torstai 17. helmikuuta 2011

Luovuus, mitä se on, ja mitä se vaatii?

”Tuotteiden takaisinvetoja ennätysmäärä” otsikoitiin maanantaina 14.2.2011 monessakin aviisissa. Tuotteita kerättiin pois kuluttajilta Suomessa viime vuonna enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Näin tunnusti Turvallisuus- ja kemikaalivirasto eli Tukes.

Tukes puhui jutun yhteydessä tuotteiden valvonnasta, eli siitä, että kun valvontaa oli tehostettu, jäi Tukesin siivilään entistä enemmän keskentekoisia, tai jopa käyttäjilleen hengenvaarallisia tavaroita.

Tämä on toki uskottavaa. Kyllä se tuosta siivilästäkin johtuu. Itse olen uumoillut jo pitkään toistakin syytä. Tuo mielessäni oleva syy on kiire, työelämäkiire - toisinaan suoranainen koohottelu..

Mitä Abe sanoikaan?

Tällaisen uutisoinnin yhteydessä pakkaa tulemaan mieleen vanha Abe, ei Lincoln, vaan toinen Abe, eli Maslow. Nimittäin, jo melkein vuosisata sitten tämä Abraham Maslow piirteli johonkin tupakkiaskin kanteen tarpeiden hierarkiana sittemmin tunnetuksi tulleen kuvion.
                                 


Moni on tuon kuvion nähnyt - nappasin siitä yhden version ylle. Siinähän on kannallaan seisova kolmio, jonka pohjana ovat ”fyysiset tarpeet”. Kolmion huipulla on ”itsensä toteuttamisen” tarpeet. Eli suomeksi sanottuna kuvion ajatus on se, että jos ihmisellä on nälkä, ei päähän putkahtele kovin helposti hyviä ajatuksia. Ainoa mieleen tunkeva ajatus on saada vatsan täytettä. Vastaavasti, jos työpaikalla on kiire tai vaikkapa jatkuva irtisanomisen uhka päällä, ei kipinöi luovuus, eikä synny uusia ideoita. Mieli on siinä, miten selvitään huomiseen.

Tähän takaisinvetouutiseen liittyen sanoisin, että - Maslowia mukaillen - voidaan sanoa kiireen synnyttävän myös huonoja tuotteita, eli sutta ja sekundaa. Jos on kiire, ei ehditä testata tuotteita, ei ehditä varmistaa tuotteiden toimivuutta käytännössä. Kuka muistaa nämä Toyota-merkkisten autojen massiiviset takaisinvedot?  Toisinaan kuuluu hiiri pudonneen margariiniastiaan jne. Eihän näissä tämmöisissä oikein muusta ole kyse kuin kiireen markkinoille synnyttämästä ongelmasta.

Se on tämä ideoiva mieli ja luovuuskin ristiriitainen asia. Vaikka yhteiskunnan eri aloilla - ja erityisesti taloudessa — on ollut pitkään suorastaan tarve tuntea uutta luovan mielen toimintaa, on asiassa saatu aikaan vain vähän. Tai, on saatu vähän aikaan suhteessa siihen kaikkeen pyrintöön, jolla vaikkapa tutkijat ovat asiaan paneutuneet.

Asialla ovat olleet vuosikymmenien saatossa yhtä lailla psykologit, aivotutkijat, neurofysiologit kuin tekoälynkin kehittelijät. Valtavasta tutkimus- ja julkaisumäärästä huolimatta nämä tuhannet viisaat eivät ole kyenneet kovinkaan pitävästi vastaamaan siihen, mitä on luovuus? Tuntuu kuin vastausten sijaan olisi saatu aikaan tukku uusia kysymyksiä.

Niin se vain on, että luovuus on meille edelleen jonkinlainen paradoksi tai, kuten jotkut ovat olleet valmiita väittämään, mysteeri. Mutkia ei ole juuri ollenkaan oikonut se, että luovuudesta puhuttaessa on viitattu myös sellaisiin asioihin, kuten sattuma, intuitio tai oivallus. Toisinaan on sorruttu puhumaan myös tiedostamattomista viesteistä ja vaikkapa unista.

Modernin  luovuustutkimuksen alku

Voisi sanoa, että nykyisen luovuustutkimuksen pitkät juuret ulottuvat noin 60 vuoden päähän. Jonkinlainen alkulaukaus asialle oli vuoden 1950 syyskuu, jolloin muutama sata psykologia oli kokoontunut vuotuiseen kokoukseensa Fullertoniin. Oltiin Kalifornian valtionyliopiston tiloissa.

Tilaisuuteen oli pyydetty alustamaan alan piireissä tunnettu, jo myöhäisen keski-iän arvokkaasti harmaannuttama Joy P. Guilford. Eikä se harhalaukaus ollutkaan. Heti puheen alussa kävi ilmi, että miehellä oli kuin olikin sanottavaa. Ensitöikseen hän vaati psykologeja kaikkialla vihdoin ja viimein kiinnittämään huomiota tärkeään mutta vähintään yhtä ylenkatsottuun älykkyyden piirteeseen, luovuuteen. ”Psykologien laiminlyönti luovuuden suhteen on ollut kauhistuttavaa!” pudotteli Guilford.

Sanojensa vakuudeksi mies vyörytti esille selvää faktaa. Hän kertoi kolunneensa esitelmää varten lävitse kaikkiaan 121 000 vuosina 1927–1950 Psychological Abstracts -kokoelmaan koottua nimikettä saaden vain vähän aikaan. Tästä valtavasta nimikemäärästä vain 186 oli täyttänyt Guilfordin asettaman ehdon eli viittasi edes heikosti luovuuteen.

Tämä kaikki oli kuulemma vain mitättömät pari promillea läpikäydyistä nimikkeistä. Eikä Guilford vauhtiin päästyään malttanut lopettaa: hän oli selannut lävitse myös suuren määrän samana ajanjaksona julkaistuja yleisen psykologian oppikirjoja. Niissä oli yhteenlaskettuna tuhansia sivuja, mutta vain kahdessa oli suvaittu varata edes mitätön alaotsake luovuudelle.

Henkeä vedettyään Guilford haki pontta maailmanhistorian luovista neroista. Suorasukaiseen tapaansa hän väitti, että kaikkina aikoina eläneistä ihmisistä vain kaksi yksilöä miljoonasta kehittyy kyvyiltään omaleimaisen luoviksi.

Hetkinen, jos luovuudessa sitten oli kyse noin harvojen ominaisuudesta, miksi luovuutta kannatti lainkaan tutkia? Niin, miksi nähdä vaivaa, olivat jo muutamat Guilfordin kuulijoistakin ehtineet sopottaa vieruskavereilleen.

Ja herra Guilford vastasi. Hänen mukaansa asia on tärkeä siksi, että maailma kehittyy ja yhteiskuntien rakentaminen kiihtyy. Jotta kaikki tämä voisi tapahtua, tarvitaan hyviä, elinkelpoisia, luovia ideoita. Luovien ideoiden taustalla saattaa vastaisuudessa piillä suorastaan huimaavia taloudellisia, yhteiskunnallisia ja sosiaalisia arvoja. Yksi ainut tutkija saattaa löytää tarkastelemastaan bakteeriviljelmästä uuden lääkkeen siemenen tai tehtaan insinööri saattaa kehittää prosessin, joka voi johtaa huikaiseviin näkyihin lyhyessäkin ajassa.

Vaikka Guilford oli päättäväinen mies ja vaikka alan tutkimus – toden totta - alkoi tämän lähtölaukauksen jälkeen pikku hiljaa nostella päätään, luovuustutkijoiden vuosikymmenien mittaisesta matkasta muodostui kivikkoinen taival. Näin voidaan sanoa.

Luovuus, sumea aihe

Nyt, alkutalvesta 2011, tiedetään, ettei luovuuden, sen paremmin kuin ”kekseliäisyydenkään” perusolemusta ole juuri kyetty määrittelemään saati, että kysymykset olisi ratkaistu. Monet luovuuden tutkijat ovat edelleen sitä mieltä, että heidän tutkimuskohteensa on jäänyt auttamattoman sumeaksi.

Eikö modernin tieteen aseettomuus olekin ollut yllättävää! Tutkimus on vain väljästi kyennyt osoittamaan, kuinka luova ihminen on useimmiten avoin ja epäsovinnainen. Luovalla yksilöllä sanotaan olevan hyvä itsetunto, häntä on kuvattu motivoituneeksi, kunnianhimoiseksi, itsensä hallitsevaksi, mutta myös impulsiiviseksi. Kaikkien näiden määreiden kohdalla on kuitenkin muistettu painottaa sanaa ”useimmiten”, sillä onpa osoitettu sekin, että henkilö voi olla sujuvasti kaikkea tätä olematta silti millään mittarilla erityisen luova!

Tuotekehitys ja luovuus

Jos tiede puhuu näin, ei liene yllätys, että tuotekehityksen panostavien yritysten kiireisille esimiehille on muodostunut melko sekaseuraisia näkemyksiä siitä, mitä tuotekehitys syvimmillään on, kuinka hedelmälliset tuoteideat syntyvät tai mitä yrityksen innovaatioprosesseissa todella tapahtuu.

Tuotekehitystä harjoittavissa yrityksissä kyllä tunnustetaan, että luova prosessi ei ole pelkkää mekaniikkaa, vaan hyvinkin yksilöllisten psykologisten prosessien, erillisiltä vaikuttavien tapahtumien, toimintojen ja usein myös ennakoimattomien ongelmien ketju. Yrityksissä myönnetään sekin, että vain osaa näistä voidaan työstää aktiivisesti ja suunnitelmallisesti organisaation päällysrakenteissa.

Onpa koettu sekin, että määräosa yrityksissä tehtävästä luovasta työstä tehdään ikään kuin piiloisena ”jossain”. Näin ollen kokonaisprosessi ei näytä juurikaan edistyvän aikataulutetuilla tiimipalavereilla, samoin kuin se ei tunnu taipuvan kaavamaisiin projektisuunnitelmiin. Se ainakin tiedetään, ettei kiire edistä luovuutta.

Jostakin sentään on päästy kohtuulliseen yksimielisyyteen. Kun jälkikäteen on käyty lävitse esimerkiksi yksittäistä korkean teknologian innovaatioprosessia, on saatettu huomata, että täsmällisen oivalluksen läpimurtoa edelsi pitkäaikaista hiljaisen tiedon kertymistä ja runsasta vuorovaikutusta.

Toisinaan on saatettu panna merkille, että syntyneille ratkaisuille ovatkin olleet otollista alustaa jonkinlaiset tiedon, ajattelun ja erilaisten merkitysten ”epäjatkuvuuskohdat”, esimerkiksi eri teknologioiden suunnista esitetyt näkökulmat. Juuri tämänkaltaisista havainnoista olen ollut löytävinäni yhteyden siihen, minkä myös maailmalla aikanaan paljon närää herättänyt talousmaantieteilijä Richard Florida näki tärkeänä: luovien organisaatioiden menestykselle on eduksi saattaa yhteen erilaisia ihmisiä, heidän erilaiset taustansa ja heidän erilaiset, eri tavoin rakentuneet ajatuksensa. Kun se tehdään, siitä voi syntyä jotain!

Mitä puhuvat nobelistit?

Sain 1990-luvun puolivälissä kirjeitä nobelisteilta. ”Kirjeenvaihtokavereita” minulla oli melkein 50. Kun olin kysellyt Nobelin palkinnon saaneilta tutkijoilta heidän suhdettaan luovuuteen ja luovaan ajatteluun (Luova prosessi tieteessä, 2002), panin yllättyneenä merkille, että monet tieteen eliittiin nousseista olivat jonkinlaisia ”harppaajia”.




Harppaamisella tarkoitan sitä, että muutamilla Nobel-palkituista lääketieteilijöistä oli yllättäen taustanaan kemistin pohjakoulutus, monella kemian nobelistilla oli fyysikon tai matemaatikon pitkälle edenneitä opintoja ja ainakin kahdella taloustieteen Nobelin saaneella oli psykologin peruskoulutus. Pohdin tätä pitkään.

Vähitellen minulle alkoi syntyä kuva, että juuri tällaisesta ”marginaalisen” osaamisen kertymisestä saattaa joissakin olosuhteissa seurata, että kokonaan toiseen tarkoitukseen suunniteltu idea tai ajatuksellinen konstruktio lopulta päätyy aivan muuhun käyttöön. Saattaapa käydä niinkin, että sama innovaatio voi ratkaista kerralla useamman kuin yhden ongelman.

Luovuus tarvitsee suotuisan ympäristön

Aivan samoin hedelmällistä alustaa yritysten uusille innovaatioille ovat saattaneet olla vaikkapa erityyppisten tuotantoprosessien välisten raja-aitojen ennakoimattomat ja ennakkoluulottomat ylitykset. Tuotekehitystä tekevissä yrityksissä on voitu huomata, että uusi innovaatio ei saavuttanutkaan odotettua menestystä suunnitellulla alueella, mutta yllättäen se soveltui johonkin hyvin erilaiseen ympäristöön. Pelkästään tämänkaltaiset kokemukset mielestäni osoittavat, että luovuuden tutkimus on, ja sen täytyy olla, paljon muutakin kuin yhden yksilön päänsisäistä psykologiaa. Kyse on ympäristöstä, yhteisöstä!

Itse asiassa tämä on todettu moni, monia kertoja tieteen, taiteen ja keksimisen kentällä. Eli, luovia ihmisiä ja heidän aikaansaannoksiaan ei pitäisikään koskaan tarkastella ilman niiden sosiaalisten mekanismien tarkastelua, jotka aikanaan ovat tunnistaneet ja levittäneet heidän innovaatioitaan.

Kun siis sanomme, että Einstein ”löysi suhteellisuusteorian” tai Edison ”keksi hehkulampun”, ilmaisu ovat jokseenkin yhtä osuvia kuin sanonta, jonka mukaan kipinä käynnistää polttomoottorin.

En ole koskaan väittänyt, ettei kipinä olisi välttämätön, mutta polttomoottorin käynnistymiseen tarvitaan muutakin. Ilman oikeaa polttoaineen seossuhdetta, ilman riittävää painetta ja tarkasti yhteen sovitettuja koneenosia nerokkainkaan moottori ei suostu käymään.


Lisää luovuusasiaa: www.ideo.fi


2 kommenttia:

  1. Olisiko SDG*tunnekartassa Nobelin ainesta, jos sen tutkimukseen satsattaisiin tarpeeksi rahaa? On nimittäin sellainen pieni aavistus. Olisiko sinusta Nobel-projektin käynnistäjäksi? Kun näköjään on noita gradu-mentorointejakin jo niin paljon takana.

    VastaaPoista
  2. Rahaa tunnetutkimukseen saattaisi irrota TEKESiltä, jolla on 2018 asti 100 miljoonan euron FIILIKSESTÄ FYRKKAA -hanke pyörimässä.

    http://joi.nu/4PMS

    VastaaPoista