lauantai 23. huhtikuuta 2011

Sitten kun -elämää

Tiesittekö, että me sivistyneet eurooppalaiset haaskaamme miljardeja kuntosalijäsenyyksiin, joita emme ehdi koskaan käyttää! Sama malli on kuulemma Amerikassa. Kuulin juuri, että sikäläisten veronmaksajien ”must”-juttu on kuntosalin vuosikortti, jota vain ani harva käyttää.

Kuntosalikortit ovat ”sitten kun”–elämän ilmentymiä. Kuntosalikortin ostaneet henkilöt tietävät, että heidän elämänsä ei ole kohdallaan. Elämäntapa pitäisi laittaa remonttiin.

Kuntosalin kausikortti viittaa heidän mielestään ”elämänparannukseen”. Se on konkreettinen juttu, ellei muuta, se ainakin muistuttaa siitä, mitä pitäisi tehdä. Kun on tehty jotain oikean suuntaista, mieli ikään kuin rauhoittuu

Merkillinen bestseller

Muistan, kuinka professori Juha Siltala kirjoitti teoksen ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia”. Siitä on melkein vuosikymmen aikaa. Siltalan kirjassa kuvattiin monisanaisesti ja empaattisesti se, kuinka suomalainen työelämä ajettiin ahtaalle 1990-luvun alun jälkeen.

Paitsi monisanainen, kirja oli melko vaikeaselkoinen – ei mitään kepeää luettavaa. Tästä huolimatta kirja myi hyvin.

Muistan, kuinka eräs kustantajan päälliköistä ihmetteli Siltalan kirjan menestystä: ”Kirja myy käsittämättömän hyvin, ottaen huomioon, miten vaativa luettava se on.”


Mutta kustantajan edustajalla oli selityskin Siltalan kirjan odottamattomalle suosiolle: ”Luulen, että ihmiset ostavat Siltalaan kirjaa, koska he tietävät sen sisältävän tärkeitä asioita. Kaikkea lukemaansa ei tarvitse ymmärtääkään, kunhan tietää, että asia on oikealta tuntuva.”

Mitä ilmeisimmin yksi kirjallisuuden tehtävistä onkin tarjota ihmisille ihanteita, hyviä asioita. On kirjallisuudella muitakin tehtäviä, mutta ei kajota nyt niihin.

Antti Hyryn Uuni

Aivan samanlaiseen mekanismiin törmäsin kirjailija Antti Hyryn, vuoden 2009 Finlandia-palkinnon saaneen Uuni-romaanin suosion kohdalla. Myös Hyryn kirja oli yllättävä hittituote. Vuoden 2009 joulun mennessä hulppeat 40 000 suomalaista osti kirjan, mutta – väitän - vain murto-osa heistä tuli koskaan lukeneeksi sitä.

Oletteko Te lukeneet Antti Hyryn Uunin? Arvasinhan. Ette tekään ole sitä lukeneet.

Kun kerron oman selitykseni sille, miksi niin monet ovat kirjan hankkineet (mutta eivät ole sitä lukeneet), huomaatte, että selitys on pitkälti samanmoinen kuin edellä kuvasin Siltalan teoksen kohdalla.

Kas, näin se menee.

Hyryn kirjan päähenkilö on muurari, uunin tekijä. Kirjan juonikuvio on sinällään yksinkertainen. Uunin tekijä ottaa kerta toisensa jälkeen tiilen käteensä, arvioi kiveä huolekkaasti, hivelee sen pintaa ja lopuksi leikkaa tai napauttaa siitä palan pois.

Voidakseen muurata, uunin tekijä virittää linjalankoja. Hän rakentaa telineitä ja arvioi niiden toimivuutta. Laastin loputtua hän sekoittaa lisää laastia, levittää laastia kauhalla tiilen pinnalle ja sovittaa kiven muiden jatkoksi, osaksi hiljalleen rakentuvaa uunia.


Tätä jatkuu ympäripyöreästi kolmesataa sivua, ehkäpä kolme neljäsosaa kirjan koko vahvuudesta.

