keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Ajankäytön ABC - lyhyt oppimäärä

Onko sinusta koskaan tuntunut, ettei aika tahdo millään riittää tähän kaikkeen? Ai. Että toisin ajoin on tuntunut. Niin minustakin.

Varsinkin joskus aiemmin oli niitäkin hetkiä, joina taistoni ajan lahjomatonta kulkua vastaan oli pelkkiä aikatauluja. Sitä, että ehdin saada työpöydälleni kertyneet pinot oikealle mallille ennen kuin ryhdyin leipätyöni jälkeiseen puuhaan: kuljettamaan lapsia sinne ja tuonne, jotta voisin ehtiä itse (jo hieman myöhässä) jonnekin muualle.


Totta kai jouduin kysymään: kuinkahan vähäksi aika voi käydä, ennen kuin se tyystin loppuu. Tuskissani huomasin, että koska en maailmaa, enkä sen kulkua kykene muuttamaan, kaipa joudun muuttamaan itseäni.

Ainoa keino oli koettaa sopeuttaa omaa vartaloa tähän läpi elämän jatkuvaan, loputtoman uuvuttavaan hölkkään. Kaaoksen keskellä olisi vain opittava elämään ja asioiden etenemisen nopeus on hyväksyttävä. Näin ajattelin.

Havahduksen voima

No, sitten kerran kuuntelin, kuinka yksi viisas puhui ajan kulumisesta. Hän lohdutti kuulijoitaan sanomalla, ettei aika mihinkään lopu, mutta vähiin se toki voi käydä.

”Niin”, ajattelin minä, ”minunkin aikani on käynyt vähiin ja syitä on varmaan sysissä ja sepissä”. Omissa toimissani oli pahasti vikaa. Olin alistunut kiireeseen ja se totisesti näkyi.


Otetaan vaikka liikennevalot. Rutistelin ohjauspyörää rystyset valkeina ja toivoin köröttelijöiden kaikkoavan edestäni. Toivoin valojen vaihtuvan sutjakkaammin.

Pahimpia olivat jonot. Ne olivat julmasti liittoutuneet vastaani. Vai osaatteko sanoa, miksi maanteillä, pankeissa ja tavarataloissa juuri ne jonot, joihin me itse olemme etsiytyneet, etenevät aina hitaimmin!

Eräänä päivänä istuin oikein pähkylöimään konsteja, joilla voisin selvitä elämän kaaoksesta. Mietin keinoja, joiden avulla voisin välttää stressiä, kohtuutonta uupumusta ja ennenaikaista ”böön autia”. Mietin ja mietin.

Aikani tuijoteltuani nokialaisten kumiteräsaappaideni kärkiä alkoi ”aivoytimeni sattumageneraattori” tuottaa ratkaisuja. Ensimmäinen näistä kekseliäistä leimahduksista oli näennäisen pienen pieni oivallus, joskaan ei todellisuudessa.

Tunti lisää vuorokauteen

Ei. Se toi kokonaisen tunnin lisää vuorokautiseen juoksupyörääni. Havaitsin nimittäin, että muuan valtakunnan suurista päivälehdistä (en sano lehden nimeä) oli ollut ahnas ja petollinen. Se oli iljennyt anastaa jokaisesta vuorokaudestani yhden tunnin!

Koska olin sen kotiini tilannut, jouduin tietysti sen sivu sivulta päivittäin läpi kahlaamaan. Ja tuhlaustahan olisi ollut, ellen niin olisi tehnyt.

Haa! Huudahdin, vääntäydyin jaloilleni ja jo seuraavassa hetkessä olin nokialaisellani ystävällisesti keskeyttänyt tuon valistajan tulon kotiini. Olin säästänyt tunnin.

Eikä sattumageneraattorini jättänyt minua pulaan. Oikeastaan tästä kaikki vasta alkoi. Seuraavaksi kävin käsiksi porkkanapenkkiin. Luitte aivan oikein. Päätin olla kylvämättä PORK-KA-NOI-TA.


Ja pulputtelu jatkui, vaikka jätänkin lopun arvailun varaan. Tarinan opetus on se, että maailman meno on valloittava, jos sen houkutuksille alistuu. Kiire on ihmisen luomus.

Ette arvaa, kuinka vapauttava olo on tällaisten elämänratkaisujen jälkeen. Kuten tuo porkkanapenkkikin. Kuvitelkaa: ei enää siementen ostoa, ei maaperän muokkausta, ei kylvöä, ei harvennusta, ei kitkemistä, ei itikoita eikä hyttysmyrkkyä, ei surkuttelua vähäisen sadon äärellä.

Ja ajan lisäksi rahaakin säästyy, kun itse viljellyistä porkkanoista pakkaa tulemaan monin verroin ostettuja arvokkaampia.

Mitä tällä kaikella ajalla tekisi?

Mitäkö nyt elämääni kuuluu? Kiitos kysymästä. Tällä hetkellä tilanne on se, että koska olen restauroinut elämääni niin voimallisesti, en enää itsekään tiedä, mitä tekisin kaikella kertyneellä vapaa-ajallani.

Ehkäpä tilaan sen Hes…Hups, valtalehden ja aloitan kaiken alusta.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Ratkiriemukas sekasotku

Sitä ei ole kauaakaan, kun vastaani marssi marketissa ahdistunut, tuttu mies. Mies totesi vaimonsa epäonnistuneen ”surkeasti” ostoslistan teossa. Ostokset oli kuulemma kirjattu täysin väärään järjestykseen. Nyt hän joutui sukkuloimaan myymälässä sinne ja tänne.

Hermothan semmoisessa menevät!

Herttinen. Totesin edustavani aivan toisenlaista ajattelua, vaikkakaan en sitä siinä perunalaarin äärellä lähtenyt tunnustamaan. Jäi kertomatta, että minäkin käyn ruokakaupassa, mutta en huoli mukaani ostoslistaa ollenkaan. Listat nimittäin ahdistavat minua. Itse asiassa monenlainen järjestys ahdistaa minua. Voitteko kuvitella!

Näkisittepä työhuoneeni. Joku on sen nähnytkin. Pöytäni notkuu paperia. On nippu ”melko kiireisesti” hoidettavaa, on pino ”heti hoidettavaa”, on kasa ”sekalaista” paperitavaraa jne.



Tästä kaikesta huolimatta olen oppinut jotenkin vain elämään tämän kaaokseni keskellä. Edustan jonkinlaista summamutikka-ajattelua. Selittämättömällä tavalla pään sisäinen TomTomini on oppinut muistamaan, että tuolla, ”jossain noilla vaiheilla se Laxtrömin paperi on”.

Sitten ojennan käteni, ja simsalapim, siinähän se on. On tämä, kuulkaa, jo niin monesti nähty.

Epäjärjestelmällisyys on tehokasta!

Lisää kummallisuutta seuraa: nykyään uskon vakaasti, että toimin parhaiten juuri tällaisessa ympäristössä. Olisin pahassa pulassa, jos minulla olisi samanlainen esimies kuin sillä pennsylvanialaisella poliisipäälliköllä, jolle tässä taannoin annettiin 45 numeron kengän kuva takamukseen.

Mies oli kuulemma tyystin kyvytön pitämään työpöytäänsä järjestyksessä. Semmoista ei kuulemma voi fiksussa organisaatiossa katsoa.

Omaan uskooni olen tullut vähitellen. Vielä vuosikymmen sitten minäkin luulin, että otsalohkoni takaosasta puuttuu jokin tärkeä säädin. Luulin, että siisteys ja järjestys ovat ilman muuta tehokkaan työnteon tavaramerkki. Hävettikin joskus, ihan pikkuisen.

Muutaman kerran kasailin kirja- ja paperipinoja pöydälläni – ikään kuin silmän lumeeksi.


Sitten sain tietää rohkaisevista vastaesimerkeistä. Kuulin, kuinka yhdellekin Columbian yliopiston professorille oli annettu toinen työhuone.

Miksi niin, kysytte te. Kas, mies ei voinut enää ottaa opiskelijoitaan turvallisesti vastaan entisessä työhuoneessaan, koska ”solan” rakentaminen kaiken paperin keskelle olisi ollut liian vaarallista!

Luin myös, kuinka Albert Einsteinia oli aikanaan pidetty jonkinlaisena sotkuisen tieteen kummisetänä. Hänen työpöytänsä Princentonin yliopistossa oli aina suorastaan pöyristyttävän sekasorron vallassa. Mutta huomatkaa: mies kävi silti, tästä piirteestään huolimatta, pokkaamassa fysiikan Nobelin palkinnon!

Ratkaisevin oli kuitenkin muuan työn tutkijoiden selvitys. Siinä sanottiin, että vastoin kaikkia odotuksia kohtuullisen epäjärjestelmälliset ihmiset ja laitokset osoittautuvat jatkuvasti tehokkaammiksi, joustavimmiksi, luovemmiksi ja ylipäätään toimivammiksi kuin tiukkapipoisuuteen saakka järjestelmälliset.

Sotku on erilainen tapa toimia

Mitäs siitä sanotte! Selitys on siinä, että siisteydestä ja järjestyksestä koituu kustannuksia, joskus hyvinkin korkeita. On voitu osoittaa, että järjestyksen ylläpito imee enemmän rahaa, aikaa ja päreitä kuin se, mitä sekasotku ja kaoottisuus vaativat.

Näin on ainakin siinä tapauksessa, että järjestyksen ylläpito viedään viimeiseen tappiin saakka. Se on kuulemma kaameaa tuhlausta, eikä palvele ketään (nyt en puhu leikkaussalista, enkä kellosepän työhuoneesta).


Sitä paitsi, sotku ei suinkaan aina ole järjestyksen puuttumista. Se voi olla vain erilainen tapa tehdä asioita. Esimerkiksi minulle se sopii. Tunnen olevani kotonani juuri tässä, juuri tämän huojahtelevan kasani äärellä.

Sitä paitsi: siinä on jotain nostalgista. Voitteko kuvitella: tuokin paperi on ollut tuossa,…antakaas, kun katson; heinäkuusta 1998!