tiistai 13. joulukuuta 2011

Täyttymysteollisuuden pyörteessä

Olen huomannut pohtivani yhä useammin sitä, miten paljon ympäristö, sen luoma sosiaalinen paine säätelee käyttäytymistämme. Siis, että toimimme tietyllä tavalla, koska ajattelemme, että ”juuri näin kuuluu tehdä”. Tai, että olemme jotakin mieltä, koska ajattelemme ”muidenkin” kuitenkin ajattelevan niin.

Tämä tuli mieleeni taas kerran, kun kuulin autoradiosta, että jokaisella, tai lähes jokaisella amerikkalaisella on kuntosalijäsenyyksiä.


Juuri näin siellä sanottiin. Kuulemma hirmuinen määrä amerikkalaisia ihmisiä hankkii itselleen jonkun kotikaupunkinsa kuntosalin vuosikortin. Ongelma on siinä, ettei juuri kukaan näistä ihmisistä kuitenkaan ehdi käyttää korttiaan! Moni ei tosiasiassa edes usko voivansa (kiireiltään) hyödyntää kallista hankintaansa.

Häh. Miksi he sitten hankkivat näitä jäsenyyksiä, tuuskahdatte te.

Kun ihmisiltä on kysytty asiaa, monet ovat sanoneet kuntosalikortin ikään kuin rauhoittavan mieltä. Tuntuu kuin kuntosalikortti olisi askel, tai ainakin puoli askelta oikeaan suuntaan oman elämän parannusprojektissa.

Tulee hyvä mieli siitä, että lompakossa on sellainen kortti, vaikka sitä ei ehtisikään käyttää. "Olen kuitenkin yrittänyt, vaikka en onnistunutkaan."

Sköna hem-lehtien lumo

Hmmm, eikö tämä nyt liity ikään kuin mutkan kautta siihen toiseen ilmiöön. Siis, siihen, jota on joskus kutsuttu sanalla ”täyttymysteollisuus”?

Vallalla oleva täyttymysteollisuus tuntuu tavoittelevan pakkomielteisesti muutosta, mieluusti välitöntä muutosta. Kun hankit tämän, tulet sellaiseksi! Älä tuhlaa aikaasi, hanki kuntosalikortti ja muutu!

Kun hankit nämä Reebok Easy Tone –kävelykengät, tehostat keskivartalosi lihasten työtä ja kiinteytät tehokkaasti vartaloasi. Minulla on juuri nyt edessäni aivan oikeasti tällainen mainos.

Kun puhuin amerikkalaisista ja kuntosaleista ja lenkkareista, kerronpa senkin, mitä eräässä tutkimuksessa todettiin. Kas, tuossa tutkimuksessa väitettiin kuntoilua harrastavien amerikkalaisnaisten altistuvan ahdistukselle ja masennukselle, jos he lukevat liikaa fitness-lehtiä. Aivan erityisesti kuulemma masennus uhkaa, jos näissä lehdissä on kuvia huippuunsa treenatuista naisista.

Tämä on näitä täyttymysteollisuuden varjopuolia, etten sanoisi uhkia.


Aivan vastaavanlaisia reaktioita on kuulemma havaittu armaassa naapurimaassamme Ruotsissa. Siellä naiset ovat todenneet sietämättömän suuren ristiriidan oman nuhjuisen elämänsä ja sikäläisten sisustuslehtien välittämän lumetodellisuuden välillä.

Tiedättehän nämä Sköna hem-tyyppiset kaunis koti-kuvastot. Kun niitä hetken selaa, varmistuu siitä, ettei voi mitenkään saavuttaa tuollaista elämää! Eihän siinä voi muuta kuin masentua.

Ehkä se onkin pakoa

Kaikki tämä sai minut entistä pontevammin tuumimaan, miten ihmeessä me järkevät ihmiset olemme päästäneet asiat luiskahtamaan tälle tolalle. Miksi aina vain olemme tyytymättömiä siihen, mitä meillä jo on? Miksi emme uskalla olla omia itsejämme (heh, miten tämä taipuu?!).


Brittiläinen sosiologi Thomas Humphrey Marshall muistutti jo vuosikymmeniä sitten: kun monet juoksevat yhtä aikaa samaan suuntaan, on aina syytä kysyä, mitä kummaa he tavoittelevat.

Saavutettuamme lokoisat oltavat kuikimme epäluuloisina aidan yli ja panemme merkille naapurin Pentin saavuttaneen vielä lokoisammat olot (uima-altaineen, terassilämmittimineen, grillikatoksineen).

Niinpä urakoimme vielä hieman lisää. Onhan markkinoilla taatusti isompiakin uima-altaita!

Tai ehkä kyse on sittenkin Marshallin esittämästä toisesta mahdollisuudesta, pakenemisesta. Ehkä asia onkin niin, että tekemällä samoin kuin muut pakenemme mahdollisen erilaisuutemme synnyttämää piinaa ja epävarmuutta?

Sanokaa te, ehkä se onkin tässä. Ehkä juuri tällaisten syiden vuoksi riiputamme itseämme päivittäisessä tukaluudessa (tekemällä yhä pidempiä työpäiviä) ja hankimme lisää tavaraa ja palveluita, joista emme kuitenkaan koskaan ehdi nauttia.

Ihminen on totisesti outo kulkija. Outoon kulkijuuteemme liittyy oleellisesti, ettei moderni aivotutkimus ainakaan vielä ole paikantanut päidemme sisältä pysäytysmekanismia, joka sanoisi: ”Rauhoitu ihmeessä. Sinulla on jo kylliksi kaikkea.”

torstai 1. joulukuuta 2011

Yksinkertaisuus on valttia

Filosofiassa tunnetaan Occamin partaveitsi –niminen periaate. Tämä filosofi Wilhem Ockhamilaiseen viittaava pyrkimys tunnetaan myös säästäväisyyden periaatteena.


Occamin partaveitsessä on kyse ihanteesta, jonka mukaan ilmiöitä selittävien tekijöiden määrän pitäisi olla mahdollisimman vähäinen. Eli, kun selityksistä karsitaan kaikki ylimääräiset tekijät pois, päädytään lopulta selitykseen, joka on mahdollisimman yksinkertainen. Nykyisin Occamin partaveitsi ymmärretään nyrkkisääntönä, joka suosii taloudellisuutta.

Tiedän, että Occamin partaveistä on sovellettu erityisesti tieteellisiin teorioihin, mutta sanokaa, miksi sitä ei voisi soveltaa myös ihmisten kulutuskäyttäytymiseen, tai, elämäämme ylipäätään?

Kosla hyytyi

Minäpä kerron tapauksen, joka vei minut Occamin partaveitsen äärelle.

Oli päättäjäispäivä. Olin kuskaamassa tyttäristäni nuorinta koululle hakemaan todistustaan. Hänellä oli tyllihame ja tukka kauniisti kutreilla. Aurinko paistoi. Köröttelimme hyvässä laitamyötäisessä yhtä kotikaupunkimme pääkaduista. Autoja oli jonona edessä ja takana.

Yhtäkkiä vuosikymmenen perhettämme uskollisesti ylä- ja alamäet palvellut auto sammui. Se vain hiljeni, kesken tasaisen ajon!

Onneksi ehdin vierittää menopelin seuraavan sivukadun laitaan. Kerran startattuani totesin, ettei konehuoneesta kuulunut toiveikkaita enteitä, itse asiassa ei lainkaan enteitä. Niinpä kehotin takapenkin tähtisilmääni jatkamaan matkaansa jalkaisin kouluun.

Jäin autoon yksin. Mutristeltuani hetken huuliani (ja otsaani) kaivoin kännykän esiin. Soitin tutulle korjaamolle, jonka puhelinnumero löytyi kännykästäni. Selvitettyäni ongelman, sain lupauksen, jonka mukaan ”pojat” hinaisivat kärryn korjaamolle. ”Katsotaan. Eiköhän siihen apu löydy.”

Ei löytynyt.


Voitteko uskoa, vaunua tutkittiin kokonaista kuusi viikkoa. Mittauksia tehtiin, puolaa, relettä ja muita vempeleitä vaihdettiin, liitoksia putsailtiin, purettiin, koottiin ja syynättiin, mutta kaikki oli turhaa. Jossain vaiheessa vastuullinen huoltomieskin joutui ottamaan lomaa. Vatsa kuulemma alkoi reagoida.

Lopulta minäkin lehmänhermoineni tulin mittani päähän. Oli pakko saada uusi auto. Autoliikkeestähän sellainen löytyi. Vaihdossa annoin auton, joka oli muuten huippukunnossa, mutta joka ei suostunut käynnistymään. ”Siinä on öh,… jokin aivan mitätön juttu.”

Jotenkin tuntuu kuin aivan tavallisistakin asioista olisi tullut nykypäivänä niin vaikeita ja monimutkaisia. Ennen autoja sentään osattiin korjata melkein missä tahansa kylän nyrkkipajoista. Nyt kaikki on niin hienoa, ettei vikaa osaa korjata kuin merkkiliike, eikä sielläkään osata, ellei ”vikakoodia” saada.

Tuohon minun autoni ongelmaan kytkeytyi juuri se. Asentajat eivät saaneet koslasta vikakoodia, eivät, vaikka kuinka ripustivat sen piuhojen nokkaan.

”Äää, Kalle puri mua sormeen!”


Tällaisten kokemusten äärellä olen vähän kerrassaan alkanut tuntea kaipuuta yksinkertaisuuden ja suoraviivaisuuden pariin. Ei autokokemukseni suinkaan ainoa, eikä edes ensimmäinen sytyke tällaiseen ollut.

Samaisen yksinkertaisuuden äärelle päädyin hieman toisesta suunnasta kuultuani Youtuben videoklipistä Charlie bit my finger – again. Ihmiset ovat kuulemma latailleet tätä pätkää katsottavakseen likipitäen 400 miljoonaa kertaa. Johan minunkin oli pakko käydä ihmettelemässä tuota ihmettä.

Osoittautui, että tarinan juonessa pysyy taatusti mukana. Videopätkässä kaksi pikkupoikaa istuu vieretysten kotinsa nahkaisessa nojatuolissa. Pikkuveli puraisee isomman veljensä sormea. Seuraa naurua ja hyväntuulista kommentointia. Asia tehdään videolla vielä toisenkin kerran. Seuraa jokunen kyynelkin, mutta jälleen naurua.

Ja kas, siinä kaikki.


Eikö juuri tämän tyyppinen kokemusten jakaminen ole merkki siitä, että yhdellä ja toisella meistä alkaa olla kaipuuta yksinkertaisiin, käsitettävissä oleviin kokonaisuuksiin? Elämä alkaa olla liian vaikeaa ihmisrievun hallittavaksi.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Tekisinkö väitöskirjan?

Kuinka ollakaan, taaskin on julkisuudessa keskusteltu valelääkäreistä, huijauksella saaduista tutkinnoista ja onpa puhuttu myös tieteellisestä varkaudesta, plagioinnista. Menossa on kortistojen putsaustyö.


En nyt ota kantaa käytyyn keskusteluun, vaan siihen, että tutkinnot ja oppiarvot ylipäätään tuntuvat puhututtavan meitä. Aina joskus minäkin saan viestejä henkilöiltä, jotka pohtivat vaikkapa tohtorin arvon hankkimista, väitöskirjan tekemistä. Sanopa sinä, alkaisinko moiseen hommaan, vai ei?

Kysymyksen taustalla voi olla esimerkiksi hienoinen paine: ”Kun nykyisessä työssänikin ainakin noin periaatteessa vaadittaisiin tohtorin tutkintoa.” Tai, saattaapa olla joskus muitakin motiiveja: ”Olisihan se muutenkin mukavaa kehittää itseään – tai työtään.”

On myös ollut ihmisiä, uutteria ihmisiä, joiden väitöskirja on syystä tai toisesta jäänyt kesken. Urakka on jäänyt kesken ansiotyön kiireiden vuoksi, tai vaikkapa sen vuoksi, että tutkimuksen ohjaaja on kadonnut. Tai, joskus on käynyt niinkin, että ”emme ohjaajani kanssa kerta kaikkiaan ymmärrä toisiamme”.

Ole realisti!

Väitöskirjaa suunnittelevalle näkemyksiäni esittäessäni olen koettanut olla realisti. Olen sanonut, että joka tälle tielle lähtee, ottaa vaativan tien kuljettavakseen. Homma nimittäin kahmaisee aikaa, vääjäämättä. Kenellä aikaa nykyään enää edes on? Onko sellaisia, joilla on liikaa aikaa? Ellei aikaa ole, mistä sitä otetaan väitöskirjan tekemiseen?

Paitsi, että väitöskirjan tekeminen ottaa aikansa, se vaatii työrauhan ja toki myös sitoutumista. Eikä vain tutkijaparan omaa sitoutumista, vaan – valitettavasti — myös lähipiirin sitoutumista.


Yksi väitöskirja saattaa siis haukata jopa vuosikymmenen verran omasta ja perheesi elämästä? En suinkaan väitä, että se olisi huonoa aikaa, mutta muista, että tämä urakointi ei todennäköisesti ole yhtä tärkeää lähipiirillesi kuin mitä se on itsellesi.

Jos tälle tielle lähdet, psyykkinen ja fyysinen poissaolosi tulee näkymään. Takuusti.

Jos taas ajattelit tehdä väitöskirjan ”vain” harrastuksena, siihen en kehota. Tämä on tietysti oma mielipiteeni, mutta on parempiakin, jopa kehittävämpiä harrastuksia. Jos vaikkapa kotikunnassasi toimii pirteä kansalaisopisto ja sieltä löytyy nypläyskurssia, tai espanjan alkeet, tartu mieluummin semmoiseen.

Miksi ei väitöskirjan tekemisestä olisi harrastukseksikin, mutta ei ehkä elämän ruuhkavuosina. Tilanne voi olla toinen, sitten kun elämä muutoin rauhoittuu. Pitäähän opiskelu aivojakin liikkeessä.

Mitä väitöskirja vaatii?

Kuvitellaanpa, että puikkelehdit levittämäni miinakentän lävitse ja päätit sittenkin tehdä väitöskirjan. En halua kohtuuttomasti pelotella tulossa olevilla haasteilla. Minäkin olen aikanani hommasta selvinnyt, joten kyllä sinä siitä selviät. Selviät, kunhan teet suunnittelutyön huolella.

Ensinnäkin, tarvitset oikean asenteen, malttavan mielen, tukevia istumalihaksia ja niin, aikaa. Edelleen sinulta vaaditaan keskittymiskykyä ja keskittymisen mahdollisuuksia – onhan sinulla tilaisuus ja paikka sellaiseen? Onko sinulla oma rauhallinen tutkijan kammio? Ellei ole, ryhdy toimiin hankkiaksesi sellainen.

Väitöskirjan tekijältä vaaditaan myös erinäisiä taitoja, muiden muassa kirjoittamisen taitoa. Joskus olen sanonut suoraan: ellet tunne itseäsi kohtuulliseksi kirjoittajaksi, rakentuu myös tutkijan tiesi ohdakkeiseksi. Niin se valitettavasti on. Näin sanon siksi, että jokainen tutkimus on tarina. Tarina on yleensä pitkä ja siihen pitää rakentaa läpi kertomuksen kulkeva juoni. Juonen on löydyttävä.

Niin sanotulla artikkeliväitöskirjalla tätä ongelmaa voidaan hiukan kiertää, mutta ei kokonaan. Juonen on silloinkin löydyttävä.

Myös kriitikon valmiuksia tarvitaan. Tulet nimittäin muutaman seuraavan lähivuoden aikana käymään lävitse jokseenkin muhkean kasan mitä merkillisintä aineistoa — joko painetussa tai sähköisessä muodossa. Kaikki silmiesi editse virtaava ei suinkaan ole käyttökelpoista. Ei alkuunkaan.


On siis toivottavaa, että matkan varrella sinulle kehittyy lahjomaton, objektiivisuuteen pyrkivä katse. Myös tutkimusmetodista osaamista vaaditaan ja tietoa tieteellisen kirjoittamisen muotovaatimuksista.

Päälähde on korvien välissä

Palaan vielä väitöskirjan vaatimaan aikaan. Älä missään tapauksessa aliarvioi urakkaa. Älä sorru luulemaan – kuten jotkut ovat tehneet —, että väitöskirja kirjoitetaan (muiden töiden ohessa) kolmessa, neljässä vuodessa.

Valitettavasti niin ei tule käymään. Edes sinä et kykene siihen. Tai, jos jostakin oikusta johtuen siihen pystyt, ei lopputulos ole mairiteltava. Syöksysynnytetyllä väitöskirjalla ei ylpeillä.

Mutta, kuten sanottu, sinä kyllä selviät siitä. Selviät, kunhan olet tosissasi. Uuttera, epäilevä mieli, kirkas katse, ryhdikäs selkäranka sekä modernit tekniset vempaimet (softa ja rauta) - ne ovat tärkeimmät avut väitöskirjan alkuun saattamisessa.

Aivan, kuten missä tahansa tutkimuspuuhailussa, joudut nojaamaan ajattelun lahjomattomaan voimaan. Tutkijan ajattelu, hänen säkenöivä mielensä on lopulta se työkalu, jolla tutkimustöitä tehdään.

Jos jotain jää tähteeksi, siitä selvitään tahdon voimalla, supisuomalaisella sisulla.

torstai 10. marraskuuta 2011

Yksityisyyden henkitore

Maanantaina 7.11. uutisoitiin Keskusrikospoliisin jahtaavan 16 000 suomalaisen henkilötiedot nettiin vuotanutta tekijää. Tekoa tutkittiin törkeänä tietomurtona ja henkilörekisteririkoksena.

Tiistaina 8.11. brittilehti The Register arvioi päätelminään Suomen tietovuodon liittyvän laajempaan Anonymous-ryhmän aktiivisuuteen viime viikonloppuna. The Registerin oletuksen mukaan Suomen tietovuoto olisi yksi kolmesta Anonymous-iskusta.


Suomen ohella Anonymousin on kerrottu iskeneen Israelin armeijan ja tiedustelupalveluiden nettisivuja vastaan. Lisäksi Portugalissa Anonymousiin kytköksissä olevalla LulzSecillä epäillään olleen sormensa pelissä viiden eri nettisivun kaatumisessa.

Tätä väitettä Suomen Keskusrikospoliisi ei aivan niellyt. Ainakaan suoralta kädeltä poliisi ei suostunut vahvistamaan, että henkilötietovuodon takana olisi ollut Anonymous Finland -niminen ryhmä. Asiaa toki tutkitaan.

Mitä sanoikaan Marshall McLuhan

Uutista tavatessani kampeutui vuosikymmenien takaa mieleeni kanadalainen herra, professori Marshall McLuhan. Nimittäin, tämä herra McLuhan ennusti jo vuosikymmeniä (elettiin 1960-lukua) ennen jokamiehen tietokoneiden markkinoille tuloa asioita, joita hänen aikalaisensa eivät olleet onnistuneet sullomaan edes uniinsa.

Paitsi että McLuhan kykeni näkemään sähköisten viestimien kasvavan merkityksen, hän omalla omintakeisella tavallaan aavisti myös nykyisen internetin synnyn. Internetistä, edes sen esi-isistä mitään tietämättä mies väitti, että sähköistyminen on tulevaisuuden kehityssuunta numero yksi. Erityisesti työmme tulee sähköistymään, tähdensi MacLuhan.



Yksi McLuhanin monista (tuolloin) oudoista väitteistä liittyy ihmisten yksityisyyteen, tai paremminkin sen puutteeseen. Yksityisyyttä, sitä ei McLuhanin mukaan tarvitse jatkossa juurikaan pohtia. Vähin erin koko yksityisyysasia menettää puheenaiheena mielekkyytensä, päräytteli McLuhan.

Ja kuinka oikeassa McLuhan olikaan. Tekemisiämme ja tekemättä jättämisiämme valvotaan tänään yhä enemmän kaikkialla, kaikkina aikoina. Niin tehdään paitsi työssä myös vapaa-aikana.

Nopeasti ynnättynä kotiemme kylpyhuoneet alkavat olla ainoita paikkoja, joissa meillä on edes jonkinlainen yksityisyyden suoja. Sen sijaan monia julkisia toiletteja jo valvotaan. Marketteja valvotaan, liikennettä valvotaan, vapaa-ajan harrastuspaikkoja valvotaan.

Googlen auto kuvasi

Muistatteko talven 2010 Google Maps -käräjöinnin eri puolilla maailmaa? Suomessakin Googlen kamera-auton toimista kohistiin. Se osoitti, että kotiemme pihapiireistä oli tullut täysin julkisia tiloja.



Paljon vakavampaakin on luvassa. Paitsi, että voimme menettää henkilöllisyytemme, voi käydä niinkin, että joku jossain nappaa tilitietomme tai jopa koko identiteettimme käyttääkseen niitä häikäilemättä hyväkseen.

Siitähän tuossakin nyt puhutussa tietovuodossa on kyse. Esimerkiksi Yhdysvalloissa 10–15 miljoonaa kansalaista joutuu vuosittain identiteettivarkauden uhriksi. Amerikoissa tällaisista rötöksistä koituu vuosittain taloudellisia vahinkoja kymmenien miljardien dollarien edestä.

Viime aikoina itseäni on mietítyttänyt erityisesti Facebook. Vaikka Facebookin suosion sanotaan hiipuneen, se on yhä edelleen huippusuosittu sosiaalisen median väline. Tällä hetkellä jo yli 800 miljoonaa ihmistä ympäri maailmaa on jo käyttänyt oikeuttaan kirjoitella Facebookiin kaikenlaista mukavaa itsestään.

Vakavimpia Facebookissa sattuneista ongelmista lienevät juuri identiteettivarkaudet.  Jo syksyllä 2007 uutisoitiin ensimmäisistä pankkitileistä, joita oli ryövätty juuri Facebookista ujutettujen tietojen avulla.

Milloin lapsesi syntyi digitaalisesti?

No, ei tässä mitään. Varsinaisesti minut pysähdytti muuan taannoinen uutinen, jossa kerrottiin erään australialaisen tietoturvayrityksen tutkimuksesta, joka paljasti keskimäärin 81 prosentilla alle kaksivuotiaista lapsista omaavan digitaalisen jalanjäljen.

Digitaalinen jalanjälki tarkoittaa sitä, että lapsesta (tai kenestä tahansa) löytyy esimerkiksi googlettamalla nimi ja usein myös netissä oleva kuva. Pienten lasten kohdalla kiitos kuulemma kuuluu äitien innokkuudelle esitellä omaa jälkikasvuaan!

Tämä juttu oli aika huima. Länsimaiset lapset kuulemma "syntyvät digitaalisesti" keskimäärin puolen vuoden ikäisinä. Kolmannes lasten valokuvista ja tiedoista ilmestyy maailmanlaajuiseen sähköiseen verkkoon jo ennen kuin piltti on saavuttanut kuukauden iän.



Eikä siinäkään vielä kaikki. Melkein neljännes verkossa olevista lasten kuvista tai muista lasta kuvaavista tiedoista liittyy syntymättömään lapseen!

Te tiedätte, mitä tässä on tapahtunut. Taustalla siis on se, että moni äiti välittää verkossa olevalle ystäväpiirilleen lapsensa ultraäänikuvia. Seitsemällä prosentilla ryömivistä tai konttaavista taaperoista on sähköpostiosoite, ja viidellä prosentilla on kuulemma profiili jossain sosiaalisessa verkkopalvelussa. Näin väittävät aussitutkijat. Huh, kai heitä on uskottava.

Kun äideiltä on tivattu syytä vauvojensa kuvien julkaisemiseen, he ovat selittäneet sitä halulla jakaa ”ihanaa asiaa” ystävien ja perheen kanssa. Se on niin kertakaikkisen tärkeä ja iloinen asia.

Tämä on kuitenkin vain osatotuus.

Sitä se yksinäisyys teettää

Todellisempi selitys on kuulemma yksinäisyys. Pienten lasten äidit tuntevat olevansa yksin. Arki kotona tuntuu raskaalta, kun tunnista, päivästä ja kuukaudesta toiseen hoitelee pientä rasavilliä. Aika kuluu niin hitaasti.

Pienen lapsen äidin pelastus on lapsen päiväuni. Kun lapsi nukkuu, äiti toimii. On oiva hetki olla yhteydessä virtuaaliseen verkostoon, muihin samassa elämäntilanteessa oleviin äiteihin. ”Hihhei, eilen näpsimme koko joukon kuvia Lisbethistä. Katsokaa kaikki, tässä ne ovat! Katsokaa Lillukkani varpaita. Haluaisin syööödä ne!!!”


Asiaa tutkineiden mukaan yli viidenneksellä äideistä on kuitenkin vielä yksinäisyyttä ja tiedon jakamisen haluakin itsekkäämpi motiivi. He yksinkertaisesti haluavat vain päivittää profiiliaan! Kun on luonut Facebook-tunnuksen, sinne pitäisi saada lisää sisältöä. Mikäpä sen parempi keino kuin seurata muiden äitien esimerkkiä: vauvakuvat jakoon!

Tämä voi taatusti olla hauskaa, mutta kuten nyt tiedämme, siinä on myös vaaransa. Itse asiassa äidit ovat olleet itsekin jo aika tovin huolissaan siitä, miten paljon tietoa heidän kullannupuistaan on jo verkossa ja mihin kaikkeen se voikaan kulkeutua.

Ongelma on siinä, että – ainakin toistaiseksi — internetiin sijoitettu materiaali jää sinne. Se on siellä jossain huolimatta siitä, että haluaisimme niin kovasti tietojemme poistuvan.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Lyhenevien elinkaarten ongelma

Vieläkö muistatte tilanteen, jossa olitte, kun kotiinne hankittiin ensimmäistä PC-tietokonetta? Tarkoitan niitä suuria rohjakkeita.


Tilanteessa oli arvokkuuden lumoa. Olihan perhe siirtymässä tietoteknologian aikaan. Hivuttavan esiteplarailun jälkeen olimme tulleet maksaneeksi itsemme kipeiksi vempeleestä, jolla kuvittelimme selviävämme ainakin seuraavan vuosikymmenen.

Siis, kuvittelimme.

Mutta kuinka kävikään! Kahden, kolmen vuoden kuluttua huomasimme kauhuksemme, ettei taannoinen supertykki tuntunut kykenevän enää oikein mihinkään. Se oli kolkko tunne. Kone venkoili ja hidasteli. Se ei tahtonut selvitä kummoisistakaan haasteista.

Huiminta oli, että laite alkoi olla verkon painoksikin epäkelpo. Eihän sitä saanut edes veneen laidan yli kaatamatta kiulua. Narullekaan ei olisi ollut korvallista!


Sama ilmiö toistui tietokoneen käyttämien ohjelmien kohdalla. Kävelimme joukolla halpaan. Uskoimme vakavissamme, että uuden tekstinkäsittelyohjelman uusin versio 3.12 olisi huimasti parempi kuin edellinen versio 3.11. Muutaman viikon opiskelun ja tuskailun jälkeen totesimme, ettei se niin paljon parempi ollutkaan.

Kun muillakin on

Juuri tämän kaltaisiin kysymyksiin kulminoituu ongelma, josta on alettu puhua nimellä ”lyhenevien elinkaarten ongelma”. Kyse on siitä, millaisella aikajänteellä voimme odottaa hankkimamme tuotteen käyvän kelvottomaksi ja korvautuvan jälleen uudella tuotteella?

Kysymys on siitä, kannattaako johonkin satsata, vai ei.

Lyhenevien elinkaarten ongelma on petollinen ongelma, koska se ei näyttäydy aina samassa valossa. Lähestulkoonkaan kaikki työelämätutkijat eivät pidä sitä mitenkään mullistavana ongelmana.

Itse olen kriittisellä kannalla. Väitän, että lyhenevien elinkaarten ongelma on koetellut jo pitkään hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden kestävyyttä. Väitän, että ainakin vuosikymmenen ajan se on ravinnut läntisten yhteiskuntien työuupumuskeskustelua.


Työelämässä se on näkynyt hämmentyneenä inttämisenä siitä, pitääkö kaikkeen uuteen ehtiä perehtyä ja kouluttautua? Pitääkö kaikki uutuustuotteet ottaa käyttöön juuri meidän firmassa?

Liian usein on vastattu: kyllä, koska muutkin näyttävät tekevän niin. Niin ajan tasalla olevassa organisaatiossa vaan toimitaan.

Pakattuja tuotekehitysprosesseja

Ei kai kukaan ehtinyt luulla, että lyhenevien elinkaarten ongelma koettelee vain kulutuskenttää? Joka niin luulee, on väärässä. Myös tuotteita synnyttävät organisaatiot (lue: teollisuus) tuntuu olevan kaikkialla maailmassa yltyvissä vaikeuksissa lyhenevien elinkaarten vuoksi.

Ongelmiin yrityksiä ovat ajaneet aina vain nälkäisemmät markkinat. Laitemarkkinoilta on tullut viesti, että juuri nyt tarvittaisiin sellainen ja sellainen härpäke, vaikkapa tietynlainen kännykkä. Juuri sellaiselle olisi juuri nyt todelliset markkinat vaikkapa nuorison keskuudessa.

Ja mitä on seurannut? Aina valppaat tuotekehitysosastot ovat reagoineet. On pantu pystyyn tehostettuja aivoriihiä ja pakattuja innovaatioprosesseja. On seurannut nopeutettuja tuotekehitysprosesseja. Toimintaa on leimannut reipas säntäily. Leppoisista tuumaustauoista ei voi puhua. Ne ovat enää vain mustavalkokuvina yrityksen historiikeissa.


Entä, mihin ovat johtaneet nämä uuden ajan tuotekehitysprosessit? Seurauksena on ollut tyytymättömyyttä keskentekoisesta ja puutteellisesti suoritetusta työstä. Seurauksena on ollut ylitöitä ja stressiä, sairauspäiviä. Seurauksena on ollut kasvava määrä tuotekehitysvikoja, samoin kuin se, että yritykset ovat vähän kertaansa ajautuneet aggressiivisen kasvun ja suurten volyymien tielle.

Ongelma on seurannut toistaan. Mikään yritys ei voi kasvaa ilman riittävää tulorahoitusta ja kannattavuutta. Tuotteita on ollut pakko saada markkinoille pikaisesti, ja mieluummin heti – olkoonkin, että tuotekehitysprosessin loppuvaiheen testaus on jäänyt hiukan kesken.

Miten mikään voi kehittyä

Tämä, mitä nyt kirjoitan, ei ole oman pääni tuote. Se on totisinta totta. Meilläkin Suomessa on kymmeniä korkean teknologian yrityksiä, jotka ovat joutuneet myöntämään ongelmansa nimenomaan tuotekehitysprosessin loppuvaiheessa. Yritysjohto on joutunut myöntämään, että meno on jo pitkään ollut liian tempoilevaa. Testausosasto ei tahdo pysyä tahdissa mukana.

Lyhenevien elinkaarten ongelmaan on kiinnittänyt huomiota myös yksi tämän hetken muotoilun suurista nimistä, hollantilainen John Thackara. Muutaman vuoden takaisessa kirjassaan In The Bubble – Desingning in the Complex World (2005) Thackara väitti, että elämästä informaatioyhteiskunnassa on tullut työläs juttu. Työläys johtuu juuri lyhentyneistä elinkaarista.


Ja ajatelkaa itse! Miten mikään voi tosiasiassa kehittyä, jos jatkuvasti kaupallisille markkinoille tulevien laitteiden ja ohjelmien ”kehittymisen sykli” ei anna sovellusalueille hengähdysaikaa kehittyä tai tilaa kehittää lähiympäristöään?

Juuri toissapäivänä eräs työkaverini sanoi, että hänen upouusi kännykkänsä sisältää kyllä kaikki tekniset hienoudet, mutta yksi puute siinä on. Sillä ei voi soittaa. Laite kuulemma jouduttiin viemään markkinoille hieman liian kiireesti. Puutetta on kyllä pahoiteltu.

Olen koettanut miettiä, onko lyhyistä elinkaarista mitään positiivista sanottavaa. Sitten keksin yhden esimerkin. Itse asiassa sen vieritti eteeni tämä norjalainen, tämä Erlend Loe yhdessä kirjoistaan. Loe puhui vohveleiden elinkaaresta: Oikea tapa on paistaa vohvelit vieraiden läsnä ollessa ja tarjoilla niitä jatkuvalla syötöllä. Vohvelin valmistamisen ja syömisen välillä ei saisi kulua kuin muutama sekunti. Se vohveleisssa juuri on niin hienoa. Niiden elinkaari on niin lyhyt.

Siinä se taas nähtiin. Asioilla on puolensa.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Onko kodissasi liikaa tilaa?

Olen 1960-luvun lapsi. Olen joskus ajatellut, että olen jonkinlainen väliinputoajasukupolven edustaja – ainakin, mitä tulee tavaran hamstraukseen.

Antakaas, kun kerron. Perheellämme, kuten pääosalla samaa sukupolvea edustavista perheistä, on omiin tarpeisiimme hyvin suhteutuva asunto. Ei siis missään nimessä mitään ökyilyä. Olohuonettamme hallitaan helposti yhdellä katseella, kylpyhuoneemme ei ole tenniskentän kokoinen. Jne.


Onkin jotenkin yllättävää, että tästä ”vaatimattomuuden hyveestä” näyttää ajan oloon koituneen meille ja ikätovereillemme ongelma, ainakin tavallaan. Nimittäin, mahdollisuutemme hankkia tavaroita ylittää käytössä olevan tilan asettamat rajat. Nähkääs, meillä on selvästi varallisuutta yli tarpeidemme!

Tämä epäsuhtainen asetelma on vähin erin, vuosien saatossa johtanut siihen, että tila taloissamme ei tahdo millään riittää kaikille niille tavaroille, joita tätä nykyä omistamme.

Tavaraa nurkat pullollaan

Arvoisa lukija. Seuraa kohti käyvä kysymys: onko sinun kodissasi liikaa tilaa? Hah! Arvaan, että ei ole. Ei sitä monellakaan enää ole.

Tilan puutteen ongelma on siis ongelma laajemminkin. Se on ongelma, jonka äärellä modernissa kodissa vaikeroidaan (kotiseinien sisällä!), mutta josta julkisesti vaietaan.


Miksi asiasta vaietaan? On useitakin syitä. Siitä vaietaan ehkä siksi, ettei ongelmaan uskota löytyvän helppoa ratkaisua. Eikä taatusti löydykään.

On toinenkin mahdollinen syy. Se liittyy itsetuntoon. Ainakin oma sukupolveni on hipiältään herkkä sen suhteen, että vain tulisi luokitelluksi uusavuttomien luokkaan. Kaikki tämä jotenkin tuntuisi viittaavan siihen ja se sellainen sentään olisi jo liian paksua.

Minullakaan ei ole ongelmaan helppoa ratkaisua, mutta luulen sentään tietäväni, miksi juuri minun sukupolveni potee tilanahtauden ongelmaa.

Selitysyritys

Selitys menee näin. Meidän lapsuuden kodeissamme (1950 – 70-luvuilla) ei tilanahtautta ollut. Miksi sitä ei ollut? Sitä ei ollut, koska lapsuudenkotimme edustivat jälleenrakennusajan Suomea. Vanhemmillamme ei yksinkertaisesti ollut varaa siihen kerskakulutukseen, johon me – heidän lapsensa - syyllistymme.

Sen sijaan me, tämän päivän kiireiset keski-ikäiset, syydämme valtaisat summat rahaa tavaraan (vaatetta, kotitaloushärveleitä, leluja ja sähköisiä vemputtimia), joille ei oikeasti ole ollut pitkään aikaa sijoituspaikkaa kodeissamme. Saati, että niille oikeasti olisi ollut tarvetta.


Ongelma on siinä, että hankimme housut, paidan jne. hyvissä ajoin ennen kuin entiset housumme tai paitamme ovat puhki kulutettuja. Pointti on se, että juuri näiden ostotoimien tuloksena meille jää ne entiset ja sitten on nämä uudet. Eikä tämä tietenkään tähän jää, vaan kierre on jatkuva.

Uusia ja taas uusia. Ongelma kumuloituu.

Sen sijaan meidän vanhempamme hankkivat tavaraa vain vissiin tarpeeseen. Tärkeää on huomasta, että tälle ehdottoman tarpeelliselle uudelle tavaralle oli aina myös säilytystila. Oli arkivaate, työvaate ja juhlavaate. Niillä selvittiin. Kaikille niille oli oma viiden tuuman naulansa porstuan seinässä.

Täältäpäin katseltuna omat vanhempamme edustavat ekologisen kuluttamisen huippua. He eivät hennoneet hävittää tavaroitaan ennen kuin ne olivat todella loppuun kaluttuja.


Ja nyt tullaan jännittävään piirteeseen. Tämän päähänpinttymäisen säästämisvimman me neli- ja viisikymppiset imimme vanhemmiltamme äidinmaidossa. Oletteko huomanneet! Mekään emme hävitä tavaroitamme ennen kuin ne todella ovat puhki. Ja siitä nimenomaan johtuu, että kaappimme ovat olleet jo aikaa sitten tavaraa täynnä!

Lastemme kodeissa on tilaa

Tarinassa seuraa jälleen yllättävä käänne. Nimittäin omat lapsemme eivät tule kärsimään tästä samasta tilaongelmasta.

Miksi eivät tule? Siksi, että he ajattelevat toisin. Heillä ei ole säästämisvimmaa, koska sellainen vimma ei hyppää sukupolvea ylitse. Sen sijaan aikuisuuteen ehtineet lapsemme syytävät "iankaikkisen" vanhat vetimensä surutta kierrätykseen, Huutonettiin ja tunkiolle. Kaatopaikalle ja kierrätykseen: ”Mitä niillä enää tekee, kun ne on pois muodista. Kuka nyt tollasii pitäs?!”


Näin olen tämän ajatellut, joskaan en ole varma, onko päätelmäni oikea. Jotain itseäni viehättävää tässä ajatusketjussa kuitenkin on. Mitä sinä ajattelet, voisiko se mennä noin?

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Muisti on merkillinen kapine


”Tuollaiset pojat pitäis tappaa jo pienenä!” Minä ja serkkuni seisoimme kotikaupunkini kaatopaikkavahdin edessä. Mies oli silmissämme pelottava ilmestys. Olimme juuri jääneet kiinni luvattomasta kaatopaikalla oleilusta.


Jälkeenpäin tapahtuma hymyilytti, mutta tuolla hetkellä meitä, minua ja serkkuani, ei naurattanut. Kaatopaikkavahdin karuille sanoille tarjosi lisäpontta pienoiskivääri, jota mies roikotti kädessään.



Vain hetkeä aiemmin olimme, minä ja serkkuni, kyhjöttäneet jäteasemaa ympäröivän ojan pohjalla. Ojaan meidät oli ajanut säikähdys. Olimme pelästyneet kaatopaikkavahtia, joka oli alkuun koettanut saada meidät pelkän äänensä voimalla esiin piilostamme.

Kättä pidempää

Huomattuaan huutelunsa turhaksi, mies oli päättänyt turvautua kättä pidempään. Kiivastuksissaan hän oli napannut vahdinkoppinsa seinältä rottakiväärin. Pyörien hyrränä keskellä jätteiden purkausaluetta hän haja-ammuskeli ympäröivään metsään ja taivaalle. Laukausten lomassa hän kirosi ja mekasti.

Sieluni silmin näen vieläkin itseni ojan pohjalla. Aina, kun kajahtava laukaus kuului piuuuu, painoin pääni polvien väliin, piuuuu, piuuuuu. Laukaukset ottivat kivistä ikävän säriseviä kilstokkeita. Pihkaisista kuusista putoili kaarnan palasia, onneksi ei aivan lähellä.



Lopulta meidän oli luovutettava. Oli aivan pakko kömytä esiin, sillä kaatopaikalta pääsi pois vain polkupyörällä. Niin kaukana se oli. Olimme pakkosaumassa, sillä ovela vahti oli löytänyt kätkemämme pyörät ja taluttanut ne keskelle työmaataan, aivan koppinsa edustalle.

Huono kamera, epätarkat kuvat

Tämä kesäinen lapsuuteni hetki palautui mieleen luettuani Ranya ElRamlyn kirjaa Auringon asema. Luin kirjaa samalla, kun naputtelin tätä omaani. Kirjassaan Ranya ElRamly sanoo jotenkin näin: Ihmisen lapsuus on kuin huonolla kameralla otettu epätarkka valokuva.

Minusta se on hyvin sanottu, joskin tuohon lapsuuteni kaatopaikkapäivään lausahdus sopii vain vaivoin, jos ollenkaan. Kahden kymmenvuotiaan heinäkuinen kaatopaikkavierailu on jäänyt mieleeni kuin hyvällä kameralla otettu viiltävän tarkka kuva.



On suorastaan ihmeellistä, miten paljon muistan tapahtumasta vieläkin. Muistan kesäisen sään, muistan kiihtyneen tunnelman ja muistan myös käymämme yksipuolisen keskustelun vuorosanat (sanottakoon, että muitakin kohteliaisuuksia pojan korvamme pääsivät kuulemaan).

Tunnen vieläkin, kuinka nuori sydämeni muljahteli epätoivoisesti pyrkien ulos ahtaasta sijastaan.

Miksi pojat olivat siellä?!

Mikä sitten oli johtanut meidät, pari alakouluikäistä, kaatopaikalle, kysytte te. Hyvä kysymys. Selitys seikkailuumme oli varsin luonnollinen.

Lapsuudessani kaatopaikat olivat aivan erilaisia paikkoja kuin nykyisin. Oli tavallista, että ihmiset saattoivat kaatopaikalla asioidessaan luoda samalla silmäyksen ympärilleen: mitähän muut ovat heittäneet pois?

Mukaan saattoi tarttua vartensa menettänyt teräslapio tai ”kelvolliselta näyttävä” pesukone. Kävipä joskus niinkin, että tavaraa oli pois lähdettäessä enemmän mukana kuin kaatopaikalle tultaessa.

Ei siis ollut suurikaan ihme, että kaatopaikka veti puoleensa myös meitä pikkupoikia. Kaatopaikka oli meille aarteenetsintää, katkaisu arkeen. Ja mikä parasta, sieltä löytyi polkupyörän rapakaaria, kissansilmiä, vanhoja radioita, kytkimiä ja sen sellaista.

Tämä oli vain alkua

Näin, kutakuinkin näin alkaa uusi kirjani Onnellinen lapsi – Vanhempien kasvatusoppi. Sain kirjan postissa muuan päivä sitten. Se oli juuri putkahtanut ulos Gummeruksen painokoneesta.



Tästä Gummeruksen sivulle kirjan esittelyyn.


Uusi kirja on aina jotain tuntuvaa. On olo, että on saanut aikaan jotain. Tosin, ei mene aikaakaan, kun mieli alkaa työstää uusia teemoja. Kirjoittamisen tenho on siinä, ettei koskaan voi sanoa, millaisen mutkan mieli kulloinkin tekee. Mistä se lähtee ja mihin se tulee.

Sen näkee vasta sitten, kun ajatus on paketissa, solmittu.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Mistä reppu kertoo

”Voi hurja! Mitä ihmettä täällä sun repussa on – ei kai kiviä sentään?!” Olin juuri pysäköinyt koulun eteen. Pikkukiireessä olin kaapannut takapenkiltä repun ojentaakseen sen alakoululaiselle tähtisilmälleni.

Jäin vaaitsemaan reppua käsissään. Se painoi valehtelematta seitsemän, kahdeksan kiloa. Toki olin aiemminkin nähnyt koululaistensa ahmimishäiriöisiä reppuja – ja olinhan kanniskellut niitä joskus muinoin myös itse – mutta nyt minua hujautettiin oikein halolla selkään.


Reppuasia on liikuttanut maailmalla muitakin. Se ei ole millään muotoa vain suomalaislasten ongelma. Yhdysvalloissa asiaa on puitu monissa osavaltioissa jo hyvä tovi.

Sikäläisen tutkijan, Timothy B. Neuschwanderin, mukaan koululaisten painavat reput voivat aiheuttaa suorastaan pysyviä vammoja lasten selkärangalle, erityisesti alaselän nikamille.

Viidesosa kantajansa painosta

Kuulemma valtaosa amerikkalaiskoulukkaista rahtaa selässään reppua, joka vastaa jopa viidesosaa kantajansa painosta.

Mukana ollaan. Arvioni oli, että oman alakoululaiseni reppu vastasi vähintään mainittua viidesosaa kantajansa painosta, ehkä enemmänkin. Nopea jakolasku paljasti, että samanmoinen murto-osa omalla elopainollani olisi tiennyt parinkymmenen kilon taakkaa harteillani. Huh.

Amerikkalaistutkijat epäilevätkin yli kolmasosan sikäläisistä 11–14-vuotiasta koululaisista kärsivän ainakin jonkinlaisista selkäkivuista.


En pidä tätä otaksumaa aivan uskomattomana.

Uskomatonta ei ole sekään, että monessa maassa on jo ehditty pohtia digitaalisen opetusmateriaalin käytön lisäämistä kouluissa. Tekniikkaa tähän kyllä löytyisi. Esimerkiksi yhteen sähköiseen kirjaan, eBookiin, voitaisiin ladata vaivatta kaikki koululaisten oppikirjat ja paljon, paljon muuta.

Reppu on metafora

Painava reppu ei kuitenkaan ollut varsinainen asiani, vaan se, mistä reppu kertoo. Minulle täyteen ahdettu reppu on metafora. Se on hentojen jalkojen varassa taapertava vertauskuva suorituskeskeisestä elämänmenostamme.

Vai mitä sanotte: eivätkö lastemme ääriään myöten pakatut reput ole vain yksi osoitus siitä, miten varhain ja miten järjestelmällisesti alamme lastata kanssaihmisiämme mitä merkillisimmillä odotuksilla ja paineilla!

Osasyy vaahtoamiseeni on tapaus, jonka juuri kuulin. Päiväkodin työntekijät olivat alkaneet ihmetellä erään nelivuotiaan nassikan kohtuuttoman pitkiä hoitopäiviä. ”Miksi ihmeessä Eppua ei haeta kotiin, vaikka Epun vanhempien työajat kyllä tiedetään? Heidän olisi pitänyt jo ehtiä noutamaan poika kotiin!”


