torstai 3. maaliskuuta 2011

Onnellisuuden olemus

Siitä on jo jokin aikaa, kun satuin kuulemaan suomalaisen elämäntapatutkija Mirja Tervon haastattelun radiosta. Tervo oli taustaltaan elämäntapatutkija. Kuinka ollakaan, hän oli eksynyt muutamaksi vuodeksi työhön amerikkalaiseen kenkäsalonkiin. Kenkäsalonki on kuulemma liike, josta upporikkaat naiset käyvät ostamassa kenkänsä.


Ohjelmassa tuli esille paljonkin outoja asioita. Minulle oli uusi muun muassa se, että maailmassa on ihmisiä, jotka todellakin hankkivat itselleen jopa satoja pareja kenkiä. Amerikassa kuulemma rakennetaan moniin uusiin taloihin erityisiä kenkähuoneita, kuten meillä pikkuruisia kenkäkomeroita. Erityisesti sellaisen huoneen tarvitsevat ihmiset, jotka ovat koukussa kenkiin - ja joilla on rahaa hankkia näitä mielitekojaan.

Pahimpia hetkiä kenkäsalongin myyjille kuuluivat olevan sikäläiset ”hullut päivät”. Silloin hienostuneimmatkin naiset ovat valmiita heittämään arvokkuutensa nurkkaan. Heistä saattaa kehittyä hetkessä alhaisten viettien ohjaamia tahtoihmisiä.

”Hullujen päivien” aikana ei ollut tavatonta nähdä kenkäsalongin lattialla pitkin pituuttaan kahta toisiaan hurjasti pahoinpitelevää naista. He taistelivat siitä, kuka oli ehtinyt koskettaa tiettyä kenkäparia ensin. Myös myyjättäret saattoivat saada piikkikorosta selkäänsä tai ohimoon.

Oniomania, ostohimo

Amerikkalaisten kenkäsalonkien jatkuvana riesana ovat ”ostohimosta”, oniomanista kärsivät ihmiset. He ovat himoshoppaajia, jotka kasaavat kenkiä sylinsä täyteen, he sovittavat, ostavat ja: palauttavat. He ovat kuin hyökkäysvaunuja. Heitä ei luottokortteineen pysäytä mikään.

Tiesittekö, että Stanfordin yliopistossa on tehty tutkimus, jonka mukaan viisi prosenttia amerikkalaisista kärsii ostohimosta, joka aiheuttaa heille monenlaisia hankaluuksia, varsinkin velkaantumista.

Ei tässä uusista oivalluksista ole kyse. Tavaranhimo on ihmisen ikäinen asia. Jo antiikin filosofit tiesivät sen. Kaikista luoduista vain ihmisellä voi syttyä himo tavaraa, tähdensi Epikuros.

Tie onneen?

Mutta, ei halua omistaa ole helppo selittää. Jostain syystä kytkemme omistamisen onnellisuuteen. Mielikuvissamme tavaran hamstraaminen on tie onneen. Ollapa semmoinen auto, vaikkapa Jaguar, tai edes Volvo!

Entä toisin päin: jos taas menetämme jotain – sanotaan, vaikkapa vanhan ompelukonerämän – uskomme, että se jotenkin pienentää minuuttamme.

Ehkä joku muistaakin, siitä on noin vuosi aikaa, kun jossain aviisissa uutisoitiin saksalaismiljardööristä (siis mil-jar-döö-ris-tä!!!), joka oli ajautunut itsemurhaan. Mies oli kuulemma jo pitkään tuntenut itsensä masentuneeksi.

Tuo päivälehdessä julkaistu pikku-uutinen pani minut mietteliääksi. Kyllähän asian oikeastaan tiesinkin. Ei raha tuo pysyvää onnea niille, joilla sitä on. Ei edes niille, joilla sitä paljon.

Itse asiassa raha ei tee ihmistä onnelliseksi edes kansallisella tasolla. Brittitutkijat ovat saaneet selville, että maailman tyytyväisin kansa asustelee tätä nykyä Bangladeshissa. Suomikaan ei sijoitu kisassa huonosti. Olemme sijaluvulla 7.

Onnellisuus on vaikeasti tavoiteltava, mutta myös vaikeasti selitettävä asia. Onnellisuuden tunteeseen nimittäin liittyy nimittäin myös ihmismielen pimeitä puolia, esimerkiksi kateus ja vahingonilo. Tutkijoiden mukaan tyytyväisyyttä lisää lähipiiriä suuremmat tulot. Ihminen voi heti hieman paremmin, kun huomaa omistavansa jotain pikkuisen enemmän kuin naapurinsa.

Tällainen epeli ihminen on. Tällä luonteella ei sopisi ylpeillä.

Millä onnellisuusteollisuus elää

Itse asiassa tämän raadollisuuden tietävät myös mainonnan ammattilaiset. Enemmän kuin mitään muuta, moderni onnellisuusteollisuus panostaa meitä löytämään minuutemme yksilöllisten pukineiden, ihanteellisten kotien ja jyrisevien katumaastureiden avulla.

Will Ferguson kirjoitti satiirisen romaanin Onni™. Romaanissa julkaistaan elämäntaito-opas, joka – yllätys, yllätys – toimii. Lopulta kaikista tulikin onnellisia.

Mutta mitä sitten tapahtuikaan?! Maailmantalous romahti, koska onnellisuuden saavuttaneet ihmiset lakkasivat haluamasta tavaraa ja uusia asioita.

Tarinan sankari selitti tapahtumaa sillä, että koko taloutemme perustuu ihmisen omaan heikkouteen. Ei hän liene järin väärässä ollut.


Mirja Tervosta, onnellisuudesta ja vähän muustakin olen kirjoittanut myös kirjassani Pakattu aika (2010). Pakattua aikaa käsiteltiin muuten viime viikolla radio YLE1:ssä Viikon tietokirjana. Myös toimittaja Eve Mantu on käsitellyt omassa ohjelmassaan Pakatun ajan teemoja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti