perjantai 27. toukokuuta 2011

Neljännesvuosisata hihnan äärellä

Huomaan olleeni työelämässä 25 vuotta, suurimman osan siitä yliopistolla. Tässä kun tätä ajattelee, ihan liikuttuu.

Silloin tällöin olen tullut miettineeksi sitä, millainen oikein on hyvä organisaatio.


Ensinnäkin, onnistuakseen tehtävässään organisaation (joka siis tahtoo, sijoittakoon jatkossa sanan ”organisaatio” tilalle sanan ”yritys”) ei tarvitse jatkuvasti kasvaa. Mutta, valitettavasti maailma ja sen vauhti on semmoinen, että paremmaksi organisaation on kaiken aikaa muututtava.

Muuten uhkaa tulla kuolo.

”Kun muutkin niin tekevät”

Siksi kaikki organisaatiot – lähtökohtaisesti - pitää suunnitella muuttumaan jatkuvasti, luomaan muutoksia ja reagoimaan muutoksiin. Pitäisi aina muistaa, että tärkeimmät muutokset tulevat organisaation ulkopuolelta.

Tästä seuraa, että mikään organisaatio ei voi olla itsensä ympäristö. Tämä tuntuisi päivän selvältä, mutta sanoin sen, koska reaalitodellisuus uhkaa taistella tuota logiikka vastaan.

Nimittäin, joskus tuntuu kuin olisi organisaatioita, jotka pyörittävät itseään – ovat ikään kuin itsensä ympäristö.



Hyvät organisaatiot pystyvät tuottamaan tietoa yhtä lailla asiakkaistaan kuin ei-asiakkaistaankin, mutta tuo tieto on harvoin organisaatiolla itsellään. Ilman vaivaa tuota tietoa ei saada. Toisaalta, ei pidä luulla, että tämä tieto yksin riittäisi.

Ei riitä, ellei organisaatio kykene liittämään tietoa osaksi omaa tavoitettaan.

Otanpa esimerkin: modernit organisaatiot hankkivat pilvin pimein erilaisia tietokoneohjelmistoja käyttöönsä. Ne tekevät niin siksi, että se on ”päivän sana”, ja että, ”muutkin niin tekevät”.

Totuus on kuitenkin se, että tällaiset hankinnat ovat usein pelkkää tuhlausta, koska kyseisen ohjelmiston toimivuutta omassa organisaatioissa ei ole lainkaan selvitetty. Saati, että ne todella edistäisivät organisaation tavoitetta.

Uudistu, ideoi


Pysyäkseen ajassa kiinni, organisaation on uudistuttava, ideoitava, innovoitava. Ideointi ja johtaminen asettavat paljon aikavaatimuksia johtajille. Kiireessä pystyy tekemään vain entuudestaan tiedettyjä ja tunnettuja asioita.

Kiireessä syntyy vain kuttaperkaa.



On muistettava, että innovointia on tavallaan myös oman organisaation kehittäminen. Ideointi ja uuden kehittäminen onnistuu, jos on tietoa ja näkemystä siitä, mihin ollaan menossa. Toki tarvitaan muutakin. Tarvitaan lahjakkuutta ja mielikuvitusta. Ja lopuksi tarvitaan myös olosuhteita. Ilman olosuhteita kehittäminen ei onnistu. Se usein unohdetaan.

Noja vahvuuksiin

Kun uutta ollaan kehittämässä, organisaation kannattaa nojata omiin vahvuuksiinsa. Aluksi kannattaa katsella hiukan laajemmin toimintaympäristöä, mutta sitten kannattaa ”supistaa” näkökulmaa ja kysyä, mikä tässä, mikä näkyy, sopii juuri meille?

Pitää muistaa, että organisaatiot eivät ole yleensä kovin hyviä sellaisessa, mitä ne eivät itse aidosti arvosta. Jos organisaatiossa johonkin suhtaudutaan skeptisesti, se on merkki siitä, ettei siihen suuntaan kannata lähteä.

Mitä taas yksittäiseen innovaatioon tulee, on hyvä toivoa, että se on riittävän yksinkertainen. Organisaation kehittämisessä monimutkaisuuden lisääminen ei tahdo tuoda mitään hyvää.


Sanon näin jälleen siksi, että aikamme on kortilla. Muuten organisaatiossa ei jää riittävästi aikaa tehdä sopeutustoimia, jotka pienikin innovaatio lähes aina tarvitsee.

Lähtökohtaisesti siis uuden synnyttämiseen pitää varautua käyttämään aikaa! 

Yksimielisyys epäilyttää

Lopuksi: organisaation kehittämisessä 100 prosentin yksimielisyys ei ole aina tavoiteltavaa.

Tulee mieleen klassinen Alfred P Sloanin letkautus: ”Ymmärtääkseni olemme yksimielisiä asiasta?...Siinä tapauksessa ehdotan, että siirrämme asian käsittelyn ensi viikkoon, jotta jokaisella on aikaa kehitellä eriäviä mielipiteitä.”


Organisaation kehittäjät sanovatkin: ei erimielisyyttä pidä pelätä. Se on tehokas ärsyke. Sitä tarvitaan, ellei muuhun, niin mielikuvituksen virittämiseen. 

maanantai 16. toukokuuta 2011

Opinnäytetyön ohjauksen laadusta

Parin viikon takainen blogikirjoitukseni ”Opinnäyte – kovempi juttu” kirvoitti lukijan kysymyksen. Kysymys on luettavissa ao. kohdasta, enkä käy sitä tässä toistamaan. Taustalla oli vuosia kestänyt opinnäyteprosessi, joka alkoi olla päätöksessään. Loppuvaiheessa opinnäytteen tekijä oli kokenut, etteivät ohjaajat (kaksi ohjaajaa?) olleet paneutuneet asiaan kunnolla.



Kysyjän piirtämä ongelma kutoutuu jälleen opinnäytetyön aihevalintaan – siitähän kaikki saa alkunsa. Kun opinnäytetyön tekijä valitsee itseään kiinnostavan aiheen, se innostaa ja se siivittää työtä. Tämä lienee päivän selvää.

Edes gradulle ei löydy aina ohjausta

”Itseä kiinnostava aihe” ei kuitenkaan ole aina ongelmaton juttu. Nimittäin, jos itseä kiinnostava aihe on niin uusi, niin marginaalinen (harvinainen) tai yksinkertaisesti niin vaativa, ettei ohjauksellista tukea ole esimerkiksi omalla laitoksella saatavilla, on vaikeuksia luvassa. Ainakin moinen valinta on riski.

Kommentista ei käy ilmi se, onko kyseisen opinnäytteen ohjausprosessin alkuvaiheessa käyty keskustelua työn aihevalinnasta, eli lähinnä siitä, löytykö juuri kyseiselle aiheelle ja moiselle tutkimusasetelmalle asiantuntevaa ohjausta.


Nimittäin, toisinaan jopa gradujen aiheet saattavat olla näkökulmiltaan niin erityisiä, ettei oman laitoksen ohjaajista löydy alan, ei aina edes lähialan asiantuntijaa.

Hyvä laatu lähtökohtana

Opinnäytteen ohjaamisen tavoitteena pitäisi olla korkea laatu. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jokaisella opinnäytteen tekijällä tulisi olla oikeus hyvään ohjaukseen. Itse asiassa yllä mainitsemani keskustelu opinnäytteen tekijän ja ohjaajan välillä (työn alkuvaiheessa) on muuan hyvän ohjauksen osoitin.

Blogitekstiini liittyvässä kommentissa todetaan, kuinka opinnäytettä oli tehty tunnollisesti viisi vuotta, mutta ohjaajat eivät olleet ”ehtineet” kiireiltään käydä lävitse opinnäytetyötä kokonaisuudessaan. Jos näin todella on, ei hyvän ohjauksen vaatimus näytä tässä tapauksessa kyllä toteutuneen.

Opiskelijan oikeusturvasta

Mitä tulee opinnäytteen ohjauksen lakisääteisiin määritteisiin, sellaisia ei valitettavasti ole. Tällä haavaa kukin yliopisto määrittää hyvän opinnäytteen ohjauksen omassa laatukäsikirjassaan. Jos ja kun ongelmia ohjausprosessissa ilmenee, niistä keskustellaan aina tapauskohtaisesti.

Usein tämä keskustelu käydään jälkikäteen, kun työ tehty ja siitä joltisestikin on selvitty. Valitettavasti opiskelijan oikeusturva tällaisissa tilanteissa on heikko. Vastakkainasettelu (opiskelija vs. ohjaaja) on usein hyvin epäsuhtainen.

Mikäli tilanne etenee oikeusprosessiin – mitä se äärimmäisen harvoin tekee -, opinnäytteen tekijällä ei liene käytännössä menestymisen mahdollisuuksia. Opinnäytteen ohjaus on nimittäin käytännössä niin epämääräinen prosessi, ettei siitä useinkaan jää oikeusprosessin kulkua ratkaisevasti auttavia dokumentteja.


Kannattaako vääryyttä kokeneen lähteä käräjille? Ei kannata. Perustelen näkemystäni, kuten yliopiston lakimies vuosia sitten minulle  perusteli (tiedustellessani asiaa erään opiskelijan puolesta): ensinnäkin, oikeustaistelusta tulee pitkä, vuosien mittainen koetus. Toiseksi, taistelusta tulee (todennäköisesti) myös tappiollinen. Kolmanneksi, kyse on mieltä syvältä kalvavasta prosessista. Kyse on prosessista, joka on käräjille lähteneen mielessä illalla viimeisenä ja aamulla ensimmäisenä.

Reklamointi

Kommentti päättyy kysymykseen: kuinka huonosta ohjauksesta reklamoidaan? Reklamoida kyllä kannattaa. Käytännössä reklamaatio kannattaa tehdä omalle tiedekunnalle. Tällä varmistetaan se, että asia tulee esille ja siitä ehkä jopa keskustellaan. Reklamaatio kannattaa laatia tiiviin asialliseksi, mahdollisiin dokumentoituihin faktoihin perustuvaksi, ilman tunnekuohua.

Summa summarum: kun valitset opinnäytetyöllesi aihetta, varmista samalla, että juuri tuohon aiheeseen on saatavilla ohjausta.


Tämän sanon sen takia, että opinnäytteen tekeminen on yksinäistä puuhaa. Ellei kunnollista ohjausta ole saatavilla, olet opinnäytteen tekijänä kuin yksinäinen kulkija Mojaven autiomaassa, - autiomaassa, jossa puhaltelee napakka vastatuuli.

Silti, kaikkea hyvää!

lauantai 7. toukokuuta 2011

Aivoni ristivät jalkansa

Oletteko huomanneet! Työelämässä on nykyisin alettu puhua monisuorittajuudesta. Se on suorastaan hmm...trendikästä.

Enää ei riitäkään, että teette työnne, tai, että keskitytte vain siihen, mikä sattuu olemaan juuri nyt käsillä ja kesken. Ehei. Se ei riitä ollenkaan. Ollaksenne oikein tehokkaita teidän on lisäksi suoriuduttava muutamista muistakin hommista. Ja tietysti, hymyillen.

Tähän monisuorittajuusasiaan heräsin vierailtuani erään kauppaketjun myymälässä ostamassa jotain. Sen piti olla minuutin juttu. Mutta ei se niin mennytkään.


Ei aikaakaan, kun minua käänneltiin asiakastiskillä eri suuntiin. Valoisa asiakaspalvelija heilutteli silmieni edessä somaa Uppo-Nalle avaimenperää. Veisinkö sellaisen tyttärelleni?

Tai, miten olisi, veisittekö naisväelle kotiin tällaisen rannesomisteen?

Maailma alkaa olla radaltaan. Meille on uskoteltu, että mitä useampia töitä onnistumme tekemään aivoillamme, käsillämme, välikäsillämme, suullamme ja silmillämme, sitä hyödyllisempiä olemme. Sitä kannattavampia sijoituksia olemme työnantajillemme..

Monisuorittajuudesta on tullut jopa palkanmaksun peruste, aivan kuten epäilen tuossakin kauppaketjussa käyneen. Jos onnistut myymään kaiken ohessa pienen Uppo-nallen, saat palkkapussiisi pienen bonuksen!


Pelkään, että tämä monisuorittajuusasia saattaa vielä läiskytellä meitä korville.

Olen jo nähnytkin muutaman aivotutkijan kurtistelevan asialle otsaansa. Tästä ei koidu hyvää, he ovat sanoneet. Yksi heistä on ollut työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Kiti Müller. Me emme tule kohta selviämään kaikista työelämän kummallisuuksista. Aivot, varoittelevat he, ne joutuvat notkistelemaan aivan liikaa.

Tottahan se on. Aivojemme rajallisuus tulee vastaan päivittäin. Kun koetamme ajatella liian monia asioita yhtä aikaa, aivomme ristivät jalkansa. Ne mutristelevat huuliaan ja ne alkavat syltätä. Ne kieltäytyvät yhteistyöstä ja ne lakkaavat olemasta tehokkaita.

Ehkä ne eivät ole olleet sitä - siis tehokkaita - pitkiin aikoihin.

Osoittaakseni olevani vakavissani annan teille tehtävän. Hokekaa taukoamatta ääneen helppoa ja kaunista sanaa ”apteekkilaitos” ja ratkaiskaa samaan aikaan helppo yhteenlasku: 37 + 54 =.

Siinä näitte. Todellisuudessa aivomme eivät tee asioita yhtä aikaa. Ne tekevät asioita perä jälkeen. Ajattelemme ensin yhtä asiaa, sitten ajattelemme toista asiaa. Siirtymään asiasta toiseen kuluu aikaa ehkä vain silmänräpäys, mutta tämä on karu totuus.


Työelämän harha on, että se luulee meidän kykenevän ajattelemaan useita asioita yhtä aikaa. Tämä tietysti tarkoittaa, että myös valtaosa pomoistamme luulee niin.

Tähän harhakuvitelmaan heidät on johtanut kiire ja tietysti, lukuisat tekemättömät työt! Luulenpa, että moderni työelämä kaipaisi pari valistunutta sanaa siitä, mihin ihmisaivot kykenevät (jonka muuten jo esivanhempamme tiesivät, joskin välissä on parin sukupolven hiilikuiluakin mustempi pimento!)

Kertokaamme, miten asiat oikeasti ovat! Tehdään se jo huomenna.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Opinnäytetyö – kovempi juttu

On kevät, kohta jo kesä. Kuluneen talven aikana tulin vierailleeksi useammassakin yliopistossa ja ammattikorkeakoulussa opinnäytetöiden merkeissä. Jälleen kävi ilmi, että tutkielman tekeminen on kohtuullisen tukalaa hommaa – olipa kyse ammmattikorkeakoulun opinnäytetyöstä, kandin työstä, pro gradusta, tai väitöskirjasta. Moni ei uskoisi, mutta niin se vain on: samat ovat tutkijoiden pulmat, mittakaavat vain vaihtelevat.

http://www.ramk.fi/fi/RAMK/Uutiset


Toisaalta, ei opinäytetyön tekemisestä sovi taikuutta tehdä. Vaikka kyse on kovasta puuhasta, ei sentään sen kovemmasta puuhasta kuin mistä tahansa rehellisestä työstä, halonhakkuusta tai retiisien kitkemisestä.  Hihojen käärimisellä ja hommaan kiinni käymisellä siitä selvitään.

Itse asiassa tässä onkin syy siihen, miksi tutkielmaa on suorastaan hyödykästä välillä kutsua opinnäytetyöksi. Nähkääs, silloin tulee ikään kuin varkain lausuneeksi tärkeän sanan ”työ”.


Vaikkapa pro gradusta puhuttaessa työstä on hyvä puhua, koska työllä on aina tekijä – tässä tapauksessa se olet ehkäpä sinä. Opinnäytetyön tekijä ei siis voi ostaa tai poimia työtään esimerkiksi internetistä. Se ei vain nykysäännöillä käy.

Ainutkertainen, yllätyksellinen

Paljon näissä yhteyksissä lainattu italialaisprofessori Umberto Eco puhui jo vuosikymmeniä sitten tutkielmasta taisteluna. Näin minäkin ajattelen. Jokainen yksittäinen opinnäytetyö on tekijänsä henkilökohtainen taistelu: jonkinlainen maratonkoetus, hidasta kiipeilyä ja rimpuilua tieteen tornien lipevissä sakaroissa.

Toisaalta, vaikkapa juuri pro gradua ei saa erehtyä ajattelemaan liian kunnianhimoisena sisutteluna. Jos niin tekee, alkaa pelätä, eikä työhön tohdi tarttua. Pikemminkin gradu on tutkimustyön harjoitus, melko rajallinen tutkielma, jonka jokainen maisterin tutkintoon tähyävä opiskelija laatii opintojensa päätteeksi. Useimmilla tieteenaloilla gradujen pituudet sattuvat 60–90 sivun välimaastoon. Poikkeuksia toki on - selvitä oman alasi vaatimukset näin ilmaistuna.


Pitkä tai tiiviimpi, silti jokaisessa gradussa on aina jotain haastavaa, jotain yllätyksellistä. Gradu on tekijälleen ainutkertainen. Se on koetus, jollaista et todennäköisesti ole koskaan aiemmin tehnyt.


Tutkielman tekijän uskollinen ystävä on realismi. Älä aliarvioi työtäsi, mutta älä myöskään paisuttele sitä mielessäsi. Itse asiassa kyse onkin juuri oikeanlaisen taistelijan asenteen synnyttämisestä. Ilman apinan raivoa hommasta ei tahdo tulla mitään. Mutta on se niinkin, että jos meuhkaat liiaksi, sekoat raajoihisi, eikä hommasta tule silloinkaan mitään.

Oikea asenne tarvitaan

Opinnäytetyöhön voi koettaa asennoitua vaikkapa pidemmän puoleisena kirjoitusurakkana – onhan suuri osa urakasta juuri kirjoittamista. Toisaalta, tämä ei yksin riitä. Lisäksi tarvitaan lukemista ja lukemista, muistiinpanojen tekemistä, tarvitaan tutkimusmenetelmiä, jokin järkevänpuoleinen tutkimusaineisto, monenlaisia pikkunäppäriä taitoja, eikä vähiten ongelmanratkaisukykyä.

Vaikka tutkielma haasteena eroaa muista opintosuorituksista, sen kanssa kyllä pärjätään – noin periaatteessa - aivan samoilla raaka-aineilla. Uuttera ja epäilevä mieli, kirkas katse, tottelevaiset raajat, joltinenkin selkäranka sekä parahultainen tietokone nettiyhteyksineen ovat tärkeimmät avut myös opinnäytetyön päihittämisessä.


Tukalimmassakin tilanteessa olisi aina muistettava, että opinnäytteen tekijän oma ajattelu, hänen säkenöivä mielensä on aina tärkein työväline, se, jonka varassa tutkielma lopulta syntyy. Ajattelu on itse asiassa tärkempi asia kuin parhaimmatkaan kirjat yhdessä. Loppu onkin enemmän itsepäisyyttä sekä pöydälle ja muistitikkuun kertyneen silppukasan siirtelyä.

Enemmän sisua kuin älykkyyttä

Opinnäytetyöskentelyyn liittyy paljon huhuja. Se, joka luulee, että vaikkapa gradun laatiminen vaatii tekijältään korkean älykkyysosamäärän, on väärässä. Ei, ei. Kyse on paljon enemmän sisusta kuin älykkyydestä. Sisuttelun alkeet jokainen meistä on imenyt äidinmaidossaan. Loput harjoittelusta on tehty alakoulun hiihtokilpailussa. Oikotietä ei siis ole. On vain pitkähkö, kivinen ajattelun tie.

Tulinkin jo maininneeksi selkärangan. Olen joskus sanonutkin opiskelijoille: ellei selkärankaisuus ole näkyvin tavaramerkkisi, tee opinnäytetyön kohdalla poikkeus. Älä vain jätä työtäsi kesken, äläkä sorru sijaistoimintoihin!

Nimittäin, sen sijaan, että tarttuisi vankasti toimiin, aivan liian moni tutkielman tekijä on syyllistynyt mitä merkillisimpiin sijaistoimintoihin. Tämän olen niin monesti nähnyt. Toisaalta tämäkin on ymmärrettävä, onhan opinäytteen tekijän ympärillä Elämä valtoimenaan, kuten kenen tahansa ympärillä.

Ei sijaistoimintoja!

On ehkä yllättävää, että juuri Elämä on yleisin syy siihen, että joku on jäänyt ikiteekkariksi tai viittä vailla maisteriksi. ”Kas Elämä astui peliin”, on minulle moni sanonut: ”se tarjosi minulle niin paljon ihania vaihtoehtoja. Sellaisia olivat milloin matonhapsujen varmistussolmujen solmiminen, milloin taas lieden kuuraaminen.”


Kaikki tämä harmittaa, sillä vaikkapa lieden kuuraaminen vie helposti neljäkin tuntia. Ajatelkaa, miten paljon tutkielmaa ehtii kelkkoa eteenpäin neljässä pitkässä tunnissa! Siinä ehtii kirjoittaa ainakin kaksi sivua kohtuullista tekstiä, tai kolme, jopa neljä sivua kehnohkoa tekstiä.

Opinnäytetyön tekemisen yhteydessä puhunkin mieluusti ajasta, sillä työllä kuin työllä on taipumus venyä käytettävissä olevan ajan mittaiseksi. Liian runsas aika on myrkkyä yhtä lailla tutkielmalle kuin mille tahansa muullekin työlle. Älä siis laadi itsellesi liian löysää aikataulua!

Näitä, ja paljon muitakin käytännöllisiä kikkoja olen koonnut kirjoihini Uusi graduopas (2008), sekä Opinnäyteopas ammattikorkeakouluille (2004). Muuten, Graduopas löytyy myös ruotsin kielellä nimellä Snart magister! Ammattikorkeakouluille kirjoittamistani opinnäyteoppaista löytyy englannin kielellä kirja nimeltä Creative thesis writing.


Jos törmäät ylitsepääsemättömään ongelmaan, ota yhteys!


http://www.oulu.fi/hermes