lauantai 23. huhtikuuta 2011

Sitten kun -elämää

Tiesittekö, että me sivistyneet eurooppalaiset haaskaamme miljardeja kuntosalijäsenyyksiin, joita emme ehdi koskaan käyttää! Sama malli on kuulemma Amerikassa. Kuulin juuri, että sikäläisten veronmaksajien ”must”-juttu on kuntosalin vuosikortti, jota vain ani harva käyttää.

Kuntosalikortit ovat ”sitten kun”–elämän ilmentymiä. Kuntosalikortin ostaneet henkilöt tietävät, että heidän elämänsä ei ole kohdallaan. Elämäntapa pitäisi laittaa remonttiin.

Kuntosalin kausikortti viittaa heidän mielestään ”elämänparannukseen”. Se on konkreettinen juttu, ellei muuta, se ainakin muistuttaa siitä, mitä pitäisi tehdä. Kun on tehty jotain oikean suuntaista, mieli ikään kuin rauhoittuu

Merkillinen bestseller

Muistan, kuinka professori Juha Siltala kirjoitti teoksen ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia”. Siitä on melkein vuosikymmen aikaa. Siltalan kirjassa kuvattiin monisanaisesti ja empaattisesti se, kuinka suomalainen työelämä ajettiin ahtaalle 1990-luvun alun jälkeen.

Paitsi monisanainen, kirja oli melko vaikeaselkoinen – ei mitään kepeää luettavaa. Tästä huolimatta kirja myi hyvin.

Muistan, kuinka eräs kustantajan päälliköistä ihmetteli Siltalan kirjan menestystä: ”Kirja myy käsittämättömän hyvin, ottaen huomioon, miten vaativa luettava se on.”


Mutta kustantajan edustajalla oli selityskin Siltalan kirjan odottamattomalle suosiolle: ”Luulen, että ihmiset ostavat Siltalaan kirjaa, koska he tietävät sen sisältävän tärkeitä asioita. Kaikkea lukemaansa ei tarvitse ymmärtääkään, kunhan tietää, että asia on oikealta tuntuva.”

Mitä ilmeisimmin yksi kirjallisuuden tehtävistä onkin tarjota ihmisille ihanteita, hyviä asioita. On kirjallisuudella muitakin tehtäviä, mutta ei kajota nyt niihin.

Antti Hyryn Uuni

Aivan samanlaiseen mekanismiin törmäsin kirjailija Antti Hyryn, vuoden 2009 Finlandia-palkinnon saaneen Uuni-romaanin suosion kohdalla. Myös Hyryn kirja oli yllättävä hittituote. Vuoden 2009 joulun mennessä hulppeat 40 000 suomalaista osti kirjan, mutta – väitän - vain murto-osa heistä tuli koskaan lukeneeksi sitä.

Oletteko Te lukeneet Antti Hyryn Uunin? Arvasinhan. Ette tekään ole sitä lukeneet.

Kun kerron oman selitykseni sille, miksi niin monet ovat kirjan hankkineet (mutta eivät ole sitä lukeneet), huomaatte, että selitys on pitkälti samanmoinen kuin edellä kuvasin Siltalan teoksen kohdalla.

Kas, näin se menee.

Hyryn kirjan päähenkilö on muurari, uunin tekijä. Kirjan juonikuvio on sinällään yksinkertainen. Uunin tekijä ottaa kerta toisensa jälkeen tiilen käteensä, arvioi kiveä huolekkaasti, hivelee sen pintaa ja lopuksi leikkaa tai napauttaa siitä palan pois.

Voidakseen muurata, uunin tekijä virittää linjalankoja. Hän rakentaa telineitä ja arvioi niiden toimivuutta. Laastin loputtua hän sekoittaa lisää laastia, levittää laastia kauhalla tiilen pinnalle ja sovittaa kiven muiden jatkoksi, osaksi hiljalleen rakentuvaa uunia.


Tätä jatkuu ympäripyöreästi kolmesataa sivua, ehkäpä kolme neljäsosaa kirjan koko vahvuudesta.

Jotain ihanteellisesta elämäntavasta

Antti Hyryn kirjan juonen kulku on niin tavattoman verkkaista, että sitä voi verrata ammoiseen hitauden maamerkkiin, Volter Kilven kirjaan Alastalon salissa, jossa yksin piippua sytytetään toista kymmentä sivua. Eihän sellainen voi mitenkään pitää nykylukijaa pihdeissään.

Itse asiassa näin väittivät monet suomalaislehtien kriitikoistakin Hyryn kirjan ehdittyä markkinoille. Joku epäili lukijoiden suorastaan nuukahtavan kirjan ääreen, sillä niin “pitkiä jahkailuja”, sen sivuilla kuulemma oli. Toinen puhui silkasta yksitoikkisuudesta.

Mutta eikö totta: siinähän Uunin juju onkin! Uskon, että monet suomalaiset kääräisivät Uunin joulupakettiin juuri siksi, että kirja on niin perin juurin hidas.

Ihmiset halusivat juuri tämän kirjan, koska olettivat sen pitävän sisällään jotain olennaista ihanteellisesta elämäntavasta.

Ihanteellinen elämäntapa on monille meistä elämäntapa, jonka olemme kokeneet kadottaneemme.

Pienen kaupungin verran suomalaisia on sijoittanut Antti Hyryn Uunin jonkinlaiseksi vertauskuvalliseksi esineeksi kirjahyllyynsä kunniapaikalle. He ajattelevat: tuossa kirjassa on kuvattu elämästä jotain sellaista, jonka haluaisin uudelleen saavuttaa! Kun sen selkämykseen katsoo, sen muistaa

Omalla hitaasti polkevalla tavallaan Uuni muistuttaa siitä, kuinka jokainen päivä ihmisen elämässä on ainutkertainen. Tätä päivää en koskaan ole tällaisena kohdannut, enkä koskaan samanlaisena myöskään kohtaa.

Eiköhän hylätä "sitten kun” –ajattelu! On huiman turhaa odottaa elämää, joka avautuu vasta sitten kun opinnot on ohi, tai sitten, kun on rahaa, tai sitten kun ollaan eläkkeellä tai muuten helpottaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti