perjantai 21. lokakuuta 2011

Onko kodissasi liikaa tilaa?

Olen 1960-luvun lapsi. Olen joskus ajatellut, että olen jonkinlainen väliinputoajasukupolven edustaja – ainakin, mitä tulee tavaran hamstraukseen.

Antakaas, kun kerron. Perheellämme, kuten pääosalla samaa sukupolvea edustavista perheistä, on omiin tarpeisiimme hyvin suhteutuva asunto. Ei siis missään nimessä mitään ökyilyä. Olohuonettamme hallitaan helposti yhdellä katseella, kylpyhuoneemme ei ole tenniskentän kokoinen. Jne.


Onkin jotenkin yllättävää, että tästä ”vaatimattomuuden hyveestä” näyttää ajan oloon koituneen meille ja ikätovereillemme ongelma, ainakin tavallaan. Nimittäin, mahdollisuutemme hankkia tavaroita ylittää käytössä olevan tilan asettamat rajat. Nähkääs, meillä on selvästi varallisuutta yli tarpeidemme!

Tämä epäsuhtainen asetelma on vähin erin, vuosien saatossa johtanut siihen, että tila taloissamme ei tahdo millään riittää kaikille niille tavaroille, joita tätä nykyä omistamme.

Tavaraa nurkat pullollaan

Arvoisa lukija. Seuraa kohti käyvä kysymys: onko sinun kodissasi liikaa tilaa? Hah! Arvaan, että ei ole. Ei sitä monellakaan enää ole.

Tilan puutteen ongelma on siis ongelma laajemminkin. Se on ongelma, jonka äärellä modernissa kodissa vaikeroidaan (kotiseinien sisällä!), mutta josta julkisesti vaietaan.


Miksi asiasta vaietaan? On useitakin syitä. Siitä vaietaan ehkä siksi, ettei ongelmaan uskota löytyvän helppoa ratkaisua. Eikä taatusti löydykään.

On toinenkin mahdollinen syy. Se liittyy itsetuntoon. Ainakin oma sukupolveni on hipiältään herkkä sen suhteen, että vain tulisi luokitelluksi uusavuttomien luokkaan. Kaikki tämä jotenkin tuntuisi viittaavan siihen ja se sellainen sentään olisi jo liian paksua.

Minullakaan ei ole ongelmaan helppoa ratkaisua, mutta luulen sentään tietäväni, miksi juuri minun sukupolveni potee tilanahtauden ongelmaa.

Selitysyritys

Selitys menee näin. Meidän lapsuuden kodeissamme (1950 – 70-luvuilla) ei tilanahtautta ollut. Miksi sitä ei ollut? Sitä ei ollut, koska lapsuudenkotimme edustivat jälleenrakennusajan Suomea. Vanhemmillamme ei yksinkertaisesti ollut varaa siihen kerskakulutukseen, johon me – heidän lapsensa - syyllistymme.

Sen sijaan me, tämän päivän kiireiset keski-ikäiset, syydämme valtaisat summat rahaa tavaraan (vaatetta, kotitaloushärveleitä, leluja ja sähköisiä vemputtimia), joille ei oikeasti ole ollut pitkään aikaa sijoituspaikkaa kodeissamme. Saati, että niille oikeasti olisi ollut tarvetta.


Ongelma on siinä, että hankimme housut, paidan jne. hyvissä ajoin ennen kuin entiset housumme tai paitamme ovat puhki kulutettuja. Pointti on se, että juuri näiden ostotoimien tuloksena meille jää ne entiset ja sitten on nämä uudet. Eikä tämä tietenkään tähän jää, vaan kierre on jatkuva.

Uusia ja taas uusia. Ongelma kumuloituu.

Sen sijaan meidän vanhempamme hankkivat tavaraa vain vissiin tarpeeseen. Tärkeää on huomasta, että tälle ehdottoman tarpeelliselle uudelle tavaralle oli aina myös säilytystila. Oli arkivaate, työvaate ja juhlavaate. Niillä selvittiin. Kaikille niille oli oma viiden tuuman naulansa porstuan seinässä.

Täältäpäin katseltuna omat vanhempamme edustavat ekologisen kuluttamisen huippua. He eivät hennoneet hävittää tavaroitaan ennen kuin ne olivat todella loppuun kaluttuja.


Ja nyt tullaan jännittävään piirteeseen. Tämän päähänpinttymäisen säästämisvimman me neli- ja viisikymppiset imimme vanhemmiltamme äidinmaidossa. Oletteko huomanneet! Mekään emme hävitä tavaroitamme ennen kuin ne todella ovat puhki. Ja siitä nimenomaan johtuu, että kaappimme ovat olleet jo aikaa sitten tavaraa täynnä!

Lastemme kodeissa on tilaa

Tarinassa seuraa jälleen yllättävä käänne. Nimittäin omat lapsemme eivät tule kärsimään tästä samasta tilaongelmasta.

Miksi eivät tule? Siksi, että he ajattelevat toisin. Heillä ei ole säästämisvimmaa, koska sellainen vimma ei hyppää sukupolvea ylitse. Sen sijaan aikuisuuteen ehtineet lapsemme syytävät "iankaikkisen" vanhat vetimensä surutta kierrätykseen, Huutonettiin ja tunkiolle. Kaatopaikalle ja kierrätykseen: ”Mitä niillä enää tekee, kun ne on pois muodista. Kuka nyt tollasii pitäs?!”


Näin olen tämän ajatellut, joskaan en ole varma, onko päätelmäni oikea. Jotain itseäni viehättävää tässä ajatusketjussa kuitenkin on. Mitä sinä ajattelet, voisiko se mennä noin?

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Muisti on merkillinen kapine


”Tuollaiset pojat pitäis tappaa jo pienenä!” Minä ja serkkuni seisoimme kotikaupunkini kaatopaikkavahdin edessä. Mies oli silmissämme pelottava ilmestys. Olimme juuri jääneet kiinni luvattomasta kaatopaikalla oleilusta.


Jälkeenpäin tapahtuma hymyilytti, mutta tuolla hetkellä meitä, minua ja serkkuani, ei naurattanut. Kaatopaikkavahdin karuille sanoille tarjosi lisäpontta pienoiskivääri, jota mies roikotti kädessään.



Vain hetkeä aiemmin olimme, minä ja serkkuni, kyhjöttäneet jäteasemaa ympäröivän ojan pohjalla. Ojaan meidät oli ajanut säikähdys. Olimme pelästyneet kaatopaikkavahtia, joka oli alkuun koettanut saada meidät pelkän äänensä voimalla esiin piilostamme.

Kättä pidempää

Huomattuaan huutelunsa turhaksi, mies oli päättänyt turvautua kättä pidempään. Kiivastuksissaan hän oli napannut vahdinkoppinsa seinältä rottakiväärin. Pyörien hyrränä keskellä jätteiden purkausaluetta hän haja-ammuskeli ympäröivään metsään ja taivaalle. Laukausten lomassa hän kirosi ja mekasti.

Sieluni silmin näen vieläkin itseni ojan pohjalla. Aina, kun kajahtava laukaus kuului piuuuu, painoin pääni polvien väliin, piuuuu, piuuuuu. Laukaukset ottivat kivistä ikävän säriseviä kilstokkeita. Pihkaisista kuusista putoili kaarnan palasia, onneksi ei aivan lähellä.



Lopulta meidän oli luovutettava. Oli aivan pakko kömytä esiin, sillä kaatopaikalta pääsi pois vain polkupyörällä. Niin kaukana se oli. Olimme pakkosaumassa, sillä ovela vahti oli löytänyt kätkemämme pyörät ja taluttanut ne keskelle työmaataan, aivan koppinsa edustalle.

Huono kamera, epätarkat kuvat

Tämä kesäinen lapsuuteni hetki palautui mieleen luettuani Ranya ElRamlyn kirjaa Auringon asema. Luin kirjaa samalla, kun naputtelin tätä omaani. Kirjassaan Ranya ElRamly sanoo jotenkin näin: Ihmisen lapsuus on kuin huonolla kameralla otettu epätarkka valokuva.

Minusta se on hyvin sanottu, joskin tuohon lapsuuteni kaatopaikkapäivään lausahdus sopii vain vaivoin, jos ollenkaan. Kahden kymmenvuotiaan heinäkuinen kaatopaikkavierailu on jäänyt mieleeni kuin hyvällä kameralla otettu viiltävän tarkka kuva.



On suorastaan ihmeellistä, miten paljon muistan tapahtumasta vieläkin. Muistan kesäisen sään, muistan kiihtyneen tunnelman ja muistan myös käymämme yksipuolisen keskustelun vuorosanat (sanottakoon, että muitakin kohteliaisuuksia pojan korvamme pääsivät kuulemaan).

Tunnen vieläkin, kuinka nuori sydämeni muljahteli epätoivoisesti pyrkien ulos ahtaasta sijastaan.

Miksi pojat olivat siellä?!

Mikä sitten oli johtanut meidät, pari alakouluikäistä, kaatopaikalle, kysytte te. Hyvä kysymys. Selitys seikkailuumme oli varsin luonnollinen.

Lapsuudessani kaatopaikat olivat aivan erilaisia paikkoja kuin nykyisin. Oli tavallista, että ihmiset saattoivat kaatopaikalla asioidessaan luoda samalla silmäyksen ympärilleen: mitähän muut ovat heittäneet pois?

Mukaan saattoi tarttua vartensa menettänyt teräslapio tai ”kelvolliselta näyttävä” pesukone. Kävipä joskus niinkin, että tavaraa oli pois lähdettäessä enemmän mukana kuin kaatopaikalle tultaessa.

Ei siis ollut suurikaan ihme, että kaatopaikka veti puoleensa myös meitä pikkupoikia. Kaatopaikka oli meille aarteenetsintää, katkaisu arkeen. Ja mikä parasta, sieltä löytyi polkupyörän rapakaaria, kissansilmiä, vanhoja radioita, kytkimiä ja sen sellaista.

Tämä oli vain alkua

Näin, kutakuinkin näin alkaa uusi kirjani Onnellinen lapsi – Vanhempien kasvatusoppi. Sain kirjan postissa muuan päivä sitten. Se oli juuri putkahtanut ulos Gummeruksen painokoneesta.



Tästä Gummeruksen sivulle kirjan esittelyyn.


Uusi kirja on aina jotain tuntuvaa. On olo, että on saanut aikaan jotain. Tosin, ei mene aikaakaan, kun mieli alkaa työstää uusia teemoja. Kirjoittamisen tenho on siinä, ettei koskaan voi sanoa, millaisen mutkan mieli kulloinkin tekee. Mistä se lähtee ja mihin se tulee.

Sen näkee vasta sitten, kun ajatus on paketissa, solmittu.