perjantai 26. elokuuta 2011

Elefanttitaudin oireita.

Hyvät lukijat, joukossanne on ehkä niitä, jotka ovat tutustuneet J. Hašekin kirjaan Kunnon sotamies Švejk maailmasodassa. Olitte tahi ette, kirjassa seikkailee muuan omintakeinen pioneeri nimeltä Vodicka.

Pitkin kirjan matkaa tämän herran suusta luikahtaa syvällisiä ajatuksia. Muuan niistä on tämä: ”Totisesti tämä on idioottimaisin maailmansota, jossa olen kuunaan ollut.”


Olen työssä yliopistolla. En nyt suinkaan väitä, että kelpo pioneerimme lausahdus mitenkään erityisesti juuri yliopistoon liittyisi, mutta olenpa sen muunnelmia kuullut täälläkin Alma Materin käytävillä. Joskus joku on liittänyt ”idioottimaisen maailmansodan” tutkielman tekemiseen (pro gradu). Tosi on. Gradun tekemisen mieltä on kyselty aika usein.

Enkä käy tivaajia moittimaan. Kun tätä savottaa olen aidan tältä puolelta jo yli kahden vuosikymmenen ajan katsellut, en tuomitse kysymystä aivan perusteettomaksi. Eivät opiskelijat ilkeyttään kysele miksi ihmeessä gradu on tehtävä, tai: mitä merkillisen hyötyä tällaisesta ähräämisestä oikeasti voi olla?

Ei näihin kysymyksiin aina ole helppo vastata. Hämmenyksessäni olen tyytynyt kuittamaan: pro gradu on osa yliopistojen ikiomaa perinnettä. Se on opintoihin kuuluva juttu, johon maisteriksi tähyävä ikään kuin vääjäämättä ”joutuu” – nimittäin, jos mielii saada maisterin tutkintonsa tehtyä.

Noo, ehkä uskottavampiakin perusteita olen joskus löytänyt.

Karlssonia muistellen

Vaikka monessa komppaan opiskelijoita, oikeasti en ole sitä mieltä, että gradu olisi tyystin tarpeeton. Ei se mielestäni ole. Kyllä gradun tekemiselle järki löytyy, joskaan nykymuodossaan gradu ei ole mikään unelmien urakka. Sen joudun myöntämään.

Tarkoitan lähinnä sitä, että vuosien ja vuosikymmenien varrella graduja on alkanut vaivata merkillinen pöhötauti. Itse asiassa uskon, että juuri tästä syystä pro gradusta on paisunut monelle opiskelijalle myös aivan liian työläs urakka.

Joka asiaa on yhtään seuraillut, on myös huomannut, että nykyiset gradut vastaavat sivumäärältään muutaman vuosikymmenen takaista väitöskirjaa! Elefanttitauti ei vaivaa kaikkia aloja, mutta jotkut koulutusalat kyllä selvästi kärsivät sekä vaatimusten lisääntymisestä että sivumäärien paisumisesta.


Siitä on jo vuosikymmen aikaa, kun olin vierailemassa Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Olimme kokoontuneet yliopiston päärakennuksen isoon luentosaliin. Paikalla oli opettajakuntaa, professoreitakin tukku. Tilaisuudessa käytti puheenvuoron myös tiedekunnan silloinen dekaani, professori Fred Karlsson.

Karlssonin sanat junttautuivat mieleeni. Mies osoitti kunnioitettavaa kansalaisrohkeutta tokaisemalla, että humanistisen tiedekunnan gradut alkavat olla ”aivan liian valtavia”. Ne olivat jo tuolloin 120 – 130 sivun järkäleitä, vaikka hänen mukaansa ”20 - 30 sivua pitäisi kyllä riittää mainiosti!”.

Gradut ovat irti todellisuudesta

Pro gradujen paisuminen ei kuitenkaan ole ainoa ongelma. Toinen pulma on se, että pro gradut ovat usein toteutukseltaan aivan irti reaalielämästä. Vähintäänkin ne ovat irti siitä työelämäkäytännöstä, johon opiskelija on valmistautumassa.

Ei, en ole nyt peräänkuuluttamassa toista ammattikorkeakoulua, mutta joskus tulee saaneeksi käsiinsä 100-sivuisen hengentuotteen, jonka äärellä voi kysyä, ketähän tämäkin mahtaa kiinnostaa? Kuka oikeasti hyötyy gradusta, jonka aihe on vaikkapa: ”Noidat internetissä” tai ”Hevosten nimet eläimen aseman kuvastajana”?

Otan tämän asian esille siksi, että usein opiskelija oivaltaa tämän ”kaukaisuuden elävän elämän realiteeteista” kesken tuimimman graduväännön. Kun oivalluksen lamppu syttyy, syntyy tietysti vahvoja mielekkyyden puutteen kokemuksia (tämähän on aivan pähkähullu juttu!!!).


Jokainen ymmärtää, että tämä tunne vahvana ja elinvoimaisena ei ole paras mahdollinen innoituksen lähde. Monen gradun tekijän tie on tämän havainnon äärellä tahtonut nousta pystyyn.

Kirjoitan graduongelmasta senkin takia, että tämä ongelma on minulle perin juurin tuttu. Yhä edelleen niin moni suomalaisopiskelija potee graduongelmaa, suorastaan kammoa. Yhä edelleen suomalaisten yliopistojen opiskelijarekistereissä roikkuu noin 15 000 ”ikiopiskelijaa”, joilla tutkintopapereiden saamisen esteenä oli ainoastaan keskeneräinen pro gradu tai diplomityö.

Ajatelkaa: jos heillä olisi suoritusmerkintä gradusta tai diplomityöstä, olisi taskussa tutkinto!

Epätoivoinen kieriskely

Kun tuli aloitettua lainauksella kirjallisuudesta, otetaan samaan syssyyn vielä toinenkin. Se taisi olla Graham Greene, joka tokaisi jotain siihen suuntaan, että ”Epätoivo on hinta, jonka joutuu maksamaan, kun asettaa itselleen mahdottoman tavoitteen.”


Tämän miehen kirjallisista aikaansaannoksista voidaan olla montaakin mieltä, mutta tuossa hän tulee osuneeksi keskelle ydintä. Minusta ohje sopii moneen asiaan, vaikkapa gradun tekemiseen.

Eli, jos tähtäät ”eximiaan” tai peräti ”laudaturiin”, voipa prosessiisi tunkea mukaan myös muuan ei-toivottu matkustaja. Tämä matkustaja on nimeltään epätoivo!

Sen sijaan: kysy itseltäsi, kuinka kehno tuo tuotos (vaikkapa gradu) voi olla, jotta se voi vielä täyttää hyväksytyn opinnäytteen tunnusmerkit. Jos uskallat vastata rohkeasti, voit yllättyä iloisesti.

Muuten, tätä ohjetta voi soveltaa moneen muuhunkin tässä elämässä, jopa työelämässä.

3 kommenttia:

  1. Millainen on siis tulevaisuuden 20-30 sivun gradu?

    VastaaPoista
  2. Ks, siinäpä kysymys. En ehkä itsekään näe tätä ihanteena, mutta sanoisin, että 50-60 sivua tiivistä asiaa voisi olla hyvä tavoite myös monilla humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla, joilla perinteisesti kirjoitetaan todella paksuja graduja!

    VastaaPoista
  3. Joku viisashan sanoi: "Kirjoittaisin lyhyesti, jos minulla olisi aikaa..."

    VastaaPoista