torstai 9. kesäkuuta 2011

Ratkiriemukas sekasotku

Sitä ei ole kauaakaan, kun vastaani marssi marketissa ahdistunut, tuttu mies. Mies totesi vaimonsa epäonnistuneen ”surkeasti” ostoslistan teossa. Ostokset oli kuulemma kirjattu täysin väärään järjestykseen. Nyt hän joutui sukkuloimaan myymälässä sinne ja tänne.

Hermothan semmoisessa menevät!

Herttinen. Totesin edustavani aivan toisenlaista ajattelua, vaikkakaan en sitä siinä perunalaarin äärellä lähtenyt tunnustamaan. Jäi kertomatta, että minäkin käyn ruokakaupassa, mutta en huoli mukaani ostoslistaa ollenkaan. Listat nimittäin ahdistavat minua. Itse asiassa monenlainen järjestys ahdistaa minua. Voitteko kuvitella!

Näkisittepä työhuoneeni. Joku on sen nähnytkin. Pöytäni notkuu paperia. On nippu ”melko kiireisesti” hoidettavaa, on pino ”heti hoidettavaa”, on kasa ”sekalaista” paperitavaraa jne.



Tästä kaikesta huolimatta olen oppinut jotenkin vain elämään tämän kaaokseni keskellä. Edustan jonkinlaista summamutikka-ajattelua. Selittämättömällä tavalla pään sisäinen TomTomini on oppinut muistamaan, että tuolla, ”jossain noilla vaiheilla se Laxtrömin paperi on”.

Sitten ojennan käteni, ja simsalapim, siinähän se on. On tämä, kuulkaa, jo niin monesti nähty.

Epäjärjestelmällisyys on tehokasta!

Lisää kummallisuutta seuraa: nykyään uskon vakaasti, että toimin parhaiten juuri tällaisessa ympäristössä. Olisin pahassa pulassa, jos minulla olisi samanlainen esimies kuin sillä pennsylvanialaisella poliisipäälliköllä, jolle tässä taannoin annettiin 45 numeron kengän kuva takamukseen.

Mies oli kuulemma tyystin kyvytön pitämään työpöytäänsä järjestyksessä. Semmoista ei kuulemma voi fiksussa organisaatiossa katsoa.

Omaan uskooni olen tullut vähitellen. Vielä vuosikymmen sitten minäkin luulin, että otsalohkoni takaosasta puuttuu jokin tärkeä säädin. Luulin, että siisteys ja järjestys ovat ilman muuta tehokkaan työnteon tavaramerkki. Hävettikin joskus, ihan pikkuisen.

Muutaman kerran kasailin kirja- ja paperipinoja pöydälläni – ikään kuin silmän lumeeksi.


Sitten sain tietää rohkaisevista vastaesimerkeistä. Kuulin, kuinka yhdellekin Columbian yliopiston professorille oli annettu toinen työhuone.

Miksi niin, kysytte te. Kas, mies ei voinut enää ottaa opiskelijoitaan turvallisesti vastaan entisessä työhuoneessaan, koska ”solan” rakentaminen kaiken paperin keskelle olisi ollut liian vaarallista!

Luin myös, kuinka Albert Einsteinia oli aikanaan pidetty jonkinlaisena sotkuisen tieteen kummisetänä. Hänen työpöytänsä Princentonin yliopistossa oli aina suorastaan pöyristyttävän sekasorron vallassa. Mutta huomatkaa: mies kävi silti, tästä piirteestään huolimatta, pokkaamassa fysiikan Nobelin palkinnon!

Ratkaisevin oli kuitenkin muuan työn tutkijoiden selvitys. Siinä sanottiin, että vastoin kaikkia odotuksia kohtuullisen epäjärjestelmälliset ihmiset ja laitokset osoittautuvat jatkuvasti tehokkaammiksi, joustavimmiksi, luovemmiksi ja ylipäätään toimivammiksi kuin tiukkapipoisuuteen saakka järjestelmälliset.

Sotku on erilainen tapa toimia

Mitäs siitä sanotte! Selitys on siinä, että siisteydestä ja järjestyksestä koituu kustannuksia, joskus hyvinkin korkeita. On voitu osoittaa, että järjestyksen ylläpito imee enemmän rahaa, aikaa ja päreitä kuin se, mitä sekasotku ja kaoottisuus vaativat.

Näin on ainakin siinä tapauksessa, että järjestyksen ylläpito viedään viimeiseen tappiin saakka. Se on kuulemma kaameaa tuhlausta, eikä palvele ketään (nyt en puhu leikkaussalista, enkä kellosepän työhuoneesta).


Sitä paitsi, sotku ei suinkaan aina ole järjestyksen puuttumista. Se voi olla vain erilainen tapa tehdä asioita. Esimerkiksi minulle se sopii. Tunnen olevani kotonani juuri tässä, juuri tämän huojahtelevan kasani äärellä.

Sitä paitsi: siinä on jotain nostalgista. Voitteko kuvitella: tuokin paperi on ollut tuossa,…antakaas, kun katson; heinäkuusta 1998!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti