mieltä painava asia, useampiakin.


Sellainen voi olla vaikkapa syystä tai toisesta lapsen sisään kehittynyt suorituspaine.

Joskus taas (vaikkapa sen 10-vuotiaan kohdalla) toiminnan taustalla olevat selitykset voivat löytyä kauempaa, jopa viikkojen tai kuukausien takaa.

Tai, totuutta tahallisesti vääristävä lapsi voi esimerkiksi muistaa tilanteen, jossa häntä rangaistiin jostakin asiasta, kun se paljastui. Ja se pani nyt valehtelemaan.

On muitakin syitä

Joillakin pienemmillä lapsilla on yksinkertaisesti vain taito kertoa elävästi tarinoita. He ovat itse huomanneet sen ja nyt he käyttävät tätä taitoaan värittämällä ja liioittelemalla totuutta.

Valehtelun taustalla voi joskus piillä myös häpeän tunne. Lasta saattaa nolottaa jokin asia, esimerkiksi perheen koettu vähävaraisuus.

Tai, kouluikäinen saattaa valehdella, ettei tullut läksyä. Myöhemmin vanhemmat saavat kuulla, että läksyt ovat olleet useana päivänä tekemättä ja että lapsi on ollut koulussa rauhaton.


Tällaista tilannetta on syytä purkaa yhdessä. Miksi näin? Kokeeko lapsi esimerkiksi koulumenetystä koskevat vaatimukset liian korkeina?

On huomattava, että hyvinkin rakastavasti kasvatetut lapset saattavat valehdella pelätessään esimerkiksi vanhempien paheksuntaa tai sitä, ettei vain aiheuttaisi vanhemmilleen pettymystä.

Usein vanhemmille sanotaan, että lapsi valehtelee, jos kuri on liian tiukka. Että lapsi ei rangaistuksen pelossa uskalla puhua totta.

Totta. Perheessä voi olla käytössä liian ankaria rangaistuksia tai voi olla vaikeuksia sietää epätäydellisyyttä lapsen toiminnassa. Tällaiset paineet voivat purkautua tarpeena valehdella.

Mitä siis tehdä?

Ensinnäkin voisin vanhempana pohtia, mikä on syynä sopimattomaan käytökseen: vahinko, vai ehkä liiallinen houkutus? Onko jotain mikä lasta harmittaa, pelottaa tai jännittää?

Tai onko todella niin, että vaadin lapseltani liikaa, vaikka en ole aikonut niin tehdä?


Aikuisen ”miksi”-kysymykset ovat pienille lapsille hankalia, mutta jo 10-vuotias osaa eritellä jollain tasolla syitä tekoihinsa.

Toisaalta, vasta murrosiässä syy-seuraussuhteiden pohdinta onnistuu. Sitä pienemmän lapsen kohdalla aikuisen on hyvä auttaa syyn etsinnässä.

Joskus tunnustusta voi olla vaikea saada lapsesta ulos

Alkuun olisikin ”lämpimän jämerästi” kertoa tietävänsä lapsen valehdelleen ja siirtyä sen jälkeen pohtimaan syitä.

On hyvä selittää, että koska vanhempi rakastaa lastaan, hän myös haluaa tietää kaiken. Nekin asiat, jotka eivät ole menneet hyvin. Sen takia on tärkeää, että lapsi puhuu totta.


Tietysti olisi koetettava osoittaa, ettei totuuden muuntelulla saavuta sitä, mitä lapsi on halunnut.

Joskus auttaa, jos johdattelee lasta itseään kuvaamaan tekoaan: ”Tiedän, että haluat tuon olevan totta ja niin minäkin haluaisin. Mutta me molemmat tiedämme, ettei se ole niin.”

Kootusti: on hyvä kertoa lapselle selkeästi, että valehtelu on tiedossa. Kiivastuminen ei kuitenkaan auta asiaa, vaan saattaa saada aikaan rangaistuksen pelon ja sisäisen ”jämpin”.

Oikein leppoisaa isänpäivää kaikille!

perjantai 25. lokakuuta 2019

Miksi itsemurhista ei pitäisi uutisoida


Oletko koskaan ajatellut haukottelua tekona? Haukottelun syistä on puhuttu paljon, mutta vähemmän esimerkiksi siitä, miten tarttuvaa toimintaa se on.

Kun pelkästään luet sanan ”haukottelu” kahdesta edelle kirjoittamastani lauseesta, ja kaksi ”haukottelua” lisää tästä lauseesta, aika moni alkaa haukotella lähiminuuttien aikana.

”Jopa, kun kirjoitan tätä, alan itse haukotella”, väittää Malcolm Gladwell kirjassaan Leimahduspiste (The Tipping Point, 2000).


Eikä siinä kaikki. Jos luet tätä vaikkapa jonkin kauppakeskuksen avarassa aulassa ja alat haukotella, todennäköisesti moni niistä, jotka näkevät sinut haukottelevan, haukottelee pian ja niin edelleen.

Haukottelu tarttuu, eikä vain näköaistin välityksellä. Se tarttuu myös kuulon välityksellä tai siitä, että ajattelemme haukottelua. Sama koskee monia muitakin ilmiöitä.

Otetaan surullisempi asia: itsemurhat

Vuosia sitten olin työreissulla Kainuussa. Oli myöhäiskevät. En muista, mitä keskustelimme minut vastaanottaneen henkilön kanssa, mutta sen muistan, kuinka puheemme juontui itsemurhiin.

Ne olivat tuolla seutukunnalla ikävä, erityisesti keväisin esiin ryöpsähtänyt ilmiö. Uhrina olivat useimmiten yksinäiset, keski-ikäiset miehet.


”Heitä asuu tuolla vaarojen rinteillä ja jostain syystä juuri keväisin nämä yksinäisyyttä potevat miehet tulevat tehneeksi itselleen epätoivoisia asioita.”

Sitten hän totesi, ettei näistä asioista ole seudulla haluttu puhua julkisesti, koska jo ammoin huomattiin, kuinka itsemurhat ikään kuin ”tarttuvat”.

Totta se onkin

Itävallan televisio esitti parikymmentä vuotta sitten dokumentin niin sanotuista raideitsemurhista.

Kyseinen televisio-ohjelman tavoitteena oli kertoa ahdistuksesta, jota veturinkuljettajat olivat kokeneet, kun heidän junansa eteen oli heittäytynyt ihminen itsemurhatarkoituksessa.

Kuinka ollakaan, ohjelman esittämisen jälkeen raideitsemurhat lisääntyivät selvästi.


Dokumentin tekijät olivat järkyttyneet. He olivat olettaneet, että ohjelman vaikutus olisi aivan päinvastainen.

Tälle havainnolle on myös tieteellistä näyttöä. Monet kansainväliset tutkimukset osoittavat, että yksittäisistä itsemurhista uutisointi kiihdyttää ilmiötä.

Eikä siinä kaikki

Mitä näkyvämmin ja yksityiskohtaisemmin julkisuus käsittelee itsemurhia, sitä enemmän niitä tehdään.

Myös aihetta koskevat tietokonehaut lisääntyvät. Totta, osa haluaa ”vai tietää”, mistä on kyse. Mutta, osa selvästikin hakee tietoa siitä, miten oman itsemurhan voisi tehdä.

Tästä syystä itsemurhauutisten jakamista esimerkiksi sosiaalisessa mediassa kannattaa välttää.


Nyt joku sanoo: ei kai ole tarkoitus antaa valheellista kuvaa maailmasta?

Ei tietenkään, mutta jos itsemurhia käsitellään, olisi tärkeää korostaa sitä, ettei se ole ratkaisu, eikä se väistämättömyys.

Jutuissa olisi oltava ratkaisu, joka ei ole kuolema. 

Olisi aina korostettava, että on muitakin vaihtoehtoja – eikä huonoin niistä ole soittaa synkällä hetkellä 112:een.

perjantai 11. lokakuuta 2019

Lääkebisnes on karua touhua


Lääketeollisuuden tehokkaan lobbauksen myötä lähes kaikista meistä saadaan sairaita. Näin väitettiin Hesarissa 7.10.2019.

Homma menee niin, että terveistä tulee ”sairaita” ja lievästi sairaista ”hyvin sairaita”.

Ilmiöstä puhutaan alan piireissä nimellä sairauksien kaupustelu (engl. disease mongering).

Asiaa on selvitellyt Helsingin yliopiston kliinisen epi­demiologian dosentti Kari Tikkinen.


Kun sairaudet määritellään laajasti, saadaan paljon diagnooseja ja lisää tuloja lääke­yhtiöille, sanoo Tikkinen.

Yhdeksi esimerkiksi jutussa oli nostettu tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö ADHD, jonka luvattu maa on - tietysti - Yhdysvallat.

Amerikoissa jo yli yhdeksän prosenttia alle 18-vuotiaista on ADHD-tapauksia.

Ei hyvältä näytä meilläkään

Kun minä menin aikanani kouluun, en osannut lukea, enkä edes nimeäni kirjoittaa. Olin monessa suhteessa ikäisiäni kovasti jäljessä ja vilkaskin olin.

Jos olisin mennyt noine valmiuksineni nykykoulun ekaluokalle, olisin tarttunut alta kahden viikon jonkinlaiseen diagnoosisiivilään.


Ehkä minäkin olisin ollut ADHD tai ehkä olisin ollut lievä Asperger-tapaus, mutta yhtä kaikki; en tiedä, kun minua ei testattu.

Koskaan en saanut tuntiakaan erityisopetusta. Sen sijaan sain olla muiden joukossa ihan normioppilas.

Diagnosoimattomuus johtui kohdallani siitä, että tuon aikaisen koulun käsitys erilaisuudesta oli aivan toinen. Enkä tokikaan ollut ainoa toisenlainen tallaaja.

Eikähän minun pahasti käynyt

Selvitin kouluni vuosi ja luokka -periaatteella. En loistavasti, mutta riittävän hyvin.

Sain ammatin, pääsin töihin ja olen kyennyt työssä kulkemaan. Veroni olen maksanut säntillisesti ja niin poispäin.

Mitä tästä pitäisi sanoa? Ensiksikin se, että bisneksen etiikasta on syytä puhua.

Toiseksi käsityksemme normaaliudesta on kovin kapea. Se, että joku kehittyy hitaasti (kuten minä), ei suinkaan ole merkki sairaudesta.


Tai se, että joku poikkeaa jollakin muulla tavoin hivenen ruodusta.

Tämä ajaa minut kaihomielin muistelemaan sitä, mistä kirjoitti vuosituhannen alkuvuosina yhdysvaltalainen talousmaantieteilijä, professori Richard Florida.

Mies oli tutkinut mm. sitä, miksi jotkut Amerikan mantereen kaupunkialueet näyttivät menestyvän, kun taas jotkut toiset alueet tuntuivat vain kurjistumistaan kurjistuvan.

Floridan väite kuului: ero oli kyvyssä sietää erilaisuutta. Ne kaupunkialueet, jotka suostuivat näkemään erilaisuuden rikkautena, menestyivät.