perjantai 26. elokuuta 2011

Elefanttitaudin oireita.

Hyvät lukijat, joukossanne on ehkä niitä, jotka ovat tutustuneet J. Hašekin kirjaan Kunnon sotamies Švejk maailmasodassa. Olitte tahi ette, kirjassa seikkailee muuan omintakeinen pioneeri nimeltä Vodicka.

Pitkin kirjan matkaa tämän herran suusta luikahtaa syvällisiä ajatuksia. Muuan niistä on tämä: ”Totisesti tämä on idioottimaisin maailmansota, jossa olen kuunaan ollut.”


Olen työssä yliopistolla. En nyt suinkaan väitä, että kelpo pioneerimme lausahdus mitenkään erityisesti juuri yliopistoon liittyisi, mutta olenpa sen muunnelmia kuullut täälläkin Alma Materin käytävillä. Joskus joku on liittänyt ”idioottimaisen maailmansodan” tutkielman tekemiseen (pro gradu). Tosi on. Gradun tekemisen mieltä on kyselty aika usein.

Enkä käy tivaajia moittimaan. Kun tätä savottaa olen aidan tältä puolelta jo yli kahden vuosikymmenen ajan katsellut, en tuomitse kysymystä aivan perusteettomaksi. Eivät opiskelijat ilkeyttään kysele miksi ihmeessä gradu on tehtävä, tai: mitä merkillisen hyötyä tällaisesta ähräämisestä oikeasti voi olla?

Ei näihin kysymyksiin aina ole helppo vastata. Hämmenyksessäni olen tyytynyt kuittamaan: pro gradu on osa yliopistojen ikiomaa perinnettä. Se on opintoihin kuuluva juttu, johon maisteriksi tähyävä ikään kuin vääjäämättä ”joutuu” – nimittäin, jos mielii saada maisterin tutkintonsa tehtyä.

Noo, ehkä uskottavampiakin perusteita olen joskus löytänyt.

Karlssonia muistellen

Vaikka monessa komppaan opiskelijoita, oikeasti en ole sitä mieltä, että gradu olisi tyystin tarpeeton. Ei se mielestäni ole. Kyllä gradun tekemiselle järki löytyy, joskaan nykymuodossaan gradu ei ole mikään unelmien urakka. Sen joudun myöntämään.

Tarkoitan lähinnä sitä, että vuosien ja vuosikymmenien varrella graduja on alkanut vaivata merkillinen pöhötauti. Itse asiassa uskon, että juuri tästä syystä pro gradusta on paisunut monelle opiskelijalle myös aivan liian työläs urakka.

Joka asiaa on yhtään seuraillut, on myös huomannut, että nykyiset gradut vastaavat sivumäärältään muutaman vuosikymmenen takaista väitöskirjaa! Elefanttitauti ei vaivaa kaikkia aloja, mutta jotkut koulutusalat kyllä selvästi kärsivät sekä vaatimusten lisääntymisestä että sivumäärien paisumisesta.


Siitä on jo vuosikymmen aikaa, kun olin vierailemassa Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Olimme kokoontuneet yliopiston päärakennuksen isoon luentosaliin. Paikalla oli opettajakuntaa, professoreitakin tukku. Tilaisuudessa käytti puheenvuoron myös tiedekunnan silloinen dekaani, professori Fred Karlsson.

Karlssonin sanat junttautuivat mieleeni. Mies osoitti kunnioitettavaa kansalaisrohkeutta tokaisemalla, että humanistisen tiedekunnan gradut alkavat olla ”aivan liian valtavia”. Ne olivat jo tuolloin 120 – 130 sivun järkäleitä, vaikka hänen mukaansa ”20 - 30 sivua pitäisi kyllä riittää mainiosti!”.

Gradut ovat irti todellisuudesta

Pro gradujen paisuminen ei kuitenkaan ole ainoa ongelma. Toinen pulma on se, että pro gradut ovat usein toteutukseltaan aivan irti reaalielämästä. Vähintäänkin ne ovat irti siitä työelämäkäytännöstä, johon opiskelija on valmistautumassa.

Ei, en ole nyt peräänkuuluttamassa toista ammattikorkeakoulua, mutta joskus tulee saaneeksi käsiinsä 100-sivuisen hengentuotteen, jonka äärellä voi kysyä, ketähän tämäkin mahtaa kiinnostaa? Kuka oikeasti hyötyy gradusta, jonka aihe on vaikkapa: ”Noidat internetissä” tai ”Hevosten nimet eläimen aseman kuvastajana”?

Otan tämän asian esille siksi, että usein opiskelija oivaltaa tämän ”kaukaisuuden elävän elämän realiteeteista” kesken tuimimman graduväännön. Kun oivalluksen lamppu syttyy, syntyy tietysti vahvoja mielekkyyden puutteen kokemuksia (tämähän on aivan pähkähullu juttu!!!).


Jokainen ymmärtää, että tämä tunne vahvana ja elinvoimaisena ei ole paras mahdollinen innoituksen lähde. Monen gradun tekijän tie on tämän havainnon äärellä tahtonut nousta pystyyn.

Kirjoitan graduongelmasta senkin takia, että tämä ongelma on minulle perin juurin tuttu. Yhä edelleen niin moni suomalaisopiskelija potee graduongelmaa, suorastaan kammoa. Yhä edelleen suomalaisten yliopistojen opiskelijarekistereissä roikkuu noin 15 000 ”ikiopiskelijaa”, joilla tutkintopapereiden saamisen esteenä oli ainoastaan keskeneräinen pro gradu tai diplomityö.

Ajatelkaa: jos heillä olisi suoritusmerkintä gradusta tai diplomityöstä, olisi taskussa tutkinto!

Epätoivoinen kieriskely

Kun tuli aloitettua lainauksella kirjallisuudesta, otetaan samaan syssyyn vielä toinenkin. Se taisi olla Graham Greene, joka tokaisi jotain siihen suuntaan, että ”Epätoivo on hinta, jonka joutuu maksamaan, kun asettaa itselleen mahdottoman tavoitteen.”


Tämän miehen kirjallisista aikaansaannoksista voidaan olla montaakin mieltä, mutta tuossa hän tulee osuneeksi keskelle ydintä. Minusta ohje sopii moneen asiaan, vaikkapa gradun tekemiseen.

Eli, jos tähtäät ”eximiaan” tai peräti ”laudaturiin”, voipa prosessiisi tunkea mukaan myös muuan ei-toivottu matkustaja. Tämä matkustaja on nimeltään epätoivo!

Sen sijaan: kysy itseltäsi, kuinka kehno tuo tuotos (vaikkapa gradu) voi olla, jotta se voi vielä täyttää hyväksytyn opinnäytteen tunnusmerkit. Jos uskallat vastata rohkeasti, voit yllättyä iloisesti.

Muuten, tätä ohjetta voi soveltaa moneen muuhunkin tässä elämässä, jopa työelämässä.

torstai 18. elokuuta 2011

Maailma, masentava paikka

Istuin jokin aika sitten lattialla ja lajittelin keräykseen menevää paperia. Siinä oli pino Time-lehtiä, jotka joku oli tuonut kirjaston poistohyllystä.

Katseeni pysähtyi yhden Time-lehden kanteen. Näkyville oli nostettu juttu Yhdysvaltain armeijan "salaisesta aseesta" Irakissa. Lehden tarkoittama ase oli Prozac -niminen mielialalääke.

Prozacilla lääkitään muun muassa masennusta, paniikkihäiriötä sekä erilaisia pakko-oireisen häiriön muotoja. Lääke on tullut yleisesti tunnetuksi myös nimellä "onnellisuuspilleri".

”Koskaan et voi tietää”

Jutun kirjoittamisen aikoihin Yhdysvalloilla oli Irakissa 140 000 sotilasta. Näiden nuorten sotilaiden ongelmana oli sota, jonka lopusta ei ollut mitään varmuutta.

Moni amerikkalaissotilas kertoi Timen artikkelissa nukkuvansa aivan liian vähän. Yhtä usea väitti hallitsevansa mielensä demoneita enää vain vahvojen, ikäviä sivuvaikutuksia synnyttävien mielialalääkkeiden, esimerkiksi juuri Brozacin avulla.


"Pelko on läsnä jatkuvasti. Koskaan et voi tietää, pääseekö juuri tämä saattue perille, etkä sitä, missä ja milloin seuraava autopommi pirstoo maailman edestäsi."

