tiistai 20. syyskuuta 2011

Mistä reppu kertoo

”Voi hurja! Mitä ihmettä täällä sun repussa on – ei kai kiviä sentään?!” Olin juuri pysäköinyt koulun eteen. Pikkukiireessä olin kaapannut takapenkiltä repun ojentaakseen sen alakoululaiselle tähtisilmälleni.

Jäin vaaitsemaan reppua käsissään. Se painoi valehtelematta seitsemän, kahdeksan kiloa. Toki olin aiemminkin nähnyt koululaistensa ahmimishäiriöisiä reppuja – ja olinhan kanniskellut niitä joskus muinoin myös itse – mutta nyt minua hujautettiin oikein halolla selkään.


Reppuasia on liikuttanut maailmalla muitakin. Se ei ole millään muotoa vain suomalaislasten ongelma. Yhdysvalloissa asiaa on puitu monissa osavaltioissa jo hyvä tovi.

Sikäläisen tutkijan, Timothy B. Neuschwanderin, mukaan koululaisten painavat reput voivat aiheuttaa suorastaan pysyviä vammoja lasten selkärangalle, erityisesti alaselän nikamille.

Viidesosa kantajansa painosta

Kuulemma valtaosa amerikkalaiskoulukkaista rahtaa selässään reppua, joka vastaa jopa viidesosaa kantajansa painosta.

Mukana ollaan. Arvioni oli, että oman alakoululaiseni reppu vastasi vähintään mainittua viidesosaa kantajansa painosta, ehkä enemmänkin. Nopea jakolasku paljasti, että samanmoinen murto-osa omalla elopainollani olisi tiennyt parinkymmenen kilon taakkaa harteillani. Huh.

Amerikkalaistutkijat epäilevätkin yli kolmasosan sikäläisistä 11–14-vuotiasta koululaisista kärsivän ainakin jonkinlaisista selkäkivuista.


En pidä tätä otaksumaa aivan uskomattomana.

Uskomatonta ei ole sekään, että monessa maassa on jo ehditty pohtia digitaalisen opetusmateriaalin käytön lisäämistä kouluissa. Tekniikkaa tähän kyllä löytyisi. Esimerkiksi yhteen sähköiseen kirjaan, eBookiin, voitaisiin ladata vaivatta kaikki koululaisten oppikirjat ja paljon, paljon muuta.

Reppu on metafora

Painava reppu ei kuitenkaan ollut varsinainen asiani, vaan se, mistä reppu kertoo. Minulle täyteen ahdettu reppu on metafora. Se on hentojen jalkojen varassa taapertava vertauskuva suorituskeskeisestä elämänmenostamme.

Vai mitä sanotte: eivätkö lastemme ääriään myöten pakatut reput ole vain yksi osoitus siitä, miten varhain ja miten järjestelmällisesti alamme lastata kanssaihmisiämme mitä merkillisimmillä odotuksilla ja paineilla!

Osasyy vaahtoamiseeni on tapaus, jonka juuri kuulin. Päiväkodin työntekijät olivat alkaneet ihmetellä erään nelivuotiaan nassikan kohtuuttoman pitkiä hoitopäiviä. ”Miksi ihmeessä Eppua ei haeta kotiin, vaikka Epun vanhempien työajat kyllä tiedetään? Heidän olisi pitänyt jo ehtiä noutamaan poika kotiin!”


Asia otettiin esille seuraavassa kehityskeskustelussa – sellaisia, nähkääs, nykyään käydään myös päiväkodissa. Palaverissa mukana ollut Hugo Bossin pukuun pukeutunut Epun isä myönsi tiedon oikeaksi. Ryhtiään kohentaen, leukaansa kohottaen hän totesi Epun pitkien päivien olevan ”perheessä täysin tietoinen valinta”.

Isän mielestä lasten pitää jo varhain oppia työelämän tavoille. Ainakaan hän ei tiennyt siihen tehokkaampaa keinoa kuin opetella jo pienenä tekemään yhtä pitkiä työpäiviä kuin isä.

Kasvatus on merkillinen asia. Kekseliään ihmisen mielessä se saa monia muotoja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti