torstai 18. elokuuta 2011

Maailma, masentava paikka

Istuin jokin aika sitten lattialla ja lajittelin keräykseen menevää paperia. Siinä oli pino Time-lehtiä, jotka joku oli tuonut kirjaston poistohyllystä.

Katseeni pysähtyi yhden Time-lehden kanteen. Näkyville oli nostettu juttu Yhdysvaltain armeijan "salaisesta aseesta" Irakissa. Lehden tarkoittama ase oli Prozac -niminen mielialalääke.

Prozacilla lääkitään muun muassa masennusta, paniikkihäiriötä sekä erilaisia pakko-oireisen häiriön muotoja. Lääke on tullut yleisesti tunnetuksi myös nimellä "onnellisuuspilleri".

”Koskaan et voi tietää”

Jutun kirjoittamisen aikoihin Yhdysvalloilla oli Irakissa 140 000 sotilasta. Näiden nuorten sotilaiden ongelmana oli sota, jonka lopusta ei ollut mitään varmuutta.

Moni amerikkalaissotilas kertoi Timen artikkelissa nukkuvansa aivan liian vähän. Yhtä usea väitti hallitsevansa mielensä demoneita enää vain vahvojen, ikäviä sivuvaikutuksia synnyttävien mielialalääkkeiden, esimerkiksi juuri Brozacin avulla.


"Pelko on läsnä jatkuvasti. Koskaan et voi tietää, pääseekö juuri tämä saattue perille, etkä sitä, missä ja milloin seuraava autopommi pirstoo maailman edestäsi."

800 000 KELA-korvausta saavaa

Ymmärrän hyvin, että näin voi käydä sodan kauhujen keskellä. Minun on paljon vaikeampaa ymmärtää sitä, että yhä useampi modernin yhteiskunnan kansalainen missä tahansa teollisuusmaassa joutuu turvautumaan Prozaciin ja muihin samanmoisiin.

Tiesittekö, että meillä Suomessa on KELA-korvattujen mielialalääkkeiden käyttäjiä jo yli 800 000? Näitä lääkkeitä syövät tavalliset ihmiset selvitäkseen tavallisesta arjesta, selvitäkseen tavallisesta työelämästä.


Ongelman paheneminen näkyy myös nuorten keskuudessa. Neljässä vuodessa mielialalääkkeitä käyttävien suomalaisnuorten määrä on kasvanut lähes kolmanneksella. 

Masennus valtaa alaa

Mielen ongelmista hätkähdyttävin on masennus. WHO:n kulkutautiopin osaston johtaja Christopher Murrayn mukaan mielelliset sairaudet ja erityisesti masennus on maailman toiseksi heikentävin sairaus vuoteen 2020 mennessä.

Masennus on kiireisen ja suorituspainotteisen yhteiskunnan vitsaus. Se on yleisin työkyvyttömyyttä aiheuttava mielenterveyshäiriö Suomessa.

Masennus on tragedia yksilön näkökulmasta, mutta se on sitä myös elinkeinoelämän näkökulmasta. Tutkijat ovat arvioineet, että masentunut ihminen tekee keskimäärin kuukaudessa kahden työpäivän verran vähemmän töitä kuin henkilö, joka ei kärsi masennuksesta.

Masentunutta hävettää

Masennus on kipeä ongelma, koska siihen liittyy häpeää. Häpeällisestä asiasta on vaikea puhua. Monet ovat todenneet, että jopa syövästä puhuminen on helpompaa.


Mielen sairaudessa tuntuu olevan jotain itse aiheutettua - aivan kuten alkoholismissa.

Masennus on vaikea ongelma myös salakavaluutensa vuoksi. Harva nimittäin tunnistaa sitä saati, että osaisi hakea ajoissa hoitoa vaivaansa. Pulma on siinä, että masennusta diagnosoida veri- tai virtsakokeilla. Masennusta ei myöskään voi nähdä kuvaamalla tai millään muulla luotettavalla tavalla.

Ehkä hämäävintä masennuksessa on se, että tautia potevan elämä saattaa tuntua ajoittain aivan tavalliselta harmaan usvaiselta arjelta. Kukapa sellaista taudiksi huomaisi?

Eiköhän löysätä?

Tiedän, että tämä ei ole erityisen trendikästä, mutta emmekö lopulta voisi käynnistää laaja-alaista kansalaiskeskustelua kohtuuden työkulttuurista? Emmekö voisi puhua jatkuvan tehostamispuheen väliaikaisesta unohtamisesta? Laitetaan moinen vaahtoaminen pelukoppaan pohjimmaiseks - edes vähäksi aikaa.

Mitä sitten, jos Suomi putoaa kansojen välisessä ähellyskisassa sijan verran tai vaikka viisi? Sanokaapa, mitä tapahtuu, jos kansantuote laskee vaikkapa 15 vuoden takaiselle tasolle? Luulen, ettei mitään oikein radikaalia. Aina löytyy vaatekomerosta retonkia ja navetan takaa autonromuja, joilla kärrätä maitoa ja lapsia.


Voisimme myös käynnistää arvokeskustelun siitä, mitä ihminen oikeasti tarvitsee elääkseen ja ollakseen onnellinen. Bushmannien ja jamaikalaisten mukaan ei paljon.

2 kommenttia:

  1. Niin, ja luullakseni (ja toivoakseni!) yhä useammat ymmärtävät kiireen ja aikataulutuksen tulemisen osaksi lapsuutta suurimpana riskinä valita enminäpysty-masentuminen kuin elämästä selviytyminen. Se vanha viisaus, että lapsen pitää saada olla lapsi pätee yhä.

    VastaaPoista
  2. Miten se edesmennyt venäläinen kasvatusajattelija Vasili Suhomlimski sanoikaan: kasvatuksen mahdollisuudet alkavat aina sylistä, mutta ne menetetään sylin puutteessa. Ei ollenkaan huonosti sanottu! Kun lapsi on aidosti lapsi, myös läheisyys on jotenkin taatumpaa.

    VastaaPoista