lauantai 5. helmikuuta 2011

Muistoissa Maisterihautomo (1997 - 2010)

Ehkä minun pitäisi esitellä itseni ennen kuin alan blogata. Toisaalta, jos kerron sen, mitä olen hyvän pätkän työkseni tehnyt, Sinä, arvoisa lukijani, pääset hyvinkin samoille kärryille kanssani.

Olen tehnyt töitä yliopistolla nyt reilun pari vuosikymmentä. Siitä ajasta melkein puolet - tasan 10 vuotta - tein pelkkää gradunohjaustyötä. Voitteko uskoa, toimiini ei vuosikausiin kuulunut ollenkaan opetustehtäviä, hallinnollisia töitä, eikä yliopistollisten laatuprojektien jäsenyyksiä. Ohjasin vain graduja!

Noina vuosina en juurikaan istunut kokouksissa. Aamulla asettauduin tietokoneeni ääreen, käynnistin koneen, avasin sähköpostin, naksuttelin sormiani ja pian jo tulostin sinne edellisen illan ja yön aikana ropsahdelleet liitetiedostot. Nämä tekstit olivat eri yliopistoissa opiskelleiden pro gradu-tutkielmien osasia: pitkiä ja lyhyitä, hyviä ja huonompia, teologiaa, filosofiaa, kasvatustiedettä, valtio-oppia, englantilaista filologiaa, kansatiedettä, poliittista historiaa jne.

Tuon vuosikymmenen aikana sain lukea niin monta graduttoman tarinaa ja kommentoida niin monia tuhansia pro gradun käsikirjoituksia, että uskoin tulleeni tietämään, millaisesta ongelmasta on kyse silloin, kun puhutaan graduongelmasta. Graduttomuus on tässä maassa edelleen Iso Ongelma.

Vuosien varrella minuun otti yhteyttä aina vain uusia opiskelijoita. Pikkulinnut lauloivat, rummut kaikuivat. Lopulta ohjattavieni määrä oli kasvanut noin  viiteen sataan. Jossain vaiheessa laskin jopa heidän edustamansa oppiaineet. Erilaisia oppianeita ja tieteenaloja oli joukossa noin 50 - se oli minullekin yllätys, vaikka olinkin epäillyt jotain sen suuntaista.

Tuo joukko graduttomia opiskelijoita oli valloittavaa joukkoa, vaikka minun oli myönnetteävä, että he olivat kiinnostuneita hmm...kovin erilaisista tutkimusaiheista! Joukossa oli graduntekijä, joka oli kiinnostunut havumetsien kaarnakuoriaisista (tiedättehän, Coleoptera Carapidae - ks. alla), toinen oli kiinnittänyt huomionsa selkäydinvammaisiin, parisuhteessa eläviin naisiin, kolmas internetin noitiin ja muuan YK:n pääsihteerin Millenium-ohjelmaan. Loput 496 olivat kiinnostuneita aivan muunlaisista aiheista.


Tutut tuntemattomat


Vuosien varrella opin tuntemaan jonkinlaista ”puolihellää läheisyyttä” tätä joukkoani kohtaan. Suurinta osaa ohjattavistani en kylläkään koskaan tavannut kasvokkain. Mutta kirjeenvaihtomme oli silti vilkkaanpuoleista. Yhteistä virtuaaliselle tuttavajoukolleni oli se, että heidän yliopisto-opintonsa olivat jurskahtaen takertuneet etusuoralle tai jopa aivan kalkkiviivoille. Pro gradusta oli tullut heistä jokaiselle ongelma ja jokainen heistä oli valmis myöntämään sen. Mikään muu syy ei olisi saanut heitä liittymään Maisterihautomoon.

Posket häpeästä punaisena olen jälleen kaivautunut olohuoneen p:n ruskealle sohvalle inhoamaan itseni… Meillä naispuolisilla graduttarilla syynä gradun viivästymiseen yleensä on Elämä …  Aloitin opintoni vuonna 1983. Opintoni sujuivat nitkun natkun siihen asti, kunnes oli aika vääntää se g.

Yllä lainaamastani voitte päätellä, etteivät ohjattavani olleet aivan nuoria. Heidän keski-ikänsä lienee siinä neljänkympin korvilla. Usein he olivat yhden tai kahden lapsen äitejä. Kun kerron tällaisen graduttoman tyyppitarinan, ymmärrätte, miksi näin on.

Tarina menee osapuilleen näin: opintojen päättövaiheessa oli perustettu perhe. Elämä oli hymyillyt, eiväthän lähes valmiit maisterin opinnot ole olleet ”kuin gradua vailla - ja sitäkin sitä paitsi on kasassa jo 17 sivua”! Oli käynyt niin onnellisesti, että perheen miespuolinen pää (insinööri) oli saanut töitä ja töiden perässä oli sitten muutettu Rytökyttylänperän kuntaan.

Rytökyttylänperä on tietenkin kuviteltu kunta, mutta arvannette, millaista asukastihentymää tarkoitan. Se oli vaihtelevia kunnallisia palveluita tarjoava muutaman sadan talon yhteenliittymä 435 kilometrin päässä opiskelukaupungista. Nuoren parin muuttosuunta oli siis keskimäärin koilliseen.

Vähäiset tykötarpeet muassaan tulevaisuuden toivolla varustettu nuoripari oli saapunut paikkakunnalle, joka näytti ”tosi erilaiselta” – ainakin kun vertasi tuttuun opiskelukaupunkiin. Ja vaikka matkan varrella tuli moneen kertaa todettua, kuinka kaukana uusi koti tuli olemaan, elämä silti hymyili. Sopeutumista auttoi se, että oltiin niin rakastuneita. Voikukat kukkivat ja kesä oli tulossa!

Mutta sitten astui Elämä kaikkine korukuvioineen kuvaan. Hiljakseen ja keinahdellen. Perheeseen syntyi uusi avuton jäsen, joka tarjosi iloa, mutta myös päivänkohtaista huolta. Rasittavan väliaika-asumisen jälkeen päätettiin hankkia paikallisen osuuspankin suotuisalla myötävaikutuksella aito, ihana rintamamiestalo. Kytkykauppaan kuului notkokattoinen ulkorakennus ja hehtaari 60-luvun lopulla paketoitua maata, joka suorastaan kiljui poveensa palsternakkaa, selleriä ja sen sellaista.

Missä oli gradu, kysytte te. Aivan, pro gradu pistäytyi opinnoissaan jo hieman viipyneen äidin mielessä, mutta tämä vierailu ei ollut lainkaan yhtä säännöllistä kuin joskus ennen. Ei tuo vierailu ainakaan kestänyt enää yhtä kauaa. Kun oli niin paljon muuta ajateltavaa! Pienikin velka vaati lyhentämistä ja oikeastaan oli kaikin puolin luontevaa ilmoittautua työnhakijaksi. Vähitellen työtä ilmaantuikin. Alkuun sitä tarjottiin pätkissä kunnan ainoan R-kioskin kassalta. Eihän se aivan sosiologin työtä ole mutta siinä saa tavata niin erilaisia ihmisiä!

Gradu sivuraiteella


Kioskin kassalla ja kotona touhutessa keskeneräinen gradu oli alkanut siirtyä yhä tukevammin sivuraiteelle. Silloin harvoin, kun anoppi oli gradua kysellyt, se oli tuntunut jonkinlaiselta epämääräiseltä möykyltä jossain kurkun ja rinnan välimaastossa. Opinnäytetyötä olisi pitänyt tehdä, mutta mitenpä teit, kun aika on kortilla ja kunnan kiertävä kirjastoautokin oli sellainen! Pah, eihän sieltä mitään Giddensiä saanut, puhumattakaan Ulrich Beckistä!

Ja niin kului aika. Perhe kasvoi lisää ja gradukin alkoi masentaa siinä määrin, että se päätettiin lopulta kiikuttaa sinne minne se oikeasti kuului: ulkorakennuksen peränurkkaan mappipinon alle. Siellä olkoon ja sinne jääköön! Tämän päätöksen lopullinen sinetti oli se, että joku kertoi opiskeluaikaisen ystävän olevan omalla laitoksella vt. professorina: ”Tekemättömyyteni häpeää en kyllä hänelle lähde tunnustamaan!”

Maisterihautomoa olisi tarvittu


Tällaiseen tilanteeseen jumiutuneita pitkän linjan opiskelijoita koetin siis auttaa. Kuten sanottu, se oli iso työ, mutta myös tärkeä työ. Koin oikeasti olevani avuksi. Toisaalta, vaikka vuosien varrella saatoin auttaa satoja graduttomia valmistumaan, työni oli mitätöntä yksin puurtamista. Meitä olisi pitänyt olla paljon enemmän. Hautomon tuki oli valtavan suuri. Yksi työntekijä saattoi autta vuosittain kymmeniä (50-60) opiskelijaa saamaan tutkintonsa valmiiksi. Itse asiassa Maisterihautomoista olisi pitänyt tehdä pysyvä osa jokaisen yliopiston toimintaa!

Mutta kun ei. Maisterihautomo ei kerta kaikkiaan tuntunut sopivan yliopistojen toimintaan. Ilmeisesti se muistutti liiaksi "erityisopetusta"; ohjaamisen ja tuen kohteenahan olivat opiskelijat, joilla oli ollut ongelmia. Eihän yliopistoissa ole - ei voi olla - erityisen tuen tarvitsijoita!


Nämä sanat ovat siis muistosanat, kunnianosoitus Maisterihautomolle. Nyt, kun Maisterihautomo on ajettu alas, ajattelen edelleen aivan samoin. Tuota toimintaa olisi tarvittu kipeästi. Tilanteen irvokkuutta korostaa se, että erilaisissa julkipuheissa (yliopistojen avajaisissa, juhlissa, hallituksen koulutuspoliittisissa tavoitteissa) puhutaan jatkuvasti yliopisto-opetuksen kehittämisestä ja saattamisesta laatujärjestelmien piiriin.

Olemme puhuneet ja vakuutelleet toisillemme, että myös meidän yliopistossa tätä ja tuota toimintaa on kehitetty erityisen ”Quality strategyn” mukaisesti. Tähtäimenä on saavuttaa sen ja sen vuoden loppuun mennessä standardi, joka asettaa yliopistomme kansainvälisen (ehkäpä EU:n) laatujärjestelmän piiriin.

Tämä kaikki on tietysti oikein ja suunta on oikea. Mutta meidän pitäisi myös entistä tarkempaan pohtia, minkä vuoksi puhumme opetuksen ja ohjauksen laadusta. Onko meidän luotava opetuksen laatujärjestelmä sen vuoksi, että meillä pitää olla opetuksen laatujärjesteömä tai, että niin muutkin yliopistot ovat tekemässä? Ja että vain tällaisen työn ja tällaisen näkyvän järjestelmän avulla tulemme selviämään kansallisesta ja kansainvälisestä vertailusta?

Ymmärrän ja haluan uskoa, että hyvän laatutyön taustalla on aito ja inhimillinen huoli yliopistosta työyhteisönä, mutta ennen muuta huoli opiskelijoista. Kun opintojen viipymisen ja keskeyttämisen ongelma on näinkin laaja kuin se on, meidän tulisi käsitellä sitä osana suomalaista elämäntodellisuutta, meille kaikille kuuluvana kysymyksenä.


Mikä resurssi, mikä kadotettu resurssi!

On vielä toinenkin ulottuvuus, joka on ehkä kirjoitukseni tähänastiseen sävyyn suhteutettuna yllättävä: sen lisäksi, että opintojen viivästyminen on opiskelijan oman mielen ja itsetunnon ongelma, se on myös suomalaisen kansantalouden ongelmana. Tämä on totta, sillä opinnot maksavat - euroja. 


Korkeakouluopiskelijat kuluttavat kukin suomalaisten veronmaksajien varoja muutamasta kymmenestä tuhannesta eurosta aina pariin sataan tuhanteen euroon – alasta riippuen. Koulutuksessa kyse on siis veronmaksajien sijoituksesta kansakunnan nouseviin toivoihin! On kaikin puolin oikein ja kohtuullista, että nämä toiveet tulevat säädyllisesti täytettyä ja että korkeakoulutetut ammattilaiset olisivat aikanaan terveinä ja elämänuskoisina rakentamassa sitä yhteiskuntaa, jonka toimivia osia kukin koetamme olla.

Tunnustan, että matkan varrella alkuperäinen näkökulmani suhteessa alma materiin on muuttunut. Minusta on tullut ainakin jossain määrin inhorealisti, ja ehkä hienoinen kyynikkokin. Luettuani riittävän monia graduttomien tarinoita, minusta on vahvasti alkanut tuntua siltä, että tämän tai tuon ihmisen elämällä olisi ehkä ollut viimeisten 15 vuoden aikana parempaa tarjottavana, mikäli hänellä olisi ollut loppututkinto.

Vuosina 1995-2002 olen tehnyt 500 työhakemusta. Joka 10-20:llä pääsin haastatteluun, joka 50:nnellä sain pätkätyön. Vajaat kymmenkunta kertaa pääsin toiselle ja kolmannelle sijalle, muutamista paikoista luvattiin töitä, joita ei sitten koskaan ilmaantunut. Onhan se hukkaan heitettyä aikaa ja rahaa. Tuo työhakemusten tekeminen ja jatkuva toivossa eläminen turhautti.

Sain ylle lainaamani viestin Matilta. Hänen elämänkohtalonsa on muuan niistä, joiden äärellä aloin avoimesti uskoa, että huonokin pro gradu on parempi kuin ei gradua lainkaan. Tiedän olevani kerettiläinen levittäessäni tällaista oppia, mutta menettelytavassani oli kuin olikin peruste. Tähtäsimme usein tietoisesti ”huonohkoon graduun”. Huono tutkielma nimittäin syntyy nopeammin kuin hyvä, ja siltikin se takasi tutkinnon! Tutkinto puolestaan voi tarjota ihmisarvoisen elämän tai ainakin toivon sellaisesta. Ja sitä paitsi: kuka työelämässä kysyy, millaisen gradun olet kirjoittanut.

Kiitos Seppo!


Maisterihautomoa veti, ja antaumuksellista ohjaustyötä teki vuosina 2006-2010 hyvä kollegani dosentti Seppo Raiski. Kiitos Seppo paneutuvasta, asiantuntevasta työstäsi!


Maisterihautomon taustaorganisaatio oli vuosina 1997 - 2010 Kokkolan yliopistokeskus Chydenius


5 kommenttia:

  1. Upeaa työtä auttaa graduongelmaisia, ja hyviä kirjoituksia sinulla täällä blogissasi! Onko sinulla tietoa, tekeekö kukaan enää vastaavanlaista työtä graduongelmaisten auttamiseksi? Olen itse paininut tuon ongelman kanssa jo vuosia, ja nyt kuukaudessa pitäisi tyhjästä nyhjäistä gradu. Kyllä meinaa "hieman" ahdistaa ja usko on vähissä!

    VastaaPoista
  2. Hei vaan! Kiitos kommentista. Luulenpa melkein, ettei tee - siis ihan ilmaiseksi. Kimmon Gradutakuu -blogin kautta näyttäisi löytyvän tukea jonkinlaista korvausta vastaan, mutta Maisterihautomoa vastaavaa "vastikkeetonta" (ilmaista) toimintamuotoa ei taida enää olla missään. Kun aikaa on vähän, minä koettaisin vääntää sen "huonon gradun" tyylillä "kolme sivua päivässä".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos nopeasta vastauksesta. Täytyypä tutustua noihin maksullisiin palveluihinkin, tässä epätoivossa kun sekään ei tunnu huonolta vaihtoehdolta! Toki se on ymmärrettävää, että tällaisista palveluista otetaan maksu, onhan se työtä siinä missä jokin muukin. Yritän kuitenkin aloittaa tässä tuolla kolmen sivun päivätahdilla. Kyllä se huonokin gradu on parempi, kuin ei gradua ollenkaan! Mukavaa kesänjatkoa!

      Poista
  3. Hei! Muun muassa tämmöinen palvelu on olemassa kuin www.vinkei.fi. Sieltä löytyy myös palvelun hinnasto. Jos tuntuu, että olet vielä syksyllä tukea vailla, ota yhteyttä suoraan minuun. Katsotaan sitten, mitä voidaan tehdä.

    VastaaPoista