800 000 KELA-korvausta saavaa

Ymmärrän hyvin, että näin voi käydä sodan kauhujen keskellä. Minun on paljon vaikeampaa ymmärtää sitä, että yhä useampi modernin yhteiskunnan kansalainen missä tahansa teollisuusmaassa joutuu turvautumaan Prozaciin ja muihin samanmoisiin.

Tiesittekö, että meillä Suomessa on KELA-korvattujen mielialalääkkeiden käyttäjiä jo yli 800 000? Näitä lääkkeitä syövät tavalliset ihmiset selvitäkseen tavallisesta arjesta, selvitäkseen tavallisesta työelämästä.


Ongelman paheneminen näkyy myös nuorten keskuudessa. Neljässä vuodessa mielialalääkkeitä käyttävien suomalaisnuorten määrä on kasvanut lähes kolmanneksella. 

Masennus valtaa alaa

Mielen ongelmista hätkähdyttävin on masennus. WHO:n kulkutautiopin osaston johtaja Christopher Murrayn mukaan mielelliset sairaudet ja erityisesti masennus on maailman toiseksi heikentävin sairaus vuoteen 2020 mennessä.

Masennus on kiireisen ja suorituspainotteisen yhteiskunnan vitsaus. Se on yleisin työkyvyttömyyttä aiheuttava mielenterveyshäiriö Suomessa.

Masennus on tragedia yksilön näkökulmasta, mutta se on sitä myös elinkeinoelämän näkökulmasta. Tutkijat ovat arvioineet, että masentunut ihminen tekee keskimäärin kuukaudessa kahden työpäivän verran vähemmän töitä kuin henkilö, joka ei kärsi masennuksesta.

Masentunutta hävettää

Masennus on kipeä ongelma, koska siihen liittyy häpeää. Häpeällisestä asiasta on vaikea puhua. Monet ovat todenneet, että jopa syövästä puhuminen on helpompaa.


Mielen sairaudessa tuntuu olevan jotain itse aiheutettua - aivan kuten alkoholismissa.

Masennus on vaikea ongelma myös salakavaluutensa vuoksi. Harva nimittäin tunnistaa sitä saati, että osaisi hakea ajoissa hoitoa vaivaansa. Pulma on siinä, että masennusta diagnosoida veri- tai virtsakokeilla. Masennusta ei myöskään voi nähdä kuvaamalla tai millään muulla luotettavalla tavalla.

Ehkä hämäävintä masennuksessa on se, että tautia potevan elämä saattaa tuntua ajoittain aivan tavalliselta harmaan usvaiselta arjelta. Kukapa sellaista taudiksi huomaisi?

Eiköhän löysätä?

Tiedän, että tämä ei ole erityisen trendikästä, mutta emmekö lopulta voisi käynnistää laaja-alaista kansalaiskeskustelua kohtuuden työkulttuurista? Emmekö voisi puhua jatkuvan tehostamispuheen väliaikaisesta unohtamisesta? Laitetaan moinen vaahtoaminen pelukoppaan pohjimmaiseks - edes vähäksi aikaa.

Mitä sitten, jos Suomi putoaa kansojen välisessä ähellyskisassa sijan verran tai vaikka viisi? Sanokaapa, mitä tapahtuu, jos kansantuote laskee vaikkapa 15 vuoden takaiselle tasolle? Luulen, ettei mitään oikein radikaalia. Aina löytyy vaatekomerosta retonkia ja navetan takaa autonromuja, joilla kärrätä maitoa ja lapsia.


Voisimme myös käynnistää arvokeskustelun siitä, mitä ihminen oikeasti tarvitsee elääkseen ja ollakseen onnellinen. Bushmannien ja jamaikalaisten mukaan ei paljon.

torstai 11. elokuuta 2011

Kiireen orjuuttamat kalassa

Vuonna 1896 lontoolainen rouva, nimeltä Bridget Driscoll teki merkillistä historiaa. Hän jäi kotikaupunkinsa kadulla viritetyn auton alle. Kun asiaa selviteltiin, kävi ilmi, että päälle ajaneen auton vauhti oli ollut runsas kuusi kilometriä tunnissa.

Asiaa tutkineen kuolinsyyntutkijan kerrotaan todenneen: "Tämä ei saa enää koskaan toistua."


Tämmöisiä mietiskelin heinäkuun lopulla seistessäni keskellä erämaata, keskellä kuohuvaa jokea Ruotsin lapissa. Olimme, poikani ja minä, jälleen vuotuisella kalareissullamme. Vietimme telttaillen ja kalastellen kolme vuorokautta ilman montaakaan merkkiä toisista ihmisistä. Uskokaa, se oli laadukasta aikaa, hidasta aikaa.

Sinitiaisen tirskahdus kosken partaalla

Erämaan rauha, pelkän kosken ääni saa ihmisen hiljaiseksi. Noo, kyllä sentään jokin lintu silloin tällöin tirskahti, mutta eipä juuri muuta kuulunut. Se, minkä tuolla lapin erämaassa kokee kouriintuntuvimmin, lienee kiireen poissaolo. Ei pidä mennä mihinkään, ei pidä juuri nyt tehdä jotain.


Mikä siinäkin on, että usein juuri kirjailijat (kai minäkin tavallaan kirjailija olen, siis tietokirjailija) ovat olleet näitä rauhallisen, tyynen elämän airueita. He ovat olleet kaikkein kärkkäimpiä näkemään vaaroja ”jatkuvasti kiihtyvässä” elämän muodossa.

Esimerkiksi Nobel-kirjailija Rudyard Kipling psyykkasi lähiympäristöään pitämään pään kylmänä sittenkin, vaikka kaikki muut ympärillä tuntuisivat olevan juuri koht' silleen menettämässä malttinsa. Myös Friedrich Nietzche varoitti "kiirehtimästä säädyttömästi ja hiki päässä haluamasta, että kaikki tulisi hetkessä valmiiksi."

Paljon heitä myöhemmin Milan Kundera kirjoitti pienoisromaaniinsa Kiireettömyys: "Kun asioita tulee liian nopeasti, kukaan ei voi olla varma mistään, ei yhtään mistään, ei edes itsestään" oli hänen sanomansa jonkinlainen ydin.

Kohellan, kun muutkin koheltavat

Kulttuurin tutkijat liittävät jatkuvan liikkeen ja siitä sikiävän kiireen tunnun postmoderniin aikaan. On kuulemma ehdottoman modernia pysyä jatkuvassa liikkeessä, tai, kuten puolalaissyntyinen sosiologi Zygmunt Bauman asian muotoilee: kyvyttömyys pysähtyä on yksi modernin [yhteiskunnan] omimmista piirteistä.


Kiireessä on jotain taianomaista ja tarttuvaa, eikö totta! Eteenpäin rientämisen pihtiote on niin luja, että esimerkiksi Amerikoissa on paljon ihmisiä, jotka eivät edes halua pitää lakisääteistä vuosilomaansa. Kuulemma edes sairaus ei saa heitä olemaan poissa työpaikoiltaan.Ei siinä paljon järkeä ole, ei.

Säästämme aikaa myös vapaalla

Tällainen ajattelutapa saattaa olla niin pesiytynyt meihin, että toimimme saman kaavan mukaan jopa vapaa-aikanamme. Kun 14 -vuotias poikani, tuo mainio kalakaverini, ehdotti minulle, että alkaisimme valmistaa puhdetyönä puukkoja, totesin ykskantaan, ettei homma kannata. Ei ainakaan, ennen kuin saamme avuksemme vannesahan.

Poikani pyöritteli silmiään. Hän ei ymmärtänyt. Emmekö voi tehdä käsin, käyttää puukkoa? Ei, selitin isällisen viisaasti: vannesahalla puukonperien visakoivuiset aihiot saataisiin paljon vaivattomammin karkeaan muotoonsa. Ja niin siinä tehtiin, ostimme vannesahan.


Jälkeenpäin menin itseeni. Asia olisi mainiosti voitu hoitaa, kuten poikani esitti, mutta minä olin ajattelutapani orjuuttama! Vannesahatouhujeni taustalla ei oikeastaan mitään muuta kuin mukavuuden halua ja pyrkimys ajan säästöön.

Sanokaa, mitä varten halusin säästää taaskin aikaa, kiirehtiä? Emmekö todella olisi voineet istahtaa pölkylle ja rauhallisesti vuolla puukon pään aihiot muotoonsa? Samalla olisimme ehtineet lujittaa suhdettamme. Olisimme ehtineet puhua monenlaista, mitä nyt isällä ja pojalla on puhuttavana.