Asia otettiin esille seuraavassa kehityskeskustelussa – sellaisia, nähkääs, nykyään käydään myös päiväkodissa. Palaverissa mukana ollut Hugo Bossin pukuun pukeutunut Epun isä myönsi tiedon oikeaksi. Ryhtiään kohentaen, leukaansa kohottaen hän totesi Epun pitkien päivien olevan ”perheessä täysin tietoinen valinta”.

Isän mielestä lasten pitää jo varhain oppia työelämän tavoille. Ainakaan hän ei tiennyt siihen tehokkaampaa keinoa kuin opetella jo pienenä tekemään yhtä pitkiä työpäiviä kuin isä.

Kasvatus on merkillinen asia. Kekseliään ihmisen mielessä se saa monia muotoja.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Työt kannattaa tehdä huonommin?

Aamulehden toimittaja Anu Ala-Korpela oli tehnyt eiliseen (tiistai 6.9.2011) lehteen jutun kirjani Pakattu aika (2010, Gummerus) pohjalta. Artikkelissa oli keskitytty kirjani erään loppupuolen teemaan, jossa käsittelin työn laadun ongelmaa.


Kirjassani olin puhunut aikanaan ohjaamistani graduongelmaisista, joista hyvin useaa vaivasi ilmi selvä täydellisyyden tavoittelun ongelma. He olivat lahjakkaita opiskelijoita. Moni ei kuitenkaan uskaltanut tehdä graduaan, koska pelkäsi lopputuloksen jäävän surkeaksi.Niinpä, moni pelkäsi jopa aloittaa, koska uskoi vakaasti alittavansa oman tavoitetasonsa.

Kas, tätä ongelmaa olin joutunut kovasti pohtimaan. Miten saada homma edes alkuun? Aikani pähkylöityäni päättelin, että parempi kai olisi tehdä edes huono gradu kuin jäädä tyystin gradua paitsi. Miksi tavoitella kympin suoritusta, kun kuutosen suorituskin tuottaa hyväksytyn gradun ja maisterin paperit!

Esitin kysymyksen gradupinteeseen jämähtänäille. Aikansa pohdittuaan moni gradun tekijä hyväksyi ajatuksen, useimmat jopa ilomielin. Onko se mahdollista, vastakysyttiin.


Ilman muuta! Eiköhän kääritä hihat!

Ajatus turmarajasta

Tämän kertomuksen oli siis lukenut Anu Ala-Korpela. Hän koki ajatuksen laatutason madaltamisesta suorastaan vapauttavana. Hän soitti minulle, haastatteli ja kirjoitti jutun. Myönnän, jutusta tuli aika raflaava. Herätellä sen kuulemma olikin tarkoitus. Osa jutusta avautuu oheisesta linkistä:


Jutun somisteeksi oli laitettu tupakkiaskin kylkeen piirtämäni kuva ”turmarajasta”. Kuva löytyy myös kirjastani.  Kuvan tarkoitus on konkretisoida sitä ajatusta, että jos kaiken työuransa urakoi töitään sata lasissa, käy lopulta huonosti. Huonosti käy, koska lopulta uupuu. Kenenkään aika ja voimat eivät riitä kaiken ikuiseen viilaamiseen.


Juju on siinä, että tehtäviä pitää arvioida ja yksilöidä. Kaikilla meillä on töitä, joista selviää vähemmälläkin. Niitä kyllä on, kunhan suostuu sen itselleen myöntämään.

Artikkelin ideaa ei ymmärretty

Aamulehden juttu oli otsikoitu: ”6 syytä miksi kannattaa luopua perfektionismista”. Sitten seurasi kuusi ytimekästä syytä – jotka siis olivat toimittajan itsensä muotoilemia.

Kuinka ollakaan, kirjoitus oli onnistunut ravistelemaan hämäläisiä. Saman päivän iltaan mennessä 15 000 verkkolehden lukijaa oli avannut sivun näytölleen ja vajaat 2000 oli käynyt ”tykkäämässä” sitä. Myös keskustelua virisi.

Keskustelu Aamulehden verkkosivulla oli pääosin negatiivissävyistä letkauttelua tyyliin: ”Kiitos ajatuksista professori! Kerronkin tämän pomolle ja alan heti huomenna madaltaa tasoa. Terveisin ydinvoimalan turvallisuusvastaava.”

Oli toki niitäkin, jotka olivat ymmärtäneet tarkoitukseni. Jos jutun luki tarkkaan, käsitti, että en ole kehottanut koskaan ketään tekemään töitä huonosti. Sen sijaan olen sanonut, että työt pitäisi tehdä niin huonosti kuin mahdollista. Siinä on vinha ero.

Tähän – kieltämättä oudon sävyiseen – ajatukseen sisältyy viesti, jonka mukaan kaikki arkiset askaremme eivät suinkaan ole vaatimustasoltaan samanlaisia. Esimerkiksi tavallisen tietotyöläisen päivään sattuu monia töitä, joista selvitään vähemmälläkin. Ei niihin tarvitse koko sydäntään pantata, mutta kieltämättä on niitäkin töitä, joissa turmaraja (eli alin mahdollinen laatu) on todella korkealla.


Tiistaipäivän iltaan mennessä jutun oli napannut verkkolehden sivuilleen myös Iltalehti.


Tykkääjiä oli täälläkin yli 2000, joskaan keskustelua ja sen saamaa sävyä en seurannut. Hieman masensi (mutta ei kovin paljon).

Väsynyt työntekijä on tehoton

Olen edelleen kannassani. Koskapa työmme ovat jatkuvasti lisääntyneet, ei voida ajatella, että otetaan jostakin aika niiden tekemiseen. Ei aika riitä. Ei töitä pidä tehdä ylitöinä, eikä niitä pidä kantaa kuormina kotiin.

Näin voimme menetellä ehkä tilapäisesti, mutta niin emme voi tehdä jatkuvasti.

Jos tälle tielle lähdetään, työn tekijä väsyy (sillä ei ole aikaa palautumiselle, eikä levolle). Väsynyt työntekijä ei myöskään ole hyvä työntekijä, sillä hän on tehoton. Hän saattaa kyllä viettää paljon aikaansa työn äärellä, mutta hänen toimistaan on jo aikaa sitten kadonnut sekä ponsi että kipinä.


Ja sanokaa: millaisia luovia ideoita syntyy lopen nuutuneen työntekijän aivoissa? Ei minkäänlaisia. Hänen ajatustensa keskiössä on alituisesti kasvavana möykkynä tavoite selvitä arjesta. Ei järin hohdokas tavoite.