Jotain ihanteellisesta elämäntavasta

Antti Hyryn kirjan juonen kulku on niin tavattoman verkkaista, että sitä voi verrata ammoiseen hitauden maamerkkiin, Volter Kilven kirjaan Alastalon salissa, jossa yksin piippua sytytetään toista kymmentä sivua. Eihän sellainen voi mitenkään pitää nykylukijaa pihdeissään.

Itse asiassa näin väittivät monet suomalaislehtien kriitikoistakin Hyryn kirjan ehdittyä markkinoille. Joku epäili lukijoiden suorastaan nuukahtavan kirjan ääreen, sillä niin “pitkiä jahkailuja”, sen sivuilla kuulemma oli. Toinen puhui silkasta yksitoikkisuudesta.

Mutta eikö totta: siinähän Uunin juju onkin! Uskon, että monet suomalaiset kääräisivät Uunin joulupakettiin juuri siksi, että kirja on niin perin juurin hidas.

Ihmiset halusivat juuri tämän kirjan, koska olettivat sen pitävän sisällään jotain olennaista ihanteellisesta elämäntavasta.

Ihanteellinen elämäntapa on monille meistä elämäntapa, jonka olemme kokeneet kadottaneemme.

Pienen kaupungin verran suomalaisia on sijoittanut Antti Hyryn Uunin jonkinlaiseksi vertauskuvalliseksi esineeksi kirjahyllyynsä kunniapaikalle. He ajattelevat: tuossa kirjassa on kuvattu elämästä jotain sellaista, jonka haluaisin uudelleen saavuttaa! Kun sen selkämykseen katsoo, sen muistaa

Omalla hitaasti polkevalla tavallaan Uuni muistuttaa siitä, kuinka jokainen päivä ihmisen elämässä on ainutkertainen. Tätä päivää en koskaan ole tällaisena kohdannut, enkä koskaan samanlaisena myöskään kohtaa.

Eiköhän hylätä "sitten kun” –ajattelu! On huiman turhaa odottaa elämää, joka avautuu vasta sitten kun opinnot on ohi, tai sitten, kun on rahaa, tai sitten kun ollaan eläkkeellä tai muuten helpottaa.

torstai 7. huhtikuuta 2011

Me pojat ja jännityksen tenho

Lapsuuteni kotikaupunki oli Tornio. Jatkosodan aikana saksalaiset olivat pystyttäneet kaupungin rautatieaseman kylkeen varastoalueen, jonka paikalliset tunsivat Pikku-Berliininä.

Lapin sodan aikana saksalaiset joutuivat vetäytymään Pikku-Berliinistä niine hyvineen. Entisille aseveljille tuli niin kiirelähtö, että alueelle jäi monenmoista sotaroinaa.



Meitä 1960-luvun poikia tuo eksoottinen rompe syyhytti.

Muistan, kuinka odotimme jännittyneinä koulupäivän jälkeistä löytöretkeä Pikku-Berliinissä. Mukana oli aina joku, joka tiesi ”uuden hyvän paikan”, josta oli edellisenä viikonvaihteena kuulemma joku löytynyt kokoelman pikakiväärin hylsyjä. Niitä pitkänmallisia!

Pian istuimme kontillamme entisillä huoltotien penkoilla ja tunkeuduimme somerikkoon – kuka paljain sormin, kuka milläkin kepin pätkällä. Olimme hengästyneitä, suorastaan kiihtyneitä. Mitähän aarteita tänään löytäisimme?!

Ei se järin vaaratonta puuhaa ollut. Pikku-Berliinissä olisi voinut olla (ja siellä oli) myös räjähtämättömiä ammuksia, isojakin posauksia.

Outo tenhovoima

Jännityksen kaipuu on poikien ikiaikainen kasvinkumppani, mutta mikä ihmeen tenhovoima meitä poikia vetää magneetin lailla uhkien ja huimuuden, nippeleiden ja nappeleiden pariin?



Tämä tuli mieleeni pohtiessani, mikä ajoi ”pikkuveijarit” tässä taannoin räpläämään Hämeenlinnan katuvaloverkkoa ja vaarantamaan siinä sivussa ainokaisensa?

Ja: mikä tekee tytöistä toisenlaisia? Miksi tytöt tuntevat samankaltaisissa tilanteissa itsensä peräti vieraiksi ja epävarmoiksi? Miksi tytöt suorastaan kavahtavat vaaran mahdollisuutta?

Salaperäinen suhdeluku 52 : 48

Tiedän, että tämä kaikki kytkeytyy salaperäisellä tavalla siihen tosiasiaan, että sataa syntyvää ihmislasta kohden poikien osuus on 52. Muistan, kuinka tätä pientä eroa selitettiin yläkoulussa.

Meille sanottiin sen johtuvan siitä, että poikien suhteellinen kuolleisuus on aina ja kaikissa ikäluokissa (ja kaikissa kulttuureissa) suurempi kuin tyttöjen kuolleisuus.

Mutta, mikä selitys se on? Kukaan ei sanonut, mistä tuo kuolleisuuden ero johtuu!

Nyt toki tiedän miespuolisten ihmisten elämän olevan noin yleensä ottaen vaarallisempaa. Kautta aikojen me miehet olemme olleet niitä, jotka ovat vaeltaneet kaukaakin kodeistaan hankkimaan perheilleen elantoa.

Muutamaa historiallista oikkua lukuun ottamatta me miehet olemme aina olleet niitä, joiden toimesta on kalisteltu sodat.

Mitä ilmeisemmin syntyvien poikalasten suurempaan suhteelliseen määrään on osuutensa myös sillä, että meillä pojilla on aina ollut luontainen viehtymys jännityksen ja vaarojen pariin.



Ainakaan tämän salaperäisen selityksen voimaa ei sovi vähätellä.

Kun tuijottaa nuhruisin silmin aamulehden murheellista otsikkoa lähiseudun ainoalla rautatiesillalla hölmöyksiä tehneiden nuorukaisten kohtalosta, ei voi kun kysyä: mikä merkillinen voima ne tuonnekin vei! Järjellä sitä ei selitä.

Second lifen lumetodellisuus

Yksi modernin, kiihtyvän maailman selitys vaaran viehtymykseemme voisi olla se, että todellisuuden käsityksemme on muuttunut. Se alkaa olla niin kaleidoskooppimainen, että voidaan puhua aika ajoin jo hämäryydestä.

Ehkä nykylapset ja -nuoret tulevat ottaneeksi riskejä, koska eivät yksinkertaisesti tajua elävänsä tätä todellisuutta.

Älkää hohotelko, ei se niin kaukaa haettu selitys ole!

Uskon, että jos viettää valveillaoloajastaan useamman tunnin second lifen lumetodellisuudessa, alkaa ruudun kuvajaisesta tulla todenkaltainen. Ruudun ääreltä siirtyessään – ja todelliseen vaaran paikkaan hankkiutuessaan — lapsi tai nuori siis kuvittelee olevansa osa toimintapeliä!

On myös psykologeja, jotka väittävät, että esimerkiksi nettipelissä koettu jännitys voi erehdyttää nuoren mieltämään tositilanteen peliksi, jonka voi koska tahansa vaikkapa turvallisesti lopettaa.

Mitä sanoisitte hormoneista?

Tämäkin kuulostaa kieltämättä järkevältä, mutta mikään kokonaisselitys se ei tietenkään voi olla. Sehän ei selitä sitä, että pojat ovat olleet jännityksen kaipuineen poikia jo iät ja ajat.

Vaaralle altistumisen ja uhkarohkeuden juuret on siis löydettävä jostain paljon etäämpää. Kokonaisselitys löytynee siis tavalla tai toisella geeneistämme.

Tai, mitä sanoisitte hormoneista? Eikö ole niin, että kun johonkin ongelmaan ei löydy pitävää ratkaisua, on jotenkin trendikästä viitata hormonitoimintaan!

Ehkäpä selitys piilee tälläkin kertaa siellä. Ehkä se on jälleen dopamiini, tuo sama selitysvoimainen keskushermostomme välittäjäaine, jolla on jo parin vuosikymmenen ajan kuittailtu huume- tai peliriippuvuuksia.
Yhtä kaikki, olipa se dopamiini tai aivokurkiainen, pojat ovat koukussa jännityksen tunteeseen. Luulen, että kun olemme löytäneet tähän asiaan ratkaisun, olemme samalla vastanneet kysymykseen, miksi raavaan, aikuisen miehen elämä on yhtä ”säätämistä”.

Luulen, että näilläkin asioilla on yhteytensä.