keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Jeffrey Lee on diginatiivi

Jeffrey Lee Parson on 17-vuotias minnesotalainen lukiolaispoika. Vähistä vuosistaan huolimatta Jeffrey Lee on ehtinyt elämässään paljon. Ilman vakavaa pyrkimystä hänestä on tullut roisto, viranomaisten haaviin jäänyt nettirikollinen.

Yhdysvaltain Liittovaltion syyttäjän mukaan tämä lievästi ylipainoinen, runsaasti addikoitunut nuorukainen oli onnistunut saastuttamaan luomallaan Blaster B -madolla 48 000 tietokonetta eri puolilla maailmaa. Suurella todennäköisyydellä saastuneita koneita oli kosolti enemmän, joskaan kaikille syytteille ei löytynyt vedenpitäviä todisteita.

Nuoren miehen oli haastanut oikeuteen giganteista suurin, Microsoft. Eikä ihme, olihan Blaster -mato aiheuttanut ohjelmistojätille miljoonien dollareiden vahingot.



Nalkkiin jäätyään Jeffrey Lee Parson oli ollut tolaltaan. Hän oli kyllä myöntänyt koodaamansa madon ”periaatteessa” aiheuttavan vahinkoa tietokoneille. Sen sijaan tarkempaa syytä madon levittämiseen hän ei ollut osannut yksilöidä. Toimiensa taloudellisista tai eettisistä seuraamuksista hänellä ei tuntunut olevan syvempää käsitystä.

Pahikseksi huomaamattaan?

Myös viranomaiset olivat ihmeissään. Ongelma oli uusi. Mitä pitäisi tehdä kaverille, joka ei varsinaisesti ole pahis, mutta joka kuitenkin on saanut puuhillaan aikaan paljon pahaa?

Lopulta päätettiin tehdä Jeffrey Leestä kavahduttava ennakkotapaus. Nuorukaiselle mätkäistiin tuntuva vankilarangaistus, puolen toista vuoden kakku. Palan paineeksi luettiin miljoonan dollarin korvausvaateet.

Tarinalle kuitenkin päättyi onnellisesti: Jeffery Lee selvisi asiasta muutaman yön vuoteessa pyöriskelyllä ja perinpohjaisella järkytyksellä. Valitusten jälkeen tuomioistuimen tekemä päätös kumottiin ja vankilatuomio muunnettiin 225 tunnin yhdyskuntapalveluksi.

Kännykkä: puolet aivoista

Kerroin Jeffrey Lee Parsonista, koska hän on aito nettisukupolven edustaja, diginatiivi. Tämä lukiolaispoika on diginatiivi, koska tuli syntyneeksi maailmaan, jossa saattoi myötäkasvaa samaa tahtia tietokoneiden kehityksen kanssa. Hän on diginatiivi, koska hänelle kehittyi internetistä ruuminjäsen – erottamaton osa elämää, ehkä enemmänkin.



Jeffrey Leellä ja hänen ikätovereillaan kaikkialla länsimaissa on sananmukaisesti koko maailma taskussaan. Se johtuu siitä, että puhelin on hänelle oikeastaan vielä nettiäkin tärkeämpi väline.

Puhelin on aidolle diginatiiville kaiken toiminnan vulkaaninen ydin. ”Jos kadotan kännykkäni, tuntuu kuin olisin yhtäkkiä menettänyt puolet aivoistani.”, siteeraa diginatiivin ajattelutapaa amerikkalainen Marc Prensky.

Marc Prensky ei ole kuka tahansa kommentaattori. Hän on mies, joka julkaisi vuonna 2001 kirjan diginatiiveista. Kirja nimi oli Digital Natives, Digital Immigrants. Teoksessaan Prensky määrittelee diginatiivin vuosina 1980 – 2000 syntyneeksi nuorisokansalaiseksi, jonka yläraajojen jatkeeksi on kasvanut kännykkä ja jonka korvista haarautuvat iPodin piuhat.

Diginatiivit keskellämme

Halusin ottaa asian puheeksi, koska diginatiivius liittyy kasvatukseen. Ilmiö on lähempänä meitä ja elämäämme kuin uskoimmekaan.

Diginatiivi on juuri se samanaikaistoimija, Jere-sarjakuvan päähenkilö, jonka merkillistä elämäntapaa olemme tottuneet ihmettelemään kotioloissamme.

Diginatiivi kulkee tajuntaan tunkeutuvan musiikin keskellä tahallisen huolittelemattomissa, lököttävissä farkuissaan. Ympäriinsä astellessaan hän näpyttelee suorastaan käsittämättömällä nopeudella tekstiviestejä lukuisille kavereilleen (joista vain vähäistä murto-osaa on koskaan tavannut!) ympäri luomakuntaa.

Olen joskus (salaa) päässyt kurkistamaan diginatiivin juuri matkaan saattelemaa tekstiviestiä. Se on ollut outo kokemus. Viestiksi sanottu merkkiketju on ollut silmissäni kutakuinkin käsittämätön, virheitä pursuva, jonkinlainen kryptisen salakirjoituksen ja katukielen ristisiitos.

Olen silti ollut vakuuttunut sen toimivuudesta tehtävässään.

Tässä se tulikin. Tiiviiden viestien muotoon puristetut bittien omintakeiset yhdistelmät ovat diginatiivin ehdottomasti luonnollisin tapaa rakentaa sosiaalista elämäänsä. Feisbookkaavalle diginatiiville sähköposti on antiikkinen jäänne, auttamattoman hidas kommunikointitapa, jolle hohotellaan. Kännykkäviestin pesunkestävä diginatiivi kuittaa ”K”:lla, koska ”OK”:n kirjoittamiseen kuluu liiaksi aikaa.



iPodin lisäksi diginatiivilla on iPhone. Tai, ellei hänellä ole sitä, hän unelmoi ympärivuorokautisesti sellaisesta. ”iPhone on aikamme ikoni”, tietää diginatiivi ja lataa laitteeseensa joulun kunniaksi kynttilän sammutusohjelman 0,69 euron hintaan. Se on kiskurihinta, mutta so what, Pappa betalar.

Hetken kuluttua puhelimesta virtaa korkeataajuista ääntä, joka - ihme ja kumma – sammuttaa kynttilän!

Minkäpä poika sille voi, vai voiko?

Sinä, missä meitä omassa lapsuudessamme ruokittiin sydäntä särkevillä kuvauksilla pula-ajasta ja sodista, ovat diginatiivit saaneet kuulla pelottavia asioita ajasta ennen Windows 95:tä. Siis: eiks teidän lapsuudessa ollut nettiä! Karseeta! Siis, mitä te teitte?!

Tätä taustaa vasten ymmärrän ainakin hieman Jeffrey Lee Parsonia. Poikaparka oli varttunut tietokoneen äärellä. Äitinsä rinnoilta selvittyään hän oli syönyt, juonut ja nukkunut seuranaan rauhoittavasti huriseva Pentiumin jäähdytin. Kuin huomaamatta pojan hyppysiin oli alkanut tarttua taitoja, joita me keski-ikäiset pitäisimme ilman muuta ”nörtin erityiskykyinä”.

Jeffrey Leelle itselleen nämä taidot eivät kuitenkaan olleet mitään niin erityistä. ”Sitä vaan oppii joka päivä jotain uutta, kun on koneella” kuittasi Jeffrey Lee juttunsa oikeuskäsittelyssä. Hän kertoi, kuinka oli vuosien varrella perehtynyt parin, kolmen ohjelmointikielen ongelmiin. Pikku hiljaa hän oli tullut tuntemaan myös verkkoprotokollaa.

Nuori mies muisteli jo toisella kymmenellä ollessaan oivaltaneensa, mitä palomuurit ovat. Hän oppi, kuinka niitä kierretään ja miten niistä löydetään krakkerin mentäviä aukkoja.



Omassa ahtaassa piirissään Jeffrey Leestä kehittyi kurko, ikäluokkansa taitavimpia. Halutessaan hän osasi tehdä todellista jäynää verkossa. Hän toki tiesi, ettei se ollut oikein, mutta kun,…mutta kun kiusaus oli niin suuri!

Kaikkein pahinta oli Jeffreyn mukaan joutoaika, hitaasti matavat tunnit. Juuri tällaisina hetkinä oli syntynyt Blaster B. Eräänä iltana Jeffrey Lee oli vain tullut ”hengailleeksi” verkossa ja – ikään kuin siinä sivussa — koodailleeksi pienen, nälkäisen ja vikkelän madon.

Niin muuten: tiedättekö te, mitä oma diginatiivinne puuhailee juuri nyt?

Uusi työn tekemisen kulttuuri

Diginatiivin lapsuus ja nuoruus osuvat 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun melko vakaiden talousnäkymien aikaan. Sellaiset asiat, kuten sota, nälkä ja todellinen köyhyys eivät ole oikeasti kolhaisseet diginatiivin elämää. Hän kyllä tietää kansojen välisen väkivallan ja puutteen olemassaolosta, mutta kuka sellaisia voi oikeasti ymmärtää! Ne ovat niin kaukana.

Ne ovat juttuja, joita tapahtuu muille, ei meille.

Leppoisasta, turvaisasta elinpiiristään huolimatta diginatiivin mieli on työstänyt ajatuksia. Tätä nykyä hän sanoo arvostavansa suuria ja ihanteellisia asioita, sellaisia, kuten ihmisten välinen tasa-arvo, demokratia ja vapaus. Ihanteita itselleen kootessaan hän on samalla tullut kyseenalaistaneeksi monia omien vanhempiensa elämänarvoja ja –tapoja.

Kanadalainen IT-alan tutkija Don Tapscott onkin sanonut: ”(Diginatiivit) ovat kasvaneet aikuisiksi kyseenalaistaen, paitsi vanhempansa, myös työnantajansa. He eivät pidä turpaansa kiinni – mikä sinällään on hyvä asia – ja tämä raivostuttaa 50-vuotiasta pomoa, joka vaan haluaa hommien hoituvan haluamallaan tavalla.

Tapscott osuu ytimeen. On ilmiselvää, että diginatiivit ovat haaste. He ovat sitä sekä kotonamme että työelämässä. Perinteet eivät, nähkääs, kuulu diginatiiville. Siinä, missä oma ikäluokkamme on tottunut turvallisen toistoon ja työajan säännöllisyyteen, diginatiivi ei rakasta tylsyyttä. Hän ei pidä tavoiteltavana työtä, joka alkaa mielikuvituksettomasti kello 8 aamulla, ja joka päättyy yhtä ankeasti kello 16.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti