keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Hitauden puolustus

Kun olin alakoululainen, muistan, kuinka meillä kotona oli joskus hiljaista. Oli hyvin hiljaista ja oli hyvin viipyilevää.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että oikeastaan kaikkialla vallitseva harvakäyntinen hitauden tunne oli outo. Olihan meitä sentään iso perhe. Äiti neuloi, isä pauloitti verkkoa, seinäkello raksutti, sisareni lukivat loukoissaan. Välillä avattiin radio ja kuunneltiin STT:n uutiset.


Tuntui kuin nuo tilanteet olisi olleet hyvinkin hallittuja. Ei mitään turhaa. Olisi melkein kuullut, jos neula olisi pudonnut lattialle. Jopa maut ja hajut ovat painuneet mieleeni. Tällaista ei enää juurikaan ole. Tuskin koskaan enää on aikaa vaikkapa vain istua, tuijottaa ja tuumailla.

Toista miljoonaa nokialaista – päivässä!

Kiire, pinnistely ja jatkuva valppaana olo koskee kaikkea elämässämme. Erityisesti se koskee työelämää. Myös keskeytykset sävyttävät töitämme. Harvoin voimme tehdä työmme rauhassa loppuun.

Kiire näkyy työelämässä lisääntyneenä hermostuneisuutena, stressinä, tapaturmina, huonosti suoritettuna työnä ja tyytymättömyytenä. Huonosti suoritettu työ ei tuo tekijälleen iloa.

Kiire näkyy myös siinä, että jopa ammateista on tullut nopeita. Kirjapainojen latojista on tullut taittajia, kirvesmiehistä on tullut konenaulaajia, metsurit ovat vaihtuneet monitoimikoneen kuljettajiin. Räikköselle vaihdetaan renkaat viidessä vaivaisessa sekunnissa, eikä sekään tunnu riittävän!

Muuan viikko sitten tuloksensa julkistanut Nokia tuottaa palloistuvan maailman ahnaille kännykkämarkkinoille 54 000 käsipuhelinta tunnissa. Toista miljoona kännykkää päivässä!

Nykyaikaisimmalla tekniikalla varustettu Stora Enson Kvarnsvedenin paperikone sylkee kidastaan leikkikentän levyistä paperia 2000 metrin minuuttivauhdilla. Se on maailman suurin paperikone.

Mitä me teemme kaikilla niillä puhelimilla ja kaikella sillä paperilla?

Robinsonit saarellaan

Nykyaikaan kätkeytyykin äärimmäinen ristiriita. Meidän pitäisi ehtiä ja meidän pitäisi kyetä, mutta tosiasiassa suoriudumme yhä harvemmin niistä odotuksista, joita meihin kohdistetaan.

Mistä tämä johtuu? Siitä, että ihminen on rajallinen ja läpikotaisin inhimillinen. Ihminen on kuin robinson rakentamallaan saarella. Vähin erin olemme koplanneet itsellemme vrtaviivaisten organisaatioiden, tehokkuutta huutavan hallinnon ja väsymättömien koneiden maailman.

Ja nyt huomaamme, ettemme pärjää taistelussamme itse synnyttämäämme maailmaa vastaan.

Miksi taistelumme on niin toivotonta? Siksi tietysti, ettemme ole pysyneet kehityksen kelkassa. Katsokaa päätänne! Ihmisaivot painavat kuta kuinkin saman kuin tuhansia vuosien sitten eläneiden esi-isiemme aivot. Lihaksistomme on surkeammassa jamassa kuin metsästävien ja keräilevien esi-isiemme lihakset – hermoista puhumattakaan.

Ne tuntuvat olevan alituisen hoidon tarpeessa.

Tollo ihminen

Myös ihmisen valmistuminen (kasvaminen) vie ultramodernissa ajassamme ympäripyöreästi saman ajan kuin se vei vuosituhansia sitten. Kivikautiset, luolissaan kyykkineet esi-isämme kehittyivät henkisiltä ominaisuuksiltaan samalla etanan vauhdilla kuin me.

Tämä kaikki näkyy ympärillämme varsin keskinkertaisina suorituksina.

Työn tutkijat sanovat sen näkyvän esimerkiksi siinä, että moderni ihminen voi liituraidoissaan osallistua keskittyneesti kokoukseen korkeintaan 20 minuuttia kerrallaan. Kasvatustieteilijät sanovat sen näkyvän siinä, että yliopisto-opiskelijat kykenevät seuraamaan tehokkaasti luentoa vain seitsemän ensimmäistä minuuttia.

Ihminen kyllä voi jatkaa kokouksen tai luennon seuraamista, mutta tosiasiassa hänen tarkkaavaisuutensa pettää ja hänen ajatuksensa alkavat harhailla.

Yhtä hyvin voisimme käyttää loppuosan kokouksesta tai luennosta ristinollan peluuseen – kuten monet tuntuvat käyttävänkin.

Miten on, kuinka paljon hyödyllistä inhimillistä tekemistä ylipäätään voidaan ahtaa yhteen aikayksikköön, tuntiin, päivään tai viikkoon? Mitä ihmiselle jää, kun koneille ei, ainakaan vielä, voi sälyttää aivan kaikkea? Mikä ylipäätään on ihmisen paikka omassa maailmassaan?

Tavoitteena ikiliikkuja

Kas, tässä ongelmia, joiden äärelle on pysähtynyt mm. Oslon yliopiston professori Thomas Hylland Eriksen kirjassaan ”Hetken tyrannia”. Hylland Eriksen on kulttuuriantropologi.


Kirja ei ole aivan tuore, mutta yhtä kaikki, Eriksenin ajattelu on ajatonta. Hän on ponnistanut ajattelussaan liikkeelle muutoksen nopeudesta. Aivan alkuun hän tökkää osoittavan sormensa siihen ilmiselvään epäsuhtaan, mikä vallitsee jatkuvasti virtaviivaistuvien, toimintojaan alituiseen tehostavien organisaatioiden ja ihmisen sisään rakennetun, vääjäämättömän verkkaisuuden välillä.

Hylland Eriksen väittää, että kiireellä teknistyvä työelämä potkii tutkainta vastaan taistellessaan ajan kulua vastaan. Työelämän tavoitteena on jonkinlainen ikiliikkuja! Työn tuottavuuden lisäämisen perimmäisenä ihanteena nimittäin on, että prosessi tuottaa produktin välittömästi – ilman aikaa.

Tiedämme, että ajatus on absurdi. Ihmisten maailmassa se ei tule onnistumaan, eikä siihen edes pitäisi pyrkiä. Päinvastoin, meidän olisi syytä pyrkiä hitauteen jo pelkästää siksi, että perustavat ihmisyyden rakentumisen elementit – nimittäin ihmisen kasvu ja kehitys – ovat äärimmäisen hitaita. Ne tarvitsevat aikaa.

Nyt tullaan kouluun ja siihen, miksi aina niin hitaaksi parjatun koulun itse asiassa pitääkin olla hidas. Kasvatustieteilijänä protestoin sitä, että koulua syytetään yhteiskunnallisen kehityksen jarruksi. En pidä siitä, että koulujen rehtoreilta jatkuvasti tivataan, miksi koulu laahaa jäljessä ja milloin koulu ottaa itseään niskasta ja ryhdistäytyy.

Miksi ja milloin.

Koulun hitauden idea

Arvoisat rehtorit, kun tätä tivataan, vastatkaa, että koulu on hidas, koska niin kuuluu olla. Hitaus on koulun tehtävä ja tietoinen valinta, koska koulu tekee työtään ihmisen kasvun kanssa. Ihmisen kasvua ei voi, eikä pidä liiallisesti kiirehtiä. Kasvua kyllä voi tukea monin tavoin, mutta hoputtaa ei pidä.

Aivan samalla tavoin kuin hyvän puutarhurin ominaisuuksiin kuuluvat kärsivällisyys ja tarkkaava katse, myös lapsen vanhemman, isän ja myös ammattitaitoisen opettajan tärkeimpiä ominaisuuksia ovat kärsivällisyys ja tarkkaava katse.

Kaikkina aikoina kasvu on ollut yhtä hidasta. Ja vaikka tekisimme maailmasta miten nopean ja miten monimutkaisen paikan tahansa, tämä on takuuvarmasti asia, mikä pysyy.

Kiiloja postmodernin mosaiikkiin

Tätä kirjoittaessani olen hyvänlaisessa keski-iässä, alkavan rapistumiseni kynnyksellä. Olen oppinut pitämään hitaudesta. Hitaus on seikka, joka tuntuu luovan edes jonkinlaista vakautta sinne tänne säntäilevään elämäämme.

Hitaus on arvostettavaa, koska se pakottaa meidät tarttumaan hetkeen. Se panee meidät arvottamaan tekemisiämme, se sitoo meidät tulevaan ja se kytkee meidät menneeseen. Hitaus on kiila postmodernin mosaiikissa. 




Lisää hitaudesta, kasvusta ja kasvatuksesta kirjassa Isän kasvatusoppi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti