torstai 7. huhtikuuta 2011

Me pojat ja jännityksen tenho

Lapsuuteni kotikaupunki oli Tornio. Jatkosodan aikana saksalaiset olivat pystyttäneet kaupungin rautatieaseman kylkeen varastoalueen, jonka paikalliset tunsivat Pikku-Berliininä.

Lapin sodan aikana saksalaiset joutuivat vetäytymään Pikku-Berliinistä niine hyvineen. Entisille aseveljille tuli niin kiirelähtö, että alueelle jäi monenmoista sotaroinaa.



Meitä 1960-luvun poikia tuo eksoottinen rompe syyhytti.

Muistan, kuinka odotimme jännittyneinä koulupäivän jälkeistä löytöretkeä Pikku-Berliinissä. Mukana oli aina joku, joka tiesi ”uuden hyvän paikan”, josta oli edellisenä viikonvaihteena kuulemma joku löytynyt kokoelman pikakiväärin hylsyjä. Niitä pitkänmallisia!

Pian istuimme kontillamme entisillä huoltotien penkoilla ja tunkeuduimme somerikkoon – kuka paljain sormin, kuka milläkin kepin pätkällä. Olimme hengästyneitä, suorastaan kiihtyneitä. Mitähän aarteita tänään löytäisimme?!

Ei se järin vaaratonta puuhaa ollut. Pikku-Berliinissä olisi voinut olla (ja siellä oli) myös räjähtämättömiä ammuksia, isojakin posauksia.

Outo tenhovoima

Jännityksen kaipuu on poikien ikiaikainen kasvinkumppani, mutta mikä ihmeen tenhovoima meitä poikia vetää magneetin lailla uhkien ja huimuuden, nippeleiden ja nappeleiden pariin?



Tämä tuli mieleeni pohtiessani, mikä ajoi ”pikkuveijarit” tässä taannoin räpläämään Hämeenlinnan katuvaloverkkoa ja vaarantamaan siinä sivussa ainokaisensa?

Ja: mikä tekee tytöistä toisenlaisia? Miksi tytöt tuntevat samankaltaisissa tilanteissa itsensä peräti vieraiksi ja epävarmoiksi? Miksi tytöt suorastaan kavahtavat vaaran mahdollisuutta?

Salaperäinen suhdeluku 52 : 48

Tiedän, että tämä kaikki kytkeytyy salaperäisellä tavalla siihen tosiasiaan, että sataa syntyvää ihmislasta kohden poikien osuus on 52. Muistan, kuinka tätä pientä eroa selitettiin yläkoulussa.

Meille sanottiin sen johtuvan siitä, että poikien suhteellinen kuolleisuus on aina ja kaikissa ikäluokissa (ja kaikissa kulttuureissa) suurempi kuin tyttöjen kuolleisuus.

Mutta, mikä selitys se on? Kukaan ei sanonut, mistä tuo kuolleisuuden ero johtuu!

Nyt toki tiedän miespuolisten ihmisten elämän olevan noin yleensä ottaen vaarallisempaa. Kautta aikojen me miehet olemme olleet niitä, jotka ovat vaeltaneet kaukaakin kodeistaan hankkimaan perheilleen elantoa.

Muutamaa historiallista oikkua lukuun ottamatta me miehet olemme aina olleet niitä, joiden toimesta on kalisteltu sodat.

Mitä ilmeisemmin syntyvien poikalasten suurempaan suhteelliseen määrään on osuutensa myös sillä, että meillä pojilla on aina ollut luontainen viehtymys jännityksen ja vaarojen pariin.



Ainakaan tämän salaperäisen selityksen voimaa ei sovi vähätellä.

Kun tuijottaa nuhruisin silmin aamulehden murheellista otsikkoa lähiseudun ainoalla rautatiesillalla hölmöyksiä tehneiden nuorukaisten kohtalosta, ei voi kun kysyä: mikä merkillinen voima ne tuonnekin vei! Järjellä sitä ei selitä.

Second lifen lumetodellisuus

Yksi modernin, kiihtyvän maailman selitys vaaran viehtymykseemme voisi olla se, että todellisuuden käsityksemme on muuttunut. Se alkaa olla niin kaleidoskooppimainen, että voidaan puhua aika ajoin jo hämäryydestä.

Ehkä nykylapset ja -nuoret tulevat ottaneeksi riskejä, koska eivät yksinkertaisesti tajua elävänsä tätä todellisuutta.

Älkää hohotelko, ei se niin kaukaa haettu selitys ole!

Uskon, että jos viettää valveillaoloajastaan useamman tunnin second lifen lumetodellisuudessa, alkaa ruudun kuvajaisesta tulla todenkaltainen. Ruudun ääreltä siirtyessään – ja todelliseen vaaran paikkaan hankkiutuessaan — lapsi tai nuori siis kuvittelee olevansa osa toimintapeliä!

On myös psykologeja, jotka väittävät, että esimerkiksi nettipelissä koettu jännitys voi erehdyttää nuoren mieltämään tositilanteen peliksi, jonka voi koska tahansa vaikkapa turvallisesti lopettaa.

Mitä sanoisitte hormoneista?

Tämäkin kuulostaa kieltämättä järkevältä, mutta mikään kokonaisselitys se ei tietenkään voi olla. Sehän ei selitä sitä, että pojat ovat olleet jännityksen kaipuineen poikia jo iät ja ajat.

Vaaralle altistumisen ja uhkarohkeuden juuret on siis löydettävä jostain paljon etäämpää. Kokonaisselitys löytynee siis tavalla tai toisella geeneistämme.

Tai, mitä sanoisitte hormoneista? Eikö ole niin, että kun johonkin ongelmaan ei löydy pitävää ratkaisua, on jotenkin trendikästä viitata hormonitoimintaan!

Ehkäpä selitys piilee tälläkin kertaa siellä. Ehkä se on jälleen dopamiini, tuo sama selitysvoimainen keskushermostomme välittäjäaine, jolla on jo parin vuosikymmenen ajan kuittailtu huume- tai peliriippuvuuksia.
Yhtä kaikki, olipa se dopamiini tai aivokurkiainen, pojat ovat koukussa jännityksen tunteeseen. Luulen, että kun olemme löytäneet tähän asiaan ratkaisun, olemme samalla vastanneet kysymykseen, miksi raavaan, aikuisen miehen elämä on yhtä ”säätämistä”.

Luulen, että näilläkin asioilla on yhteytensä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti