tiistai 20. syyskuuta 2011

Mistä reppu kertoo

”Voi hurja! Mitä ihmettä täällä sun repussa on – ei kai kiviä sentään?!” Olin juuri pysäköinyt koulun eteen. Pikkukiireessä olin kaapannut takapenkiltä repun ojentaakseen sen alakoululaiselle tähtisilmälleni.

Jäin vaaitsemaan reppua käsissään. Se painoi valehtelematta seitsemän, kahdeksan kiloa. Toki olin aiemminkin nähnyt koululaistensa ahmimishäiriöisiä reppuja – ja olinhan kanniskellut niitä joskus muinoin myös itse – mutta nyt minua hujautettiin oikein halolla selkään.


Reppuasia on liikuttanut maailmalla muitakin. Se ei ole millään muotoa vain suomalaislasten ongelma. Yhdysvalloissa asiaa on puitu monissa osavaltioissa jo hyvä tovi.

Sikäläisen tutkijan, Timothy B. Neuschwanderin, mukaan koululaisten painavat reput voivat aiheuttaa suorastaan pysyviä vammoja lasten selkärangalle, erityisesti alaselän nikamille.

Viidesosa kantajansa painosta

Kuulemma valtaosa amerikkalaiskoulukkaista rahtaa selässään reppua, joka vastaa jopa viidesosaa kantajansa painosta.

Mukana ollaan. Arvioni oli, että oman alakoululaiseni reppu vastasi vähintään mainittua viidesosaa kantajansa painosta, ehkä enemmänkin. Nopea jakolasku paljasti, että samanmoinen murto-osa omalla elopainollani olisi tiennyt parinkymmenen kilon taakkaa harteillani. Huh.

Amerikkalaistutkijat epäilevätkin yli kolmasosan sikäläisistä 11–14-vuotiasta koululaisista kärsivän ainakin jonkinlaisista selkäkivuista.


En pidä tätä otaksumaa aivan uskomattomana.

Uskomatonta ei ole sekään, että monessa maassa on jo ehditty pohtia digitaalisen opetusmateriaalin käytön lisäämistä kouluissa. Tekniikkaa tähän kyllä löytyisi. Esimerkiksi yhteen sähköiseen kirjaan, eBookiin, voitaisiin ladata vaivatta kaikki koululaisten oppikirjat ja paljon, paljon muuta.

Reppu on metafora

Painava reppu ei kuitenkaan ollut varsinainen asiani, vaan se, mistä reppu kertoo. Minulle täyteen ahdettu reppu on metafora. Se on hentojen jalkojen varassa taapertava vertauskuva suorituskeskeisestä elämänmenostamme.

Vai mitä sanotte: eivätkö lastemme ääriään myöten pakatut reput ole vain yksi osoitus siitä, miten varhain ja miten järjestelmällisesti alamme lastata kanssaihmisiämme mitä merkillisimmillä odotuksilla ja paineilla!

Osasyy vaahtoamiseeni on tapaus, jonka juuri kuulin. Päiväkodin työntekijät olivat alkaneet ihmetellä erään nelivuotiaan nassikan kohtuuttoman pitkiä hoitopäiviä. ”Miksi ihmeessä Eppua ei haeta kotiin, vaikka Epun vanhempien työajat kyllä tiedetään? Heidän olisi pitänyt jo ehtiä noutamaan poika kotiin!”


Asia otettiin esille seuraavassa kehityskeskustelussa – sellaisia, nähkääs, nykyään käydään myös päiväkodissa. Palaverissa mukana ollut Hugo Bossin pukuun pukeutunut Epun isä myönsi tiedon oikeaksi. Ryhtiään kohentaen, leukaansa kohottaen hän totesi Epun pitkien päivien olevan ”perheessä täysin tietoinen valinta”.

Isän mielestä lasten pitää jo varhain oppia työelämän tavoille. Ainakaan hän ei tiennyt siihen tehokkaampaa keinoa kuin opetella jo pienenä tekemään yhtä pitkiä työpäiviä kuin isä.

Kasvatus on merkillinen asia. Kekseliään ihmisen mielessä se saa monia muotoja.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Työt kannattaa tehdä huonommin?

Aamulehden toimittaja Anu Ala-Korpela oli tehnyt eiliseen (tiistai 6.9.2011) lehteen jutun kirjani Pakattu aika (2010, Gummerus) pohjalta. Artikkelissa oli keskitytty kirjani erään loppupuolen teemaan, jossa käsittelin työn laadun ongelmaa.


Kirjassani olin puhunut aikanaan ohjaamistani graduongelmaisista, joista hyvin useaa vaivasi ilmi selvä täydellisyyden tavoittelun ongelma. He olivat lahjakkaita opiskelijoita. Moni ei kuitenkaan uskaltanut tehdä graduaan, koska pelkäsi lopputuloksen jäävän surkeaksi.Niinpä, moni pelkäsi jopa aloittaa, koska uskoi vakaasti alittavansa oman tavoitetasonsa.

Kas, tätä ongelmaa olin joutunut kovasti pohtimaan. Miten saada homma edes alkuun? Aikani pähkylöityäni päättelin, että parempi kai olisi tehdä edes huono gradu kuin jäädä tyystin gradua paitsi. Miksi tavoitella kympin suoritusta, kun kuutosen suorituskin tuottaa hyväksytyn gradun ja maisterin paperit!

Esitin kysymyksen gradupinteeseen jämähtänäille. Aikansa pohdittuaan moni gradun tekijä hyväksyi ajatuksen, useimmat jopa ilomielin. Onko se mahdollista, vastakysyttiin.


Ilman muuta! Eiköhän kääritä hihat!

Ajatus turmarajasta

Tämän kertomuksen oli siis lukenut Anu Ala-Korpela. Hän koki ajatuksen laatutason madaltamisesta suorastaan vapauttavana. Hän soitti minulle, haastatteli ja kirjoitti jutun. Myönnän, jutusta tuli aika raflaava. Herätellä sen kuulemma olikin tarkoitus. Osa jutusta avautuu oheisesta linkistä:


Jutun somisteeksi oli laitettu tupakkiaskin kylkeen piirtämäni kuva ”turmarajasta”. Kuva löytyy myös kirjastani.  Kuvan tarkoitus on konkretisoida sitä ajatusta, että jos kaiken työuransa urakoi töitään sata lasissa, käy lopulta huonosti. Huonosti käy, koska lopulta uupuu. Kenenkään aika ja voimat eivät riitä kaiken ikuiseen viilaamiseen.


Juju on siinä, että tehtäviä pitää arvioida ja yksilöidä. Kaikilla meillä on töitä, joista selviää vähemmälläkin. Niitä kyllä on, kunhan suostuu sen itselleen myöntämään.

Artikkelin ideaa ei ymmärretty

Aamulehden juttu oli otsikoitu: ”6 syytä miksi kannattaa luopua perfektionismista”. Sitten seurasi kuusi ytimekästä syytä – jotka siis olivat toimittajan itsensä muotoilemia.

Kuinka ollakaan, kirjoitus oli onnistunut ravistelemaan hämäläisiä. Saman päivän iltaan mennessä 15 000 verkkolehden lukijaa oli avannut sivun näytölleen ja vajaat 2000 oli käynyt ”tykkäämässä” sitä. Myös keskustelua virisi.

Keskustelu Aamulehden verkkosivulla oli pääosin negatiivissävyistä letkauttelua tyyliin: ”Kiitos ajatuksista professori! Kerronkin tämän pomolle ja alan heti huomenna madaltaa tasoa. Terveisin ydinvoimalan turvallisuusvastaava.”

Oli toki niitäkin, jotka olivat ymmärtäneet tarkoitukseni. Jos jutun luki tarkkaan, käsitti, että en ole kehottanut koskaan ketään tekemään töitä huonosti. Sen sijaan olen sanonut, että työt pitäisi tehdä niin huonosti kuin mahdollista. Siinä on vinha ero.

Tähän – kieltämättä oudon sävyiseen – ajatukseen sisältyy viesti, jonka mukaan kaikki arkiset askaremme eivät suinkaan ole vaatimustasoltaan samanlaisia. Esimerkiksi tavallisen tietotyöläisen päivään sattuu monia töitä, joista selvitään vähemmälläkin. Ei niihin tarvitse koko sydäntään pantata, mutta kieltämättä on niitäkin töitä, joissa turmaraja (eli alin mahdollinen laatu) on todella korkealla.


Tiistaipäivän iltaan mennessä jutun oli napannut verkkolehden sivuilleen myös Iltalehti.


Tykkääjiä oli täälläkin yli 2000, joskaan keskustelua ja sen saamaa sävyä en seurannut. Hieman masensi (mutta ei kovin paljon).

Väsynyt työntekijä on tehoton

Olen edelleen kannassani. Koskapa työmme ovat jatkuvasti lisääntyneet, ei voida ajatella, että otetaan jostakin aika niiden tekemiseen. Ei aika riitä. Ei töitä pidä tehdä ylitöinä, eikä niitä pidä kantaa kuormina kotiin.

Näin voimme menetellä ehkä tilapäisesti, mutta niin emme voi tehdä jatkuvasti.

Jos tälle tielle lähdetään, työn tekijä väsyy (sillä ei ole aikaa palautumiselle, eikä levolle). Väsynyt työntekijä ei myöskään ole hyvä työntekijä, sillä hän on tehoton. Hän saattaa kyllä viettää paljon aikaansa työn äärellä, mutta hänen toimistaan on jo aikaa sitten kadonnut sekä ponsi että kipinä.


Ja sanokaa: millaisia luovia ideoita syntyy lopen nuutuneen työntekijän aivoissa? Ei minkäänlaisia. Hänen ajatustensa keskiössä on alituisesti kasvavana möykkynä tavoite selvitä arjesta. Ei järin hohdokas tavoite.

maanantai 5. syyskuuta 2011

Kroonisesti itseensä tyytymätön ihminen

Olen tässä aikani kuluksi lueskellut Peter Druckeria (1909 – 2005). Drucker oli amerikkalainen johtamisen asiantuntija, joka osasi kirjoittaa vaikeista asioista yksinkertaisella tavalla. Niinpä minäkin ymmärrän melkein kaiken, mitä hän koettaa toimittaa.



Mies oli myös ahkera. Hän kirjoitti aivan elämänsä ehtoopuolelle saakka. Vielä yli yhdeksänkymmenen vuoden iässä Drucker näyttää mietiskelleen ajatusta, jonka mukaan nyky-yhteiskunta on muuttunut karuun suuntaan. Ei ole voittajia ilman häviäjiä, tuumii hän.

Jouduin lukiessani komppaamaan Druckeria. Jotkut kyllä rikastuvat, mutta jotenkin on samalla tuntunut, että tyytymättömien, otsansa laskoksiin kurtanneiden ihmisten määrä sen kun lisääntyy.

Samoin, tuntuu kuin voittajien ja häviäjien välinen kuilu syvenisi jatkuvasti. Siinä, missä rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät. Nytkin on Somaliassa ennen näkemätön nälänhätä. Sama koskee terveyttä. Aineellisesta hyvinvoinnista maksetaan henkisellä pahoinvoinnilla.

Epäonnistumisen pelko

Toinen Druckerilta poimimani ajatus on, että epäonnistumisen pelko on napannut entistä tukevamman otteen elämästämme. Katsokaa kasvavaa polvea, kehottaa Drucker: nuoret kärsivät alituisesta univajeesta, koska joutuvat ponnistelemaan entistä enemmän selvitäkseen tulevan elämänsä haasteista.



Vaikkapa Japanissa nuoret viettävät arki-iltansa kaiken maailman valmennuskursseilla selvitäkseen pelkistä koulukokeista. Oman nuoremme ovat maailman toiseksi stressaantuneimpia nuoria kiinalaisten jälkeen siksi, että selviäisivät toivomaansa jatko-opiskelupaikkaan tai toiveittensa työpaikkaan. Ellei niin tapahdu, koko elämä tuntuu olevan niin pilalla.

Suomalaisista Drucker ei puhu mitään (nuo olivat omia ajatuksiani), mutta muista länsimaista hän kylläkin puhuu. Yhdysvallat, Britannia ja Ranska ovat hänen mukaansa antaneet koulujensa muuttua raa’an kilpailuhenkisiksi. Tämä kaikki on tapahtunut muutaman viimeisen vuosikymmenen kuluessa.

Ihminen tyhjine housuineen

Ja koskeehan tämän suuntainen kehitys kaikkia meitäkin, työikäisiä. Saamme jatkuvasti lukea naisten lehdistä, kuinka kasvava määrä hyväosaisia tietotyöläisiä, yritysjohtajia, lääkäreitä, yliopisto-opettajia ja museonjohtajia laittaa ”arvoja puntariin” vetäytyen ”maaseudun rauhaan” jo nelikymppisenä. Moni muukin tekisi niin, jos kykenisi. Kenen etu tämä tämmöinen on?

Minusta on jo pitkään tuntunut, että työstä alituisesti kasvavine vaatimuksineen on tullut liian monelle meistä elämämme ainoa todellinen sisältö. Meitä ei edes ole ilman työtä! Jos meiltä otettaisiin pois ammattinimikkeemme, mitä me olisimme? Tyhjät housut.


Olen sitä mieltä, että työn ei koskaan pitäisi kivuta ihmiselämän kolmen tärkeimmän asian joukkoon. Kaikilla meillä pitää olla muitakin arvokkaita asioita elämässään - arvoja. Niiden varaan rakentuu hyvä elämä. Pitää olla myös hyviä ystäviä ja rakkaita harrastuksia työn ulkopuolella.

Jos minulla ei ole muuta kuin työni, olen väärällä raiteella. Se vie minut turmioon.


Kilpailu lisää sairastumisriskiä

Äärimmäisen kilpailuhenkinen kansantalous lisää sairastumisriskiä. Miksi? Siksi, että suorituskeskeinen, alituiseen itselleen uusia tavoitteita asettava koneisto ei voi saada aikaa muuta kuin itseensä kroonisesti tyytymättömiä ihmisiä. Joka päivä on eilistä enemmän ihmisiä, jotka joutuvat pettymään siihen, etteivät taaskaan saavuttaneet heille asetettuja tavoitteita.



Tästä kehityksestä meidän pitäisi tulla tietoiseksi ja katkaista kierre. Mutta miten se voisi tapahtua, koska olemme osa globaalia maailmaa, kivahtaa joku. Miten se voisi tapahtua, kun vähintään neljän vuoden välein saamme uuden hallituksen, joka asettaa itselleen edellistä hallitusta rankemmat tavoitteet?

Suomen bkt olisi saatava sille ja sille tolalle, Suomen vienti olisi saatava siihen ja siihen malliin. Kilpailukykyä olisi kehitettävä, työuria jatkettava.

Siinäpä se on. Valitettavasti ihminen on tällä pelikentällä pieni ja voimaton, yksin. Kasvottomat organisaatiot ovat liittoutuneet vastaamme.

Haukan siivet ja hymy – niitä tarvitaan

Huh, tulihan pessimismillä silattu purkaus. Mutta ei tämä vitsi ole, sillä oikeasti ajattelen näin. Meidän pitäisi itse kunkin pohtia suhdettamme työelämään, jaksamiseemme, läheisiimme. Mikä oikeasti on tärkeätä? Mitkä ovat omassa elämässäni asioita, joiden eteen kannattaa ponnistella?

Veikko Huovinen sanoi kerran yhdessä haastattelussa, että ihminen tarvitsee perspektiiviä, etäisyyttä. Välillä on hyvä nykertää pienen pienten yksityiskohtien parissa (sielläkin työpaikalla), mutta aina välillä on hyvä haukan siivin kohota yläilmoihin arvioimaan, millaista sarkaa on tullut kynnettyä.



Jos näyttää siltä, että ilon päivästä on niin pitkä aika, ettei edes muista hymyilleensä, kannattaa miettiä, missä kohdassa lähti menemään vikaan.