keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Jeffrey Lee on diginatiivi

Jeffrey Lee Parson on 17-vuotias minnesotalainen lukiolaispoika. Vähistä vuosistaan huolimatta Jeffrey Lee on ehtinyt elämässään paljon. Ilman vakavaa pyrkimystä hänestä on tullut roisto, viranomaisten haaviin jäänyt nettirikollinen.

Yhdysvaltain Liittovaltion syyttäjän mukaan tämä lievästi ylipainoinen, runsaasti addikoitunut nuorukainen oli onnistunut saastuttamaan luomallaan Blaster B -madolla 48 000 tietokonetta eri puolilla maailmaa. Suurella todennäköisyydellä saastuneita koneita oli kosolti enemmän, joskaan kaikille syytteille ei löytynyt vedenpitäviä todisteita.

Nuoren miehen oli haastanut oikeuteen giganteista suurin, Microsoft. Eikä ihme, olihan Blaster -mato aiheuttanut ohjelmistojätille miljoonien dollareiden vahingot.



Nalkkiin jäätyään Jeffrey Lee Parson oli ollut tolaltaan. Hän oli kyllä myöntänyt koodaamansa madon ”periaatteessa” aiheuttavan vahinkoa tietokoneille. Sen sijaan tarkempaa syytä madon levittämiseen hän ei ollut osannut yksilöidä. Toimiensa taloudellisista tai eettisistä seuraamuksista hänellä ei tuntunut olevan syvempää käsitystä.

Pahikseksi huomaamattaan?

Myös viranomaiset olivat ihmeissään. Ongelma oli uusi. Mitä pitäisi tehdä kaverille, joka ei varsinaisesti ole pahis, mutta joka kuitenkin on saanut puuhillaan aikaan paljon pahaa?

Lopulta päätettiin tehdä Jeffrey Leestä kavahduttava ennakkotapaus. Nuorukaiselle mätkäistiin tuntuva vankilarangaistus, puolen toista vuoden kakku. Palan paineeksi luettiin miljoonan dollarin korvausvaateet.

Tarinalle kuitenkin päättyi onnellisesti: Jeffery Lee selvisi asiasta muutaman yön vuoteessa pyöriskelyllä ja perinpohjaisella järkytyksellä. Valitusten jälkeen tuomioistuimen tekemä päätös kumottiin ja vankilatuomio muunnettiin 225 tunnin yhdyskuntapalveluksi.

Kännykkä: puolet aivoista

Kerroin Jeffrey Lee Parsonista, koska hän on aito nettisukupolven edustaja, diginatiivi. Tämä lukiolaispoika on diginatiivi, koska tuli syntyneeksi maailmaan, jossa saattoi myötäkasvaa samaa tahtia tietokoneiden kehityksen kanssa. Hän on diginatiivi, koska hänelle kehittyi internetistä ruuminjäsen – erottamaton osa elämää, ehkä enemmänkin.



Jeffrey Leellä ja hänen ikätovereillaan kaikkialla länsimaissa on sananmukaisesti koko maailma taskussaan. Se johtuu siitä, että puhelin on hänelle oikeastaan vielä nettiäkin tärkeämpi väline.

Puhelin on aidolle diginatiiville kaiken toiminnan vulkaaninen ydin. ”Jos kadotan kännykkäni, tuntuu kuin olisin yhtäkkiä menettänyt puolet aivoistani.”, siteeraa diginatiivin ajattelutapaa amerikkalainen Marc Prensky.

Marc Prensky ei ole kuka tahansa kommentaattori. Hän on mies, joka julkaisi vuonna 2001 kirjan diginatiiveista. Kirja nimi oli Digital Natives, Digital Immigrants. Teoksessaan Prensky määrittelee diginatiivin vuosina 1980 – 2000 syntyneeksi nuorisokansalaiseksi, jonka yläraajojen jatkeeksi on kasvanut kännykkä ja jonka korvista haarautuvat iPodin piuhat.

Diginatiivit keskellämme

Halusin ottaa asian puheeksi, koska diginatiivius liittyy kasvatukseen. Ilmiö on lähempänä meitä ja elämäämme kuin uskoimmekaan.

Diginatiivi on juuri se samanaikaistoimija, Jere-sarjakuvan päähenkilö, jonka merkillistä elämäntapaa olemme tottuneet ihmettelemään kotioloissamme.

Diginatiivi kulkee tajuntaan tunkeutuvan musiikin keskellä tahallisen huolittelemattomissa, lököttävissä farkuissaan. Ympäriinsä astellessaan hän näpyttelee suorastaan käsittämättömällä nopeudella tekstiviestejä lukuisille kavereilleen (joista vain vähäistä murto-osaa on koskaan tavannut!) ympäri luomakuntaa.

Olen joskus (salaa) päässyt kurkistamaan diginatiivin juuri matkaan saattelemaa tekstiviestiä. Se on ollut outo kokemus. Viestiksi sanottu merkkiketju on ollut silmissäni kutakuinkin käsittämätön, virheitä pursuva, jonkinlainen kryptisen salakirjoituksen ja katukielen ristisiitos.

Olen silti ollut vakuuttunut sen toimivuudesta tehtävässään.

Tässä se tulikin. Tiiviiden viestien muotoon puristetut bittien omintakeiset yhdistelmät ovat diginatiivin ehdottomasti luonnollisin tapaa rakentaa sosiaalista elämäänsä. Feisbookkaavalle diginatiiville sähköposti on antiikkinen jäänne, auttamattoman hidas kommunikointitapa, jolle hohotellaan. Kännykkäviestin pesunkestävä diginatiivi kuittaa ”K”:lla, koska ”OK”:n kirjoittamiseen kuluu liiaksi aikaa.



iPodin lisäksi diginatiivilla on iPhone. Tai, ellei hänellä ole sitä, hän unelmoi ympärivuorokautisesti sellaisesta. ”iPhone on aikamme ikoni”, tietää diginatiivi ja lataa laitteeseensa joulun kunniaksi kynttilän sammutusohjelman 0,69 euron hintaan. Se on kiskurihinta, mutta so what, Pappa betalar.

Hetken kuluttua puhelimesta virtaa korkeataajuista ääntä, joka - ihme ja kumma – sammuttaa kynttilän!

Minkäpä poika sille voi, vai voiko?

Sinä, missä meitä omassa lapsuudessamme ruokittiin sydäntä särkevillä kuvauksilla pula-ajasta ja sodista, ovat diginatiivit saaneet kuulla pelottavia asioita ajasta ennen Windows 95:tä. Siis: eiks teidän lapsuudessa ollut nettiä! Karseeta! Siis, mitä te teitte?!

Tätä taustaa vasten ymmärrän ainakin hieman Jeffrey Lee Parsonia. Poikaparka oli varttunut tietokoneen äärellä. Äitinsä rinnoilta selvittyään hän oli syönyt, juonut ja nukkunut seuranaan rauhoittavasti huriseva Pentiumin jäähdytin. Kuin huomaamatta pojan hyppysiin oli alkanut tarttua taitoja, joita me keski-ikäiset pitäisimme ilman muuta ”nörtin erityiskykyinä”.

Jeffrey Leelle itselleen nämä taidot eivät kuitenkaan olleet mitään niin erityistä. ”Sitä vaan oppii joka päivä jotain uutta, kun on koneella” kuittasi Jeffrey Lee juttunsa oikeuskäsittelyssä. Hän kertoi, kuinka oli vuosien varrella perehtynyt parin, kolmen ohjelmointikielen ongelmiin. Pikku hiljaa hän oli tullut tuntemaan myös verkkoprotokollaa.

Nuori mies muisteli jo toisella kymmenellä ollessaan oivaltaneensa, mitä palomuurit ovat. Hän oppi, kuinka niitä kierretään ja miten niistä löydetään krakkerin mentäviä aukkoja.



Omassa ahtaassa piirissään Jeffrey Leestä kehittyi kurko, ikäluokkansa taitavimpia. Halutessaan hän osasi tehdä todellista jäynää verkossa. Hän toki tiesi, ettei se ollut oikein, mutta kun,…mutta kun kiusaus oli niin suuri!

Kaikkein pahinta oli Jeffreyn mukaan joutoaika, hitaasti matavat tunnit. Juuri tällaisina hetkinä oli syntynyt Blaster B. Eräänä iltana Jeffrey Lee oli vain tullut ”hengailleeksi” verkossa ja – ikään kuin siinä sivussa — koodailleeksi pienen, nälkäisen ja vikkelän madon.

Niin muuten: tiedättekö te, mitä oma diginatiivinne puuhailee juuri nyt?

Uusi työn tekemisen kulttuuri

Diginatiivin lapsuus ja nuoruus osuvat 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun melko vakaiden talousnäkymien aikaan. Sellaiset asiat, kuten sota, nälkä ja todellinen köyhyys eivät ole oikeasti kolhaisseet diginatiivin elämää. Hän kyllä tietää kansojen välisen väkivallan ja puutteen olemassaolosta, mutta kuka sellaisia voi oikeasti ymmärtää! Ne ovat niin kaukana.

Ne ovat juttuja, joita tapahtuu muille, ei meille.

Leppoisasta, turvaisasta elinpiiristään huolimatta diginatiivin mieli on työstänyt ajatuksia. Tätä nykyä hän sanoo arvostavansa suuria ja ihanteellisia asioita, sellaisia, kuten ihmisten välinen tasa-arvo, demokratia ja vapaus. Ihanteita itselleen kootessaan hän on samalla tullut kyseenalaistaneeksi monia omien vanhempiensa elämänarvoja ja –tapoja.

Kanadalainen IT-alan tutkija Don Tapscott onkin sanonut: ”(Diginatiivit) ovat kasvaneet aikuisiksi kyseenalaistaen, paitsi vanhempansa, myös työnantajansa. He eivät pidä turpaansa kiinni – mikä sinällään on hyvä asia – ja tämä raivostuttaa 50-vuotiasta pomoa, joka vaan haluaa hommien hoituvan haluamallaan tavalla.

Tapscott osuu ytimeen. On ilmiselvää, että diginatiivit ovat haaste. He ovat sitä sekä kotonamme että työelämässä. Perinteet eivät, nähkääs, kuulu diginatiiville. Siinä, missä oma ikäluokkamme on tottunut turvallisen toistoon ja työajan säännöllisyyteen, diginatiivi ei rakasta tylsyyttä. Hän ei pidä tavoiteltavana työtä, joka alkaa mielikuvituksettomasti kello 8 aamulla, ja joka päättyy yhtä ankeasti kello 16.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Minäkö erilainen oppija?!

Niitä putkahtelee aina toisinaan otsikoihin - ja sinnekin otsikoiden alle - näitä juttuja erilaisista oppijoista. Erilaisuudestaan huolimatta he ovat kuin ovatkin löytäneet paikkansa yhteiskunnassa. On puhuttu Hjallis Harkimosta, Alvar Aallosta, Bill Clintonista, Albert Einsteinista jne.

Ei se niin etäinen asia ole tämä erilaisuus. Saattaapa sitä olla meissä itse kenessäkin, ripaus erilaisuutta.

Muistan, kuinka nuorena kuuntelin koulukavereitteni kertomuksia opiskelusta. Monet heistä kehua retostelivat lukevansa läksyjään myöhään illalla. Jotkut kuuluivat pänttäävän asioita päähänsä jopa puolilta öin.

Ihmettelin sitä, mutta en yhtään epäillyt, etteikö se olisi mahdollista. Kokeilin tehdä samoin. Siirsin kotitehtävien tekemisen iltamyöhäiselle. Kun muut alkoivat yöpuulle, minä rupesin läksyntekoon.

Menestys oli kehnonlaista. Asiat eivät kerta kaikkiaan tarttuneet päähäni. Kävi niinkin, että kerta kaikkiaan nukahdin pöytäni äärelle. Aloin epäillä, että minussa on jotain vikaa.

On erilaisia tyylejä oppia

Vasta yliopistossa tajusin, että ihmiset ovat aivan erilaisia. On erilaisia tyylejä kävellä ja erilaisia tyylejä tehdä töitä. Emme edes opi samalla tavalla.

Sitten oivalsin: minun tyylini ei ole lykätä opiskeluasioita alkuyön, saati keskiyön tunneille.

Huomasin kysyä itseltäni: miten minä opin parhaiten? Ensimmäinen vastaus kysymykseeni oli: en ainakaan yöllä. Päinvastoin, minun aikani alkoi aamusta. Opin huomaamaan, että mitä varhemmin sain kammettua itseni pystyasentoon, sitä tehokkaampi olin.

Tämä tyyli leimaa työskentelyäni vielä nykyäänkin. Aamuvarhaisella aivoni suorastaan säkenöivät.

Mutta vastaavasti: pääsisittepä kurkistelemaan pääni sisään iltapäivällä, vaikkapa kello 14. Siellä on hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Siellä ei säkenöi mikään, ei yhtään mikään.

Niinpä olenkin ottanut tavakseni tehdä jotain vähempiarvoista juuri ennen kuin sähkölukko naksahtaa ovestani ja pääsen lähtemään kotiin.

Usein ketjuttelen klemmareita, toisinaan liimailen postimerkkejä kello 14 jälkeen.

Oppimisen kummallisuuksia

Oppimisen tapoihini liittyi muitakin piirteitä. Yliopistossa huomasin esimerkiksi, että kaikki sellaiset asiat ja kokonaisuudet olivat jääneet päähäni, joihin liittyi kuvia.

Kun kertasin tentteihin, huomasin itsekin usein piirteleväni kuvia opiskeltavista asioista. Eivät töherrykseni useinkaan mitään tarkoittaneet - olivatpahan vain symboleja (tähtiä, portaita, liikennemerkkejä, työkaluja jne.) jotka syystä tai toisesta palauttivat mieleni juuri tuon asian tai aiheen äärelle.




Aivan samoin, joita kuita meistä saattaa auttaa musiikki. Ei taustalla kuuluva musiikki suinkaan häiritse kaikkia, mutta minua se häiritsee.

Herra Lozanov ja suggestopedia

Musiikin käyttöön oppimisessa liittyy muuan tarina vuosikymmenien takaa.

Bulgariassa toimi vuosikymmeniä sitten George Lozanov-niminen psykologi. Lozanovin vastaanotolle tuli eräänä päivänä mies, joka valitti: "Hyvä tohtori, minulla on maailman surkein muisti. En muista yhtään mitään! Siksi koulukaan ei koskaan sujunut minulta"

Lozanov jututti miestä vanhan kaavan mukaan. Terapiakeskustelu ei poikennut hänen tavanomaisesta toiminnastaan.

Kului viikko. Sama mies tuli kolkuttelemaan Lozanovin vastaanotolle. Mies oli suorastaan tolaltaan: "Herra tohtori! Voitteko kertoa, mitä vastaanotollanne viikko sitten tapahtui? Nimittäin, pystyn toistamaan tarkasti kaiken, mitä puhuimme. Se on minulle aivan epätavallista!"

Lozanovin itsensäkin mielestä miehen väite oli outo.

Se oli se Händelin largo!

Hän kuitenkin kävi tapahtumaa mielessään läpi. Lopulta hän muisti yhden asian, mikä saattoi liittyä juuri tuohon tilanteeseen. Se oli musiikki. Nimittäin juuri tuon keskustelun taustalla oli pyörinyt hänen hankkimansa uusi LP-levy. Kappale oli ollut G. F. Händelin Largo.



Musiikki-ihmiset tietävät, että tempomerkintä largo tarkoittaa musiikkia, jonka iskutiheys on siinä 50 kertaa minuutissa - se on aika lähellä ihmisen sydämen lyöntirytmiä.

Lozanov alkoi tutkia asiaa laajemmin. Ei aikaakaan, kun oli syntynyt suggestopedinen oppimismenetelmä, joka perustui erilaiselle, eritempoiselle musiikilla, väreille ja iskulauseille. Tietyssä oppimisen vaiheessa somistetaan oppimistilan seiniä esimerkiksi lämpimillä väreillä, soitetaan tietyntyyppistä musiikkia ja ripustetaan oppijan näköpiiriin kuvatauluja ja iskulauseita, joissa on esitetty tiivistetysti oppimisen ydin.

Suggestopedia oli Bulgariassa vuosikymmeniä valtionsalaisuus, kunnes sitä alettiin käyttää länsimaissakin esimerkiksi kielten opetuksessa.

Opimme eri tavoin

Me ihmiset olemme persoonia. Opimme myös eri tavoin. Kouluopetus perustuu tietynlaiseen oppimiskäsitykseen ja se tietysti johtuu siitä, että koulussa emme juuri voi huomioida - aikarajojen ja resurssien puitteissa - monenlaisia oppijoita.

Monilla meistä onkin oppimisvaikeuksia juuri niissä tilanteissa, jotka liittyvät kouluoppimiseen. Tästä johtuen olemme tulleet leimanneeksi itsemme milloin laiskoiksi, milloin tyhmiksi, milloin taas epämotivoituneiksi.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että emme oppisi. Opimme kyllä, kunhan löydämme itsellemme sopivan tavan oppia. Voimme myös vaatia hiukan enemmän aikaa tietyn asian oppimiseen kuin muut. Mieleeni muistuu ystäväni Kauko, jolle opettaja oli sanonut: "Ei Kaukolla yhtään huonommat aivot ole kuin meillä muillakaan. Kaukon aivot ovat vain hiukan pidemmät kuin meillä muilla."

Kun tämä otetaan huomioon, voi oppimisvaikeuksia omaavakin oppia samalla tavalla kuin muut. Siksi on tärkeää, että erilaisen oppijan lisäksi hänen oppimisen vaikeuksistaan ovat tietoisia myös opetushenkilökunta ja opintojen suunnittelijat.

Mitä auttaa diagnoosi, ellei ole aikaa auttaa?
Esimerkiksi kuntien koulutoimien olisi tämä oivallettava. Voimavarat olisi suunnattava oikein. Ei ole hirmuisen lohdullista saada tietää, että Jussilla on ADHD, ellei kenelläkään ole resursseja tukea Jussin ADHD:tä.




Niin se vain on. Aivan liian monen kasvavan kohdalla voitaisiin miettiä tätä: Poika sai lopuksi elämäänsä ADHD -leiman otsaansa, mutta mitä hän siitä hyötyi?

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Hitauden puolustus

Kun olin alakoululainen, muistan, kuinka meillä kotona oli joskus hiljaista. Oli hyvin hiljaista ja oli hyvin viipyilevää.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että oikeastaan kaikkialla vallitseva harvakäyntinen hitauden tunne oli outo. Olihan meitä sentään iso perhe. Äiti neuloi, isä pauloitti verkkoa, seinäkello raksutti, sisareni lukivat loukoissaan. Välillä avattiin radio ja kuunneltiin STT:n uutiset.


Tuntui kuin nuo tilanteet olisi olleet hyvinkin hallittuja. Ei mitään turhaa. Olisi melkein kuullut, jos neula olisi pudonnut lattialle. Jopa maut ja hajut ovat painuneet mieleeni. Tällaista ei enää juurikaan ole. Tuskin koskaan enää on aikaa vaikkapa vain istua, tuijottaa ja tuumailla.

Toista miljoonaa nokialaista – päivässä!

Kiire, pinnistely ja jatkuva valppaana olo koskee kaikkea elämässämme. Erityisesti se koskee työelämää. Myös keskeytykset sävyttävät töitämme. Harvoin voimme tehdä työmme rauhassa loppuun.

Kiire näkyy työelämässä lisääntyneenä hermostuneisuutena, stressinä, tapaturmina, huonosti suoritettuna työnä ja tyytymättömyytenä. Huonosti suoritettu työ ei tuo tekijälleen iloa.

Kiire näkyy myös siinä, että jopa ammateista on tullut nopeita. Kirjapainojen latojista on tullut taittajia, kirvesmiehistä on tullut konenaulaajia, metsurit ovat vaihtuneet monitoimikoneen kuljettajiin. Räikköselle vaihdetaan renkaat viidessä vaivaisessa sekunnissa, eikä sekään tunnu riittävän!

Muuan viikko sitten tuloksensa julkistanut Nokia tuottaa palloistuvan maailman ahnaille kännykkämarkkinoille 54 000 käsipuhelinta tunnissa. Toista miljoona kännykkää päivässä!

Nykyaikaisimmalla tekniikalla varustettu Stora Enson Kvarnsvedenin paperikone sylkee kidastaan leikkikentän levyistä paperia 2000 metrin minuuttivauhdilla. Se on maailman suurin paperikone.

Mitä me teemme kaikilla niillä puhelimilla ja kaikella sillä paperilla?

Robinsonit saarellaan

Nykyaikaan kätkeytyykin äärimmäinen ristiriita. Meidän pitäisi ehtiä ja meidän pitäisi kyetä, mutta tosiasiassa suoriudumme yhä harvemmin niistä odotuksista, joita meihin kohdistetaan.

Mistä tämä johtuu? Siitä, että ihminen on rajallinen ja läpikotaisin inhimillinen. Ihminen on kuin robinson rakentamallaan saarella. Vähin erin olemme koplanneet itsellemme vrtaviivaisten organisaatioiden, tehokkuutta huutavan hallinnon ja väsymättömien koneiden maailman.

Ja nyt huomaamme, ettemme pärjää taistelussamme itse synnyttämäämme maailmaa vastaan.

Miksi taistelumme on niin toivotonta? Siksi tietysti, ettemme ole pysyneet kehityksen kelkassa. Katsokaa päätänne! Ihmisaivot painavat kuta kuinkin saman kuin tuhansia vuosien sitten eläneiden esi-isiemme aivot. Lihaksistomme on surkeammassa jamassa kuin metsästävien ja keräilevien esi-isiemme lihakset – hermoista puhumattakaan.

Ne tuntuvat olevan alituisen hoidon tarpeessa.

Tollo ihminen

Myös ihmisen valmistuminen (kasvaminen) vie ultramodernissa ajassamme ympäripyöreästi saman ajan kuin se vei vuosituhansia sitten. Kivikautiset, luolissaan kyykkineet esi-isämme kehittyivät henkisiltä ominaisuuksiltaan samalla etanan vauhdilla kuin me.

Tämä kaikki näkyy ympärillämme varsin keskinkertaisina suorituksina.

Työn tutkijat sanovat sen näkyvän esimerkiksi siinä, että moderni ihminen voi liituraidoissaan osallistua keskittyneesti kokoukseen korkeintaan 20 minuuttia kerrallaan. Kasvatustieteilijät sanovat sen näkyvän siinä, että yliopisto-opiskelijat kykenevät seuraamaan tehokkaasti luentoa vain seitsemän ensimmäistä minuuttia.

Ihminen kyllä voi jatkaa kokouksen tai luennon seuraamista, mutta tosiasiassa hänen tarkkaavaisuutensa pettää ja hänen ajatuksensa alkavat harhailla.

Yhtä hyvin voisimme käyttää loppuosan kokouksesta tai luennosta ristinollan peluuseen – kuten monet tuntuvat käyttävänkin.

Miten on, kuinka paljon hyödyllistä inhimillistä tekemistä ylipäätään voidaan ahtaa yhteen aikayksikköön, tuntiin, päivään tai viikkoon? Mitä ihmiselle jää, kun koneille ei, ainakaan vielä, voi sälyttää aivan kaikkea? Mikä ylipäätään on ihmisen paikka omassa maailmassaan?

Tavoitteena ikiliikkuja

Kas, tässä ongelmia, joiden äärelle on pysähtynyt mm. Oslon yliopiston professori Thomas Hylland Eriksen kirjassaan ”Hetken tyrannia”. Hylland Eriksen on kulttuuriantropologi.


Kirja ei ole aivan tuore, mutta yhtä kaikki, Eriksenin ajattelu on ajatonta. Hän on ponnistanut ajattelussaan liikkeelle muutoksen nopeudesta. Aivan alkuun hän tökkää osoittavan sormensa siihen ilmiselvään epäsuhtaan, mikä vallitsee jatkuvasti virtaviivaistuvien, toimintojaan alituiseen tehostavien organisaatioiden ja ihmisen sisään rakennetun, vääjäämättömän verkkaisuuden välillä.

Hylland Eriksen väittää, että kiireellä teknistyvä työelämä potkii tutkainta vastaan taistellessaan ajan kulua vastaan. Työelämän tavoitteena on jonkinlainen ikiliikkuja! Työn tuottavuuden lisäämisen perimmäisenä ihanteena nimittäin on, että prosessi tuottaa produktin välittömästi – ilman aikaa.

Tiedämme, että ajatus on absurdi. Ihmisten maailmassa se ei tule onnistumaan, eikä siihen edes pitäisi pyrkiä. Päinvastoin, meidän olisi syytä pyrkiä hitauteen jo pelkästää siksi, että perustavat ihmisyyden rakentumisen elementit – nimittäin ihmisen kasvu ja kehitys – ovat äärimmäisen hitaita. Ne tarvitsevat aikaa.

Nyt tullaan kouluun ja siihen, miksi aina niin hitaaksi parjatun koulun itse asiassa pitääkin olla hidas. Kasvatustieteilijänä protestoin sitä, että koulua syytetään yhteiskunnallisen kehityksen jarruksi. En pidä siitä, että koulujen rehtoreilta jatkuvasti tivataan, miksi koulu laahaa jäljessä ja milloin koulu ottaa itseään niskasta ja ryhdistäytyy.

Miksi ja milloin.

Koulun hitauden idea

Arvoisat rehtorit, kun tätä tivataan, vastatkaa, että koulu on hidas, koska niin kuuluu olla. Hitaus on koulun tehtävä ja tietoinen valinta, koska koulu tekee työtään ihmisen kasvun kanssa. Ihmisen kasvua ei voi, eikä pidä liiallisesti kiirehtiä. Kasvua kyllä voi tukea monin tavoin, mutta hoputtaa ei pidä.

Aivan samalla tavoin kuin hyvän puutarhurin ominaisuuksiin kuuluvat kärsivällisyys ja tarkkaava katse, myös lapsen vanhemman, isän ja myös ammattitaitoisen opettajan tärkeimpiä ominaisuuksia ovat kärsivällisyys ja tarkkaava katse.

Kaikkina aikoina kasvu on ollut yhtä hidasta. Ja vaikka tekisimme maailmasta miten nopean ja miten monimutkaisen paikan tahansa, tämä on takuuvarmasti asia, mikä pysyy.

Kiiloja postmodernin mosaiikkiin

Tätä kirjoittaessani olen hyvänlaisessa keski-iässä, alkavan rapistumiseni kynnyksellä. Olen oppinut pitämään hitaudesta. Hitaus on seikka, joka tuntuu luovan edes jonkinlaista vakautta sinne tänne säntäilevään elämäämme.

Hitaus on arvostettavaa, koska se pakottaa meidät tarttumaan hetkeen. Se panee meidät arvottamaan tekemisiämme, se sitoo meidät tulevaan ja se kytkee meidät menneeseen. Hitaus on kiila postmodernin mosaiikissa. 




Lisää hitaudesta, kasvusta ja kasvatuksesta kirjassa Isän kasvatusoppi.

torstai 3. maaliskuuta 2011

Onnellisuuden olemus

Siitä on jo jokin aikaa, kun satuin kuulemaan suomalaisen elämäntapatutkija Mirja Tervon haastattelun radiosta. Tervo oli taustaltaan elämäntapatutkija. Kuinka ollakaan, hän oli eksynyt muutamaksi vuodeksi työhön amerikkalaiseen kenkäsalonkiin. Kenkäsalonki on kuulemma liike, josta upporikkaat naiset käyvät ostamassa kenkänsä.


Ohjelmassa tuli esille paljonkin outoja asioita. Minulle oli uusi muun muassa se, että maailmassa on ihmisiä, jotka todellakin hankkivat itselleen jopa satoja pareja kenkiä. Amerikassa kuulemma rakennetaan moniin uusiin taloihin erityisiä kenkähuoneita, kuten meillä pikkuruisia kenkäkomeroita. Erityisesti sellaisen huoneen tarvitsevat ihmiset, jotka ovat koukussa kenkiin - ja joilla on rahaa hankkia näitä mielitekojaan.

Pahimpia hetkiä kenkäsalongin myyjille kuuluivat olevan sikäläiset ”hullut päivät”. Silloin hienostuneimmatkin naiset ovat valmiita heittämään arvokkuutensa nurkkaan. Heistä saattaa kehittyä hetkessä alhaisten viettien ohjaamia tahtoihmisiä.

”Hullujen päivien” aikana ei ollut tavatonta nähdä kenkäsalongin lattialla pitkin pituuttaan kahta toisiaan hurjasti pahoinpitelevää naista. He taistelivat siitä, kuka oli ehtinyt koskettaa tiettyä kenkäparia ensin. Myös myyjättäret saattoivat saada piikkikorosta selkäänsä tai ohimoon.

Oniomania, ostohimo

Amerikkalaisten kenkäsalonkien jatkuvana riesana ovat ”ostohimosta”, oniomanista kärsivät ihmiset. He ovat himoshoppaajia, jotka kasaavat kenkiä sylinsä täyteen, he sovittavat, ostavat ja: palauttavat. He ovat kuin hyökkäysvaunuja. Heitä ei luottokortteineen pysäytä mikään.

Tiesittekö, että Stanfordin yliopistossa on tehty tutkimus, jonka mukaan viisi prosenttia amerikkalaisista kärsii ostohimosta, joka aiheuttaa heille monenlaisia hankaluuksia, varsinkin velkaantumista.

Ei tässä uusista oivalluksista ole kyse. Tavaranhimo on ihmisen ikäinen asia. Jo antiikin filosofit tiesivät sen. Kaikista luoduista vain ihmisellä voi syttyä himo tavaraa, tähdensi Epikuros.

Tie onneen?

Mutta, ei halua omistaa ole helppo selittää. Jostain syystä kytkemme omistamisen onnellisuuteen. Mielikuvissamme tavaran hamstraaminen on tie onneen. Ollapa semmoinen auto, vaikkapa Jaguar, tai edes Volvo!

Entä toisin päin: jos taas menetämme jotain – sanotaan, vaikkapa vanhan ompelukonerämän – uskomme, että se jotenkin pienentää minuuttamme.

Ehkä joku muistaakin, siitä on noin vuosi aikaa, kun jossain aviisissa uutisoitiin saksalaismiljardööristä (siis mil-jar-döö-ris-tä!!!), joka oli ajautunut itsemurhaan. Mies oli kuulemma jo pitkään tuntenut itsensä masentuneeksi.

Tuo päivälehdessä julkaistu pikku-uutinen pani minut mietteliääksi. Kyllähän asian oikeastaan tiesinkin. Ei raha tuo pysyvää onnea niille, joilla sitä on. Ei edes niille, joilla sitä paljon.

Itse asiassa raha ei tee ihmistä onnelliseksi edes kansallisella tasolla. Brittitutkijat ovat saaneet selville, että maailman tyytyväisin kansa asustelee tätä nykyä Bangladeshissa. Suomikaan ei sijoitu kisassa huonosti. Olemme sijaluvulla 7.

Onnellisuus on vaikeasti tavoiteltava, mutta myös vaikeasti selitettävä asia. Onnellisuuden tunteeseen nimittäin liittyy nimittäin myös ihmismielen pimeitä puolia, esimerkiksi kateus ja vahingonilo. Tutkijoiden mukaan tyytyväisyyttä lisää lähipiiriä suuremmat tulot. Ihminen voi heti hieman paremmin, kun huomaa omistavansa jotain pikkuisen enemmän kuin naapurinsa.

Tällainen epeli ihminen on. Tällä luonteella ei sopisi ylpeillä.

Millä onnellisuusteollisuus elää

Itse asiassa tämän raadollisuuden tietävät myös mainonnan ammattilaiset. Enemmän kuin mitään muuta, moderni onnellisuusteollisuus panostaa meitä löytämään minuutemme yksilöllisten pukineiden, ihanteellisten kotien ja jyrisevien katumaastureiden avulla.

Will Ferguson kirjoitti satiirisen romaanin Onni™. Romaanissa julkaistaan elämäntaito-opas, joka – yllätys, yllätys – toimii. Lopulta kaikista tulikin onnellisia.

Mutta mitä sitten tapahtuikaan?! Maailmantalous romahti, koska onnellisuuden saavuttaneet ihmiset lakkasivat haluamasta tavaraa ja uusia asioita.

Tarinan sankari selitti tapahtumaa sillä, että koko taloutemme perustuu ihmisen omaan heikkouteen. Ei hän liene järin väärässä ollut.


Mirja Tervosta, onnellisuudesta ja vähän muustakin olen kirjoittanut myös kirjassani Pakattu aika (2010). Pakattua aikaa käsiteltiin muuten viime viikolla radio YLE1:ssä Viikon tietokirjana. Myös toimittaja Eve Mantu on käsitellyt omassa ohjelmassaan Pakatun ajan teemoja.