maanantai 5. syyskuuta 2011

Kroonisesti itseensä tyytymätön ihminen

Olen tässä aikani kuluksi lueskellut Peter Druckeria (1909 – 2005). Drucker oli amerikkalainen johtamisen asiantuntija, joka osasi kirjoittaa vaikeista asioista yksinkertaisella tavalla. Niinpä minäkin ymmärrän melkein kaiken, mitä hän koettaa toimittaa.



Mies oli myös ahkera. Hän kirjoitti aivan elämänsä ehtoopuolelle saakka. Vielä yli yhdeksänkymmenen vuoden iässä Drucker näyttää mietiskelleen ajatusta, jonka mukaan nyky-yhteiskunta on muuttunut karuun suuntaan. Ei ole voittajia ilman häviäjiä, tuumii hän.

Jouduin lukiessani komppaamaan Druckeria. Jotkut kyllä rikastuvat, mutta jotenkin on samalla tuntunut, että tyytymättömien, otsansa laskoksiin kurtanneiden ihmisten määrä sen kun lisääntyy.

Samoin, tuntuu kuin voittajien ja häviäjien välinen kuilu syvenisi jatkuvasti. Siinä, missä rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät. Nytkin on Somaliassa ennen näkemätön nälänhätä. Sama koskee terveyttä. Aineellisesta hyvinvoinnista maksetaan henkisellä pahoinvoinnilla.

Epäonnistumisen pelko

Toinen Druckerilta poimimani ajatus on, että epäonnistumisen pelko on napannut entistä tukevamman otteen elämästämme. Katsokaa kasvavaa polvea, kehottaa Drucker: nuoret kärsivät alituisesta univajeesta, koska joutuvat ponnistelemaan entistä enemmän selvitäkseen tulevan elämänsä haasteista.



Vaikkapa Japanissa nuoret viettävät arki-iltansa kaiken maailman valmennuskursseilla selvitäkseen pelkistä koulukokeista. Oman nuoremme ovat maailman toiseksi stressaantuneimpia nuoria kiinalaisten jälkeen siksi, että selviäisivät toivomaansa jatko-opiskelupaikkaan tai toiveittensa työpaikkaan. Ellei niin tapahdu, koko elämä tuntuu olevan niin pilalla.

Suomalaisista Drucker ei puhu mitään (nuo olivat omia ajatuksiani), mutta muista länsimaista hän kylläkin puhuu. Yhdysvallat, Britannia ja Ranska ovat hänen mukaansa antaneet koulujensa muuttua raa’an kilpailuhenkisiksi. Tämä kaikki on tapahtunut muutaman viimeisen vuosikymmenen kuluessa.

Ihminen tyhjine housuineen

Ja koskeehan tämän suuntainen kehitys kaikkia meitäkin, työikäisiä. Saamme jatkuvasti lukea naisten lehdistä, kuinka kasvava määrä hyväosaisia tietotyöläisiä, yritysjohtajia, lääkäreitä, yliopisto-opettajia ja museonjohtajia laittaa ”arvoja puntariin” vetäytyen ”maaseudun rauhaan” jo nelikymppisenä. Moni muukin tekisi niin, jos kykenisi. Kenen etu tämä tämmöinen on?

Minusta on jo pitkään tuntunut, että työstä alituisesti kasvavine vaatimuksineen on tullut liian monelle meistä elämämme ainoa todellinen sisältö. Meitä ei edes ole ilman työtä! Jos meiltä otettaisiin pois ammattinimikkeemme, mitä me olisimme? Tyhjät housut.


Olen sitä mieltä, että työn ei koskaan pitäisi kivuta ihmiselämän kolmen tärkeimmän asian joukkoon. Kaikilla meillä pitää olla muitakin arvokkaita asioita elämässään - arvoja. Niiden varaan rakentuu hyvä elämä. Pitää olla myös hyviä ystäviä ja rakkaita harrastuksia työn ulkopuolella.

Jos minulla ei ole muuta kuin työni, olen väärällä raiteella. Se vie minut turmioon.


Kilpailu lisää sairastumisriskiä

Äärimmäisen kilpailuhenkinen kansantalous lisää sairastumisriskiä. Miksi? Siksi, että suorituskeskeinen, alituiseen itselleen uusia tavoitteita asettava koneisto ei voi saada aikaa muuta kuin itseensä kroonisesti tyytymättömiä ihmisiä. Joka päivä on eilistä enemmän ihmisiä, jotka joutuvat pettymään siihen, etteivät taaskaan saavuttaneet heille asetettuja tavoitteita.



Tästä kehityksestä meidän pitäisi tulla tietoiseksi ja katkaista kierre. Mutta miten se voisi tapahtua, koska olemme osa globaalia maailmaa, kivahtaa joku. Miten se voisi tapahtua, kun vähintään neljän vuoden välein saamme uuden hallituksen, joka asettaa itselleen edellistä hallitusta rankemmat tavoitteet?

Suomen bkt olisi saatava sille ja sille tolalle, Suomen vienti olisi saatava siihen ja siihen malliin. Kilpailukykyä olisi kehitettävä, työuria jatkettava.

Siinäpä se on. Valitettavasti ihminen on tällä pelikentällä pieni ja voimaton, yksin. Kasvottomat organisaatiot ovat liittoutuneet vastaamme.

Haukan siivet ja hymy – niitä tarvitaan

Huh, tulihan pessimismillä silattu purkaus. Mutta ei tämä vitsi ole, sillä oikeasti ajattelen näin. Meidän pitäisi itse kunkin pohtia suhdettamme työelämään, jaksamiseemme, läheisiimme. Mikä oikeasti on tärkeätä? Mitkä ovat omassa elämässäni asioita, joiden eteen kannattaa ponnistella?

Veikko Huovinen sanoi kerran yhdessä haastattelussa, että ihminen tarvitsee perspektiiviä, etäisyyttä. Välillä on hyvä nykertää pienen pienten yksityiskohtien parissa (sielläkin työpaikalla), mutta aina välillä on hyvä haukan siivin kohota yläilmoihin arvioimaan, millaista sarkaa on tullut kynnettyä.



Jos näyttää siltä, että ilon päivästä on niin pitkä aika, ettei edes muista hymyilleensä, kannattaa miettiä, missä kohdassa lähti menemään vikaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti