torstai 17. helmikuuta 2011

Luovuus, mitä se on, ja mitä se vaatii?

”Tuotteiden takaisinvetoja ennätysmäärä” otsikoitiin maanantaina 14.2.2011 monessakin aviisissa. Tuotteita kerättiin pois kuluttajilta Suomessa viime vuonna enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Näin tunnusti Turvallisuus- ja kemikaalivirasto eli Tukes.

Tukes puhui jutun yhteydessä tuotteiden valvonnasta, eli siitä, että kun valvontaa oli tehostettu, jäi Tukesin siivilään entistä enemmän keskentekoisia, tai jopa käyttäjilleen hengenvaarallisia tavaroita.

Tämä on toki uskottavaa. Kyllä se tuosta siivilästäkin johtuu. Itse olen uumoillut jo pitkään toistakin syytä. Tuo mielessäni oleva syy on kiire, työelämäkiire - toisinaan suoranainen koohottelu..

Mitä Abe sanoikaan?

Tällaisen uutisoinnin yhteydessä pakkaa tulemaan mieleen vanha Abe, ei Lincoln, vaan toinen Abe, eli Maslow. Nimittäin, jo melkein vuosisata sitten tämä Abraham Maslow piirteli johonkin tupakkiaskin kanteen tarpeiden hierarkiana sittemmin tunnetuksi tulleen kuvion.
                                 


Moni on tuon kuvion nähnyt - nappasin siitä yhden version ylle. Siinähän on kannallaan seisova kolmio, jonka pohjana ovat ”fyysiset tarpeet”. Kolmion huipulla on ”itsensä toteuttamisen” tarpeet. Eli suomeksi sanottuna kuvion ajatus on se, että jos ihmisellä on nälkä, ei päähän putkahtele kovin helposti hyviä ajatuksia. Ainoa mieleen tunkeva ajatus on saada vatsan täytettä. Vastaavasti, jos työpaikalla on kiire tai vaikkapa jatkuva irtisanomisen uhka päällä, ei kipinöi luovuus, eikä synny uusia ideoita. Mieli on siinä, miten selvitään huomiseen.

Tähän takaisinvetouutiseen liittyen sanoisin, että - Maslowia mukaillen - voidaan sanoa kiireen synnyttävän myös huonoja tuotteita, eli sutta ja sekundaa. Jos on kiire, ei ehditä testata tuotteita, ei ehditä varmistaa tuotteiden toimivuutta käytännössä. Kuka muistaa nämä Toyota-merkkisten autojen massiiviset takaisinvedot?  Toisinaan kuuluu hiiri pudonneen margariiniastiaan jne. Eihän näissä tämmöisissä oikein muusta ole kyse kuin kiireen markkinoille synnyttämästä ongelmasta.

Se on tämä ideoiva mieli ja luovuuskin ristiriitainen asia. Vaikka yhteiskunnan eri aloilla - ja erityisesti taloudessa — on ollut pitkään suorastaan tarve tuntea uutta luovan mielen toimintaa, on asiassa saatu aikaan vain vähän. Tai, on saatu vähän aikaan suhteessa siihen kaikkeen pyrintöön, jolla vaikkapa tutkijat ovat asiaan paneutuneet.

Asialla ovat olleet vuosikymmenien saatossa yhtä lailla psykologit, aivotutkijat, neurofysiologit kuin tekoälynkin kehittelijät. Valtavasta tutkimus- ja julkaisumäärästä huolimatta nämä tuhannet viisaat eivät ole kyenneet kovinkaan pitävästi vastaamaan siihen, mitä on luovuus? Tuntuu kuin vastausten sijaan olisi saatu aikaan tukku uusia kysymyksiä.

Niin se vain on, että luovuus on meille edelleen jonkinlainen paradoksi tai, kuten jotkut ovat olleet valmiita väittämään, mysteeri. Mutkia ei ole juuri ollenkaan oikonut se, että luovuudesta puhuttaessa on viitattu myös sellaisiin asioihin, kuten sattuma, intuitio tai oivallus. Toisinaan on sorruttu puhumaan myös tiedostamattomista viesteistä ja vaikkapa unista.

Modernin  luovuustutkimuksen alku

Voisi sanoa, että nykyisen luovuustutkimuksen pitkät juuret ulottuvat noin 60 vuoden päähän. Jonkinlainen alkulaukaus asialle oli vuoden 1950 syyskuu, jolloin muutama sata psykologia oli kokoontunut vuotuiseen kokoukseensa Fullertoniin. Oltiin Kalifornian valtionyliopiston tiloissa.

Tilaisuuteen oli pyydetty alustamaan alan piireissä tunnettu, jo myöhäisen keski-iän arvokkaasti harmaannuttama Joy P. Guilford. Eikä se harhalaukaus ollutkaan. Heti puheen alussa kävi ilmi, että miehellä oli kuin olikin sanottavaa. Ensitöikseen hän vaati psykologeja kaikkialla vihdoin ja viimein kiinnittämään huomiota tärkeään mutta vähintään yhtä ylenkatsottuun älykkyyden piirteeseen, luovuuteen. ”Psykologien laiminlyönti luovuuden suhteen on ollut kauhistuttavaa!” pudotteli Guilford.

Sanojensa vakuudeksi mies vyörytti esille selvää faktaa. Hän kertoi kolunneensa esitelmää varten lävitse kaikkiaan 121 000 vuosina 1927–1950 Psychological Abstracts -kokoelmaan koottua nimikettä saaden vain vähän aikaan. Tästä valtavasta nimikemäärästä vain 186 oli täyttänyt Guilfordin asettaman ehdon eli viittasi edes heikosti luovuuteen.

Tämä kaikki oli kuulemma vain mitättömät pari promillea läpikäydyistä nimikkeistä. Eikä Guilford vauhtiin päästyään malttanut lopettaa: hän oli selannut lävitse myös suuren määrän samana ajanjaksona julkaistuja yleisen psykologian oppikirjoja. Niissä oli yhteenlaskettuna tuhansia sivuja, mutta vain kahdessa oli suvaittu varata edes mitätön alaotsake luovuudelle.

Henkeä vedettyään Guilford haki pontta maailmanhistorian luovista neroista. Suorasukaiseen tapaansa hän väitti, että kaikkina aikoina eläneistä ihmisistä vain kaksi yksilöä miljoonasta kehittyy kyvyiltään omaleimaisen luoviksi.

Hetkinen, jos luovuudessa sitten oli kyse noin harvojen ominaisuudesta, miksi luovuutta kannatti lainkaan tutkia? Niin, miksi nähdä vaivaa, olivat jo muutamat Guilfordin kuulijoistakin ehtineet sopottaa vieruskavereilleen.

Ja herra Guilford vastasi. Hänen mukaansa asia on tärkeä siksi, että maailma kehittyy ja yhteiskuntien rakentaminen kiihtyy. Jotta kaikki tämä voisi tapahtua, tarvitaan hyviä, elinkelpoisia, luovia ideoita. Luovien ideoiden taustalla saattaa vastaisuudessa piillä suorastaan huimaavia taloudellisia, yhteiskunnallisia ja sosiaalisia arvoja. Yksi ainut tutkija saattaa löytää tarkastelemastaan bakteeriviljelmästä uuden lääkkeen siemenen tai tehtaan insinööri saattaa kehittää prosessin, joka voi johtaa huikaiseviin näkyihin lyhyessäkin ajassa.

Vaikka Guilford oli päättäväinen mies ja vaikka alan tutkimus – toden totta - alkoi tämän lähtölaukauksen jälkeen pikku hiljaa nostella päätään, luovuustutkijoiden vuosikymmenien mittaisesta matkasta muodostui kivikkoinen taival. Näin voidaan sanoa.

Luovuus, sumea aihe

Nyt, alkutalvesta 2011, tiedetään, ettei luovuuden, sen paremmin kuin ”kekseliäisyydenkään” perusolemusta ole juuri kyetty määrittelemään saati, että kysymykset olisi ratkaistu. Monet luovuuden tutkijat ovat edelleen sitä mieltä, että heidän tutkimuskohteensa on jäänyt auttamattoman sumeaksi.

Eikö modernin tieteen aseettomuus olekin ollut yllättävää! Tutkimus on vain väljästi kyennyt osoittamaan, kuinka luova ihminen on useimmiten avoin ja epäsovinnainen. Luovalla yksilöllä sanotaan olevan hyvä itsetunto, häntä on kuvattu motivoituneeksi, kunnianhimoiseksi, itsensä hallitsevaksi, mutta myös impulsiiviseksi. Kaikkien näiden määreiden kohdalla on kuitenkin muistettu painottaa sanaa ”useimmiten”, sillä onpa osoitettu sekin, että henkilö voi olla sujuvasti kaikkea tätä olematta silti millään mittarilla erityisen luova!

Tuotekehitys ja luovuus

Jos tiede puhuu näin, ei liene yllätys, että tuotekehityksen panostavien yritysten kiireisille esimiehille on muodostunut melko sekaseuraisia näkemyksiä siitä, mitä tuotekehitys syvimmillään on, kuinka hedelmälliset tuoteideat syntyvät tai mitä yrityksen innovaatioprosesseissa todella tapahtuu.

Tuotekehitystä harjoittavissa yrityksissä kyllä tunnustetaan, että luova prosessi ei ole pelkkää mekaniikkaa, vaan hyvinkin yksilöllisten psykologisten prosessien, erillisiltä vaikuttavien tapahtumien, toimintojen ja usein myös ennakoimattomien ongelmien ketju. Yrityksissä myönnetään sekin, että vain osaa näistä voidaan työstää aktiivisesti ja suunnitelmallisesti organisaation päällysrakenteissa.

Onpa koettu sekin, että määräosa yrityksissä tehtävästä luovasta työstä tehdään ikään kuin piiloisena ”jossain”. Näin ollen kokonaisprosessi ei näytä juurikaan edistyvän aikataulutetuilla tiimipalavereilla, samoin kuin se ei tunnu taipuvan kaavamaisiin projektisuunnitelmiin. Se ainakin tiedetään, ettei kiire edistä luovuutta.

Jostakin sentään on päästy kohtuulliseen yksimielisyyteen. Kun jälkikäteen on käyty lävitse esimerkiksi yksittäistä korkean teknologian innovaatioprosessia, on saatettu huomata, että täsmällisen oivalluksen läpimurtoa edelsi pitkäaikaista hiljaisen tiedon kertymistä ja runsasta vuorovaikutusta.

Toisinaan on saatettu panna merkille, että syntyneille ratkaisuille ovatkin olleet otollista alustaa jonkinlaiset tiedon, ajattelun ja erilaisten merkitysten ”epäjatkuvuuskohdat”, esimerkiksi eri teknologioiden suunnista esitetyt näkökulmat. Juuri tämänkaltaisista havainnoista olen ollut löytävinäni yhteyden siihen, minkä myös maailmalla aikanaan paljon närää herättänyt talousmaantieteilijä Richard Florida näki tärkeänä: luovien organisaatioiden menestykselle on eduksi saattaa yhteen erilaisia ihmisiä, heidän erilaiset taustansa ja heidän erilaiset, eri tavoin rakentuneet ajatuksensa. Kun se tehdään, siitä voi syntyä jotain!

Mitä puhuvat nobelistit?

Sain 1990-luvun puolivälissä kirjeitä nobelisteilta. ”Kirjeenvaihtokavereita” minulla oli melkein 50. Kun olin kysellyt Nobelin palkinnon saaneilta tutkijoilta heidän suhdettaan luovuuteen ja luovaan ajatteluun (Luova prosessi tieteessä, 2002), panin yllättyneenä merkille, että monet tieteen eliittiin nousseista olivat jonkinlaisia ”harppaajia”.




Harppaamisella tarkoitan sitä, että muutamilla Nobel-palkituista lääketieteilijöistä oli yllättäen taustanaan kemistin pohjakoulutus, monella kemian nobelistilla oli fyysikon tai matemaatikon pitkälle edenneitä opintoja ja ainakin kahdella taloustieteen Nobelin saaneella oli psykologin peruskoulutus. Pohdin tätä pitkään.

Vähitellen minulle alkoi syntyä kuva, että juuri tällaisesta ”marginaalisen” osaamisen kertymisestä saattaa joissakin olosuhteissa seurata, että kokonaan toiseen tarkoitukseen suunniteltu idea tai ajatuksellinen konstruktio lopulta päätyy aivan muuhun käyttöön. Saattaapa käydä niinkin, että sama innovaatio voi ratkaista kerralla useamman kuin yhden ongelman.

Luovuus tarvitsee suotuisan ympäristön

Aivan samoin hedelmällistä alustaa yritysten uusille innovaatioille ovat saattaneet olla vaikkapa erityyppisten tuotantoprosessien välisten raja-aitojen ennakoimattomat ja ennakkoluulottomat ylitykset. Tuotekehitystä tekevissä yrityksissä on voitu huomata, että uusi innovaatio ei saavuttanutkaan odotettua menestystä suunnitellulla alueella, mutta yllättäen se soveltui johonkin hyvin erilaiseen ympäristöön. Pelkästään tämänkaltaiset kokemukset mielestäni osoittavat, että luovuuden tutkimus on, ja sen täytyy olla, paljon muutakin kuin yhden yksilön päänsisäistä psykologiaa. Kyse on ympäristöstä, yhteisöstä!

Itse asiassa tämä on todettu moni, monia kertoja tieteen, taiteen ja keksimisen kentällä. Eli, luovia ihmisiä ja heidän aikaansaannoksiaan ei pitäisikään koskaan tarkastella ilman niiden sosiaalisten mekanismien tarkastelua, jotka aikanaan ovat tunnistaneet ja levittäneet heidän innovaatioitaan.

Kun siis sanomme, että Einstein ”löysi suhteellisuusteorian” tai Edison ”keksi hehkulampun”, ilmaisu ovat jokseenkin yhtä osuvia kuin sanonta, jonka mukaan kipinä käynnistää polttomoottorin.

En ole koskaan väittänyt, ettei kipinä olisi välttämätön, mutta polttomoottorin käynnistymiseen tarvitaan muutakin. Ilman oikeaa polttoaineen seossuhdetta, ilman riittävää painetta ja tarkasti yhteen sovitettuja koneenosia nerokkainkaan moottori ei suostu käymään.


Lisää luovuusasiaa: www.ideo.fi


lauantai 5. helmikuuta 2011

Muistoissa Maisterihautomo (1997 - 2010)

Ehkä minun pitäisi esitellä itseni ennen kuin alan blogata. Toisaalta, jos kerron sen, mitä olen hyvän pätkän työkseni tehnyt, Sinä, arvoisa lukijani, pääset hyvinkin samoille kärryille kanssani.

Olen tehnyt töitä yliopistolla nyt reilun pari vuosikymmentä. Siitä ajasta melkein puolet - tasan 10 vuotta - tein pelkkää gradunohjaustyötä. Voitteko uskoa, toimiini ei vuosikausiin kuulunut ollenkaan opetustehtäviä, hallinnollisia töitä, eikä yliopistollisten laatuprojektien jäsenyyksiä. Ohjasin vain graduja!

Noina vuosina en juurikaan istunut kokouksissa. Aamulla asettauduin tietokoneeni ääreen, käynnistin koneen, avasin sähköpostin, naksuttelin sormiani ja pian jo tulostin sinne edellisen illan ja yön aikana ropsahdelleet liitetiedostot. Nämä tekstit olivat eri yliopistoissa opiskelleiden pro gradu-tutkielmien osasia: pitkiä ja lyhyitä, hyviä ja huonompia, teologiaa, filosofiaa, kasvatustiedettä, valtio-oppia, englantilaista filologiaa, kansatiedettä, poliittista historiaa jne.

Tuon vuosikymmenen aikana sain lukea niin monta graduttoman tarinaa ja kommentoida niin monia tuhansia pro gradun käsikirjoituksia, että uskoin tulleeni tietämään, millaisesta ongelmasta on kyse silloin, kun puhutaan graduongelmasta. Graduttomuus on tässä maassa edelleen Iso Ongelma.

Vuosien varrella minuun otti yhteyttä aina vain uusia opiskelijoita. Pikkulinnut lauloivat, rummut kaikuivat. Lopulta ohjattavieni määrä oli kasvanut noin  viiteen sataan. Jossain vaiheessa laskin jopa heidän edustamansa oppiaineet. Erilaisia oppianeita ja tieteenaloja oli joukossa noin 50 - se oli minullekin yllätys, vaikka olinkin epäillyt jotain sen suuntaista.

Tuo joukko graduttomia opiskelijoita oli valloittavaa joukkoa, vaikka minun oli myönnetteävä, että he olivat kiinnostuneita hmm...kovin erilaisista tutkimusaiheista! Joukossa oli graduntekijä, joka oli kiinnostunut havumetsien kaarnakuoriaisista (tiedättehän, Coleoptera Carapidae - ks. alla), toinen oli kiinnittänyt huomionsa selkäydinvammaisiin, parisuhteessa eläviin naisiin, kolmas internetin noitiin ja muuan YK:n pääsihteerin Millenium-ohjelmaan. Loput 496 olivat kiinnostuneita aivan muunlaisista aiheista.


Tutut tuntemattomat


Vuosien varrella opin tuntemaan jonkinlaista ”puolihellää läheisyyttä” tätä joukkoani kohtaan. Suurinta osaa ohjattavistani en kylläkään koskaan tavannut kasvokkain. Mutta kirjeenvaihtomme oli silti vilkkaanpuoleista. Yhteistä virtuaaliselle tuttavajoukolleni oli se, että heidän yliopisto-opintonsa olivat jurskahtaen takertuneet etusuoralle tai jopa aivan kalkkiviivoille. Pro gradusta oli tullut heistä jokaiselle ongelma ja jokainen heistä oli valmis myöntämään sen. Mikään muu syy ei olisi saanut heitä liittymään Maisterihautomoon.

Posket häpeästä punaisena olen jälleen kaivautunut olohuoneen p:n ruskealle sohvalle inhoamaan itseni… Meillä naispuolisilla graduttarilla syynä gradun viivästymiseen yleensä on Elämä …  Aloitin opintoni vuonna 1983. Opintoni sujuivat nitkun natkun siihen asti, kunnes oli aika vääntää se g.

Yllä lainaamastani voitte päätellä, etteivät ohjattavani olleet aivan nuoria. Heidän keski-ikänsä lienee siinä neljänkympin korvilla. Usein he olivat yhden tai kahden lapsen äitejä. Kun kerron tällaisen graduttoman tyyppitarinan, ymmärrätte, miksi näin on.

Tarina menee osapuilleen näin: opintojen päättövaiheessa oli perustettu perhe. Elämä oli hymyillyt, eiväthän lähes valmiit maisterin opinnot ole olleet ”kuin gradua vailla - ja sitäkin sitä paitsi on kasassa jo 17 sivua”! Oli käynyt niin onnellisesti, että perheen miespuolinen pää (insinööri) oli saanut töitä ja töiden perässä oli sitten muutettu Rytökyttylänperän kuntaan.

Rytökyttylänperä on tietenkin kuviteltu kunta, mutta arvannette, millaista asukastihentymää tarkoitan. Se oli vaihtelevia kunnallisia palveluita tarjoava muutaman sadan talon yhteenliittymä 435 kilometrin päässä opiskelukaupungista. Nuoren parin muuttosuunta oli siis keskimäärin koilliseen.

Vähäiset tykötarpeet muassaan tulevaisuuden toivolla varustettu nuoripari oli saapunut paikkakunnalle, joka näytti ”tosi erilaiselta” – ainakin kun vertasi tuttuun opiskelukaupunkiin. Ja vaikka matkan varrella tuli moneen kertaa todettua, kuinka kaukana uusi koti tuli olemaan, elämä silti hymyili. Sopeutumista auttoi se, että oltiin niin rakastuneita. Voikukat kukkivat ja kesä oli tulossa!

Mutta sitten astui Elämä kaikkine korukuvioineen kuvaan. Hiljakseen ja keinahdellen. Perheeseen syntyi uusi avuton jäsen, joka tarjosi iloa, mutta myös päivänkohtaista huolta. Rasittavan väliaika-asumisen jälkeen päätettiin hankkia paikallisen osuuspankin suotuisalla myötävaikutuksella aito, ihana rintamamiestalo. Kytkykauppaan kuului notkokattoinen ulkorakennus ja hehtaari 60-luvun lopulla paketoitua maata, joka suorastaan kiljui poveensa palsternakkaa, selleriä ja sen sellaista.

Missä oli gradu, kysytte te. Aivan, pro gradu pistäytyi opinnoissaan jo hieman viipyneen äidin mielessä, mutta tämä vierailu ei ollut lainkaan yhtä säännöllistä kuin joskus ennen. Ei tuo vierailu ainakaan kestänyt enää yhtä kauaa. Kun oli niin paljon muuta ajateltavaa! Pienikin velka vaati lyhentämistä ja oikeastaan oli kaikin puolin luontevaa ilmoittautua työnhakijaksi. Vähitellen työtä ilmaantuikin. Alkuun sitä tarjottiin pätkissä kunnan ainoan R-kioskin kassalta. Eihän se aivan sosiologin työtä ole mutta siinä saa tavata niin erilaisia ihmisiä!

Gradu sivuraiteella


Kioskin kassalla ja kotona touhutessa keskeneräinen gradu oli alkanut siirtyä yhä tukevammin sivuraiteelle. Silloin harvoin, kun anoppi oli gradua kysellyt, se oli tuntunut jonkinlaiselta epämääräiseltä möykyltä jossain kurkun ja rinnan välimaastossa. Opinnäytetyötä olisi pitänyt tehdä, mutta mitenpä teit, kun aika on kortilla ja kunnan kiertävä kirjastoautokin oli sellainen! Pah, eihän sieltä mitään Giddensiä saanut, puhumattakaan Ulrich Beckistä!

Ja niin kului aika. Perhe kasvoi lisää ja gradukin alkoi masentaa siinä määrin, että se päätettiin lopulta kiikuttaa sinne minne se oikeasti kuului: ulkorakennuksen peränurkkaan mappipinon alle. Siellä olkoon ja sinne jääköön! Tämän päätöksen lopullinen sinetti oli se, että joku kertoi opiskeluaikaisen ystävän olevan omalla laitoksella vt. professorina: ”Tekemättömyyteni häpeää en kyllä hänelle lähde tunnustamaan!”

Maisterihautomoa olisi tarvittu


Tällaiseen tilanteeseen jumiutuneita pitkän linjan opiskelijoita koetin siis auttaa. Kuten sanottu, se oli iso työ, mutta myös tärkeä työ. Koin oikeasti olevani avuksi. Toisaalta, vaikka vuosien varrella saatoin auttaa satoja graduttomia valmistumaan, työni oli mitätöntä yksin puurtamista. Meitä olisi pitänyt olla paljon enemmän. Hautomon tuki oli valtavan suuri. Yksi työntekijä saattoi autta vuosittain kymmeniä (50-60) opiskelijaa saamaan tutkintonsa valmiiksi. Itse asiassa Maisterihautomoista olisi pitänyt tehdä pysyvä osa jokaisen yliopiston toimintaa!

Mutta kun ei. Maisterihautomo ei kerta kaikkiaan tuntunut sopivan yliopistojen toimintaan. Ilmeisesti se muistutti liiaksi "erityisopetusta"; ohjaamisen ja tuen kohteenahan olivat opiskelijat, joilla oli ollut ongelmia. Eihän yliopistoissa ole - ei voi olla - erityisen tuen tarvitsijoita!


Nämä sanat ovat siis muistosanat, kunnianosoitus Maisterihautomolle. Nyt, kun Maisterihautomo on ajettu alas, ajattelen edelleen aivan samoin. Tuota toimintaa olisi tarvittu kipeästi. Tilanteen irvokkuutta korostaa se, että erilaisissa julkipuheissa (yliopistojen avajaisissa, juhlissa, hallituksen koulutuspoliittisissa tavoitteissa) puhutaan jatkuvasti yliopisto-opetuksen kehittämisestä ja saattamisesta laatujärjestelmien piiriin.

Olemme puhuneet ja vakuutelleet toisillemme, että myös meidän yliopistossa tätä ja tuota toimintaa on kehitetty erityisen ”Quality strategyn” mukaisesti. Tähtäimenä on saavuttaa sen ja sen vuoden loppuun mennessä standardi, joka asettaa yliopistomme kansainvälisen (ehkäpä EU:n) laatujärjestelmän piiriin.

Tämä kaikki on tietysti oikein ja suunta on oikea. Mutta meidän pitäisi myös entistä tarkempaan pohtia, minkä vuoksi puhumme opetuksen ja ohjauksen laadusta. Onko meidän luotava opetuksen laatujärjestelmä sen vuoksi, että meillä pitää olla opetuksen laatujärjesteömä tai, että niin muutkin yliopistot ovat tekemässä? Ja että vain tällaisen työn ja tällaisen näkyvän järjestelmän avulla tulemme selviämään kansallisesta ja kansainvälisestä vertailusta?

Ymmärrän ja haluan uskoa, että hyvän laatutyön taustalla on aito ja inhimillinen huoli yliopistosta työyhteisönä, mutta ennen muuta huoli opiskelijoista. Kun opintojen viipymisen ja keskeyttämisen ongelma on näinkin laaja kuin se on, meidän tulisi käsitellä sitä osana suomalaista elämäntodellisuutta, meille kaikille kuuluvana kysymyksenä.


Mikä resurssi, mikä kadotettu resurssi!

On vielä toinenkin ulottuvuus, joka on ehkä kirjoitukseni tähänastiseen sävyyn suhteutettuna yllättävä: sen lisäksi, että opintojen viivästyminen on opiskelijan oman mielen ja itsetunnon ongelma, se on myös suomalaisen kansantalouden ongelmana. Tämä on totta, sillä opinnot maksavat - euroja. 


Korkeakouluopiskelijat kuluttavat kukin suomalaisten veronmaksajien varoja muutamasta kymmenestä tuhannesta eurosta aina pariin sataan tuhanteen euroon – alasta riippuen. Koulutuksessa kyse on siis veronmaksajien sijoituksesta kansakunnan nouseviin toivoihin! On kaikin puolin oikein ja kohtuullista, että nämä toiveet tulevat säädyllisesti täytettyä ja että korkeakoulutetut ammattilaiset olisivat aikanaan terveinä ja elämänuskoisina rakentamassa sitä yhteiskuntaa, jonka toimivia osia kukin koetamme olla.

Tunnustan, että matkan varrella alkuperäinen näkökulmani suhteessa alma materiin on muuttunut. Minusta on tullut ainakin jossain määrin inhorealisti, ja ehkä hienoinen kyynikkokin. Luettuani riittävän monia graduttomien tarinoita, minusta on vahvasti alkanut tuntua siltä, että tämän tai tuon ihmisen elämällä olisi ehkä ollut viimeisten 15 vuoden aikana parempaa tarjottavana, mikäli hänellä olisi ollut loppututkinto.

Vuosina 1995-2002 olen tehnyt 500 työhakemusta. Joka 10-20:llä pääsin haastatteluun, joka 50:nnellä sain pätkätyön. Vajaat kymmenkunta kertaa pääsin toiselle ja kolmannelle sijalle, muutamista paikoista luvattiin töitä, joita ei sitten koskaan ilmaantunut. Onhan se hukkaan heitettyä aikaa ja rahaa. Tuo työhakemusten tekeminen ja jatkuva toivossa eläminen turhautti.

Sain ylle lainaamani viestin Matilta. Hänen elämänkohtalonsa on muuan niistä, joiden äärellä aloin avoimesti uskoa, että huonokin pro gradu on parempi kuin ei gradua lainkaan. Tiedän olevani kerettiläinen levittäessäni tällaista oppia, mutta menettelytavassani oli kuin olikin peruste. Tähtäsimme usein tietoisesti ”huonohkoon graduun”. Huono tutkielma nimittäin syntyy nopeammin kuin hyvä, ja siltikin se takasi tutkinnon! Tutkinto puolestaan voi tarjota ihmisarvoisen elämän tai ainakin toivon sellaisesta. Ja sitä paitsi: kuka työelämässä kysyy, millaisen gradun olet kirjoittanut.

Kiitos Seppo!


Maisterihautomoa veti, ja antaumuksellista ohjaustyötä teki vuosina 2006-2010 hyvä kollegani dosentti Seppo Raiski. Kiitos Seppo paneutuvasta, asiantuntevasta työstäsi!


Maisterihautomon taustaorganisaatio oli vuosina 1997 - 2010 Kokkolan yliopistokeskus Chydenius