torstai 11. elokuuta 2011

Kiireen orjuuttamat kalassa

Vuonna 1896 lontoolainen rouva, nimeltä Bridget Driscoll teki merkillistä historiaa. Hän jäi kotikaupunkinsa kadulla viritetyn auton alle. Kun asiaa selviteltiin, kävi ilmi, että päälle ajaneen auton vauhti oli ollut runsas kuusi kilometriä tunnissa.

Asiaa tutkineen kuolinsyyntutkijan kerrotaan todenneen: "Tämä ei saa enää koskaan toistua."


Tämmöisiä mietiskelin heinäkuun lopulla seistessäni keskellä erämaata, keskellä kuohuvaa jokea Ruotsin lapissa. Olimme, poikani ja minä, jälleen vuotuisella kalareissullamme. Vietimme telttaillen ja kalastellen kolme vuorokautta ilman montaakaan merkkiä toisista ihmisistä. Uskokaa, se oli laadukasta aikaa, hidasta aikaa.

Sinitiaisen tirskahdus kosken partaalla

Erämaan rauha, pelkän kosken ääni saa ihmisen hiljaiseksi. Noo, kyllä sentään jokin lintu silloin tällöin tirskahti, mutta eipä juuri muuta kuulunut. Se, minkä tuolla lapin erämaassa kokee kouriintuntuvimmin, lienee kiireen poissaolo. Ei pidä mennä mihinkään, ei pidä juuri nyt tehdä jotain.


Mikä siinäkin on, että usein juuri kirjailijat (kai minäkin tavallaan kirjailija olen, siis tietokirjailija) ovat olleet näitä rauhallisen, tyynen elämän airueita. He ovat olleet kaikkein kärkkäimpiä näkemään vaaroja ”jatkuvasti kiihtyvässä” elämän muodossa.

Esimerkiksi Nobel-kirjailija Rudyard Kipling psyykkasi lähiympäristöään pitämään pään kylmänä sittenkin, vaikka kaikki muut ympärillä tuntuisivat olevan juuri koht' silleen menettämässä malttinsa. Myös Friedrich Nietzche varoitti "kiirehtimästä säädyttömästi ja hiki päässä haluamasta, että kaikki tulisi hetkessä valmiiksi."

Paljon heitä myöhemmin Milan Kundera kirjoitti pienoisromaaniinsa Kiireettömyys: "Kun asioita tulee liian nopeasti, kukaan ei voi olla varma mistään, ei yhtään mistään, ei edes itsestään" oli hänen sanomansa jonkinlainen ydin.

Kohellan, kun muutkin koheltavat

Kulttuurin tutkijat liittävät jatkuvan liikkeen ja siitä sikiävän kiireen tunnun postmoderniin aikaan. On kuulemma ehdottoman modernia pysyä jatkuvassa liikkeessä, tai, kuten puolalaissyntyinen sosiologi Zygmunt Bauman asian muotoilee: kyvyttömyys pysähtyä on yksi modernin [yhteiskunnan] omimmista piirteistä.


Kiireessä on jotain taianomaista ja tarttuvaa, eikö totta! Eteenpäin rientämisen pihtiote on niin luja, että esimerkiksi Amerikoissa on paljon ihmisiä, jotka eivät edes halua pitää lakisääteistä vuosilomaansa. Kuulemma edes sairaus ei saa heitä olemaan poissa työpaikoiltaan.Ei siinä paljon järkeä ole, ei.

Säästämme aikaa myös vapaalla

Tällainen ajattelutapa saattaa olla niin pesiytynyt meihin, että toimimme saman kaavan mukaan jopa vapaa-aikanamme. Kun 14 -vuotias poikani, tuo mainio kalakaverini, ehdotti minulle, että alkaisimme valmistaa puhdetyönä puukkoja, totesin ykskantaan, ettei homma kannata. Ei ainakaan, ennen kuin saamme avuksemme vannesahan.

Poikani pyöritteli silmiään. Hän ei ymmärtänyt. Emmekö voi tehdä käsin, käyttää puukkoa? Ei, selitin isällisen viisaasti: vannesahalla puukonperien visakoivuiset aihiot saataisiin paljon vaivattomammin karkeaan muotoonsa. Ja niin siinä tehtiin, ostimme vannesahan.


Jälkeenpäin menin itseeni. Asia olisi mainiosti voitu hoitaa, kuten poikani esitti, mutta minä olin ajattelutapani orjuuttama! Vannesahatouhujeni taustalla ei oikeastaan mitään muuta kuin mukavuuden halua ja pyrkimys ajan säästöön.

Sanokaa, mitä varten halusin säästää taaskin aikaa, kiirehtiä? Emmekö todella olisi voineet istahtaa pölkylle ja rauhallisesti vuolla puukon pään aihiot muotoonsa? Samalla olisimme ehtineet lujittaa suhdettamme. Olisimme ehtineet puhua monenlaista, mitä nyt isällä ja pojalla on puhuttavana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti