keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Muisti on merkillinen kapine


”Tuollaiset pojat pitäis tappaa jo pienenä!” Minä ja serkkuni seisoimme kotikaupunkini kaatopaikkavahdin edessä. Mies oli silmissämme pelottava ilmestys. Olimme juuri jääneet kiinni luvattomasta kaatopaikalla oleilusta.


Jälkeenpäin tapahtuma hymyilytti, mutta tuolla hetkellä meitä, minua ja serkkuani, ei naurattanut. Kaatopaikkavahdin karuille sanoille tarjosi lisäpontta pienoiskivääri, jota mies roikotti kädessään.



Vain hetkeä aiemmin olimme, minä ja serkkuni, kyhjöttäneet jäteasemaa ympäröivän ojan pohjalla. Ojaan meidät oli ajanut säikähdys. Olimme pelästyneet kaatopaikkavahtia, joka oli alkuun koettanut saada meidät pelkän äänensä voimalla esiin piilostamme.

Kättä pidempää

Huomattuaan huutelunsa turhaksi, mies oli päättänyt turvautua kättä pidempään. Kiivastuksissaan hän oli napannut vahdinkoppinsa seinältä rottakiväärin. Pyörien hyrränä keskellä jätteiden purkausaluetta hän haja-ammuskeli ympäröivään metsään ja taivaalle. Laukausten lomassa hän kirosi ja mekasti.

Sieluni silmin näen vieläkin itseni ojan pohjalla. Aina, kun kajahtava laukaus kuului piuuuu, painoin pääni polvien väliin, piuuuu, piuuuuu. Laukaukset ottivat kivistä ikävän säriseviä kilstokkeita. Pihkaisista kuusista putoili kaarnan palasia, onneksi ei aivan lähellä.



Lopulta meidän oli luovutettava. Oli aivan pakko kömytä esiin, sillä kaatopaikalta pääsi pois vain polkupyörällä. Niin kaukana se oli. Olimme pakkosaumassa, sillä ovela vahti oli löytänyt kätkemämme pyörät ja taluttanut ne keskelle työmaataan, aivan koppinsa edustalle.

Huono kamera, epätarkat kuvat

Tämä kesäinen lapsuuteni hetki palautui mieleen luettuani Ranya ElRamlyn kirjaa Auringon asema. Luin kirjaa samalla, kun naputtelin tätä omaani. Kirjassaan Ranya ElRamly sanoo jotenkin näin: Ihmisen lapsuus on kuin huonolla kameralla otettu epätarkka valokuva.

Minusta se on hyvin sanottu, joskin tuohon lapsuuteni kaatopaikkapäivään lausahdus sopii vain vaivoin, jos ollenkaan. Kahden kymmenvuotiaan heinäkuinen kaatopaikkavierailu on jäänyt mieleeni kuin hyvällä kameralla otettu viiltävän tarkka kuva.



On suorastaan ihmeellistä, miten paljon muistan tapahtumasta vieläkin. Muistan kesäisen sään, muistan kiihtyneen tunnelman ja muistan myös käymämme yksipuolisen keskustelun vuorosanat (sanottakoon, että muitakin kohteliaisuuksia pojan korvamme pääsivät kuulemaan).

Tunnen vieläkin, kuinka nuori sydämeni muljahteli epätoivoisesti pyrkien ulos ahtaasta sijastaan.

Miksi pojat olivat siellä?!

Mikä sitten oli johtanut meidät, pari alakouluikäistä, kaatopaikalle, kysytte te. Hyvä kysymys. Selitys seikkailuumme oli varsin luonnollinen.

Lapsuudessani kaatopaikat olivat aivan erilaisia paikkoja kuin nykyisin. Oli tavallista, että ihmiset saattoivat kaatopaikalla asioidessaan luoda samalla silmäyksen ympärilleen: mitähän muut ovat heittäneet pois?

Mukaan saattoi tarttua vartensa menettänyt teräslapio tai ”kelvolliselta näyttävä” pesukone. Kävipä joskus niinkin, että tavaraa oli pois lähdettäessä enemmän mukana kuin kaatopaikalle tultaessa.

Ei siis ollut suurikaan ihme, että kaatopaikka veti puoleensa myös meitä pikkupoikia. Kaatopaikka oli meille aarteenetsintää, katkaisu arkeen. Ja mikä parasta, sieltä löytyi polkupyörän rapakaaria, kissansilmiä, vanhoja radioita, kytkimiä ja sen sellaista.

Tämä oli vain alkua

Näin, kutakuinkin näin alkaa uusi kirjani Onnellinen lapsi – Vanhempien kasvatusoppi. Sain kirjan postissa muuan päivä sitten. Se oli juuri putkahtanut ulos Gummeruksen painokoneesta.



Tästä Gummeruksen sivulle kirjan esittelyyn.


Uusi kirja on aina jotain tuntuvaa. On olo, että on saanut aikaan jotain. Tosin, ei mene aikaakaan, kun mieli alkaa työstää uusia teemoja. Kirjoittamisen tenho on siinä, ettei koskaan voi sanoa, millaisen mutkan mieli kulloinkin tekee. Mistä se lähtee ja mihin se tulee.

Sen näkee vasta sitten, kun ajatus on paketissa, solmittu.

2 kommenttia:

  1. Kiitos hienosta blogista ja onnittelut kiinnostavasta kirjauutuudesta!

    VastaaPoista
  2. Onpa mukava, että uurastus on nyt kansissa. Taitaa olla aivan pakko vääntäytyä taas kirjakauppaan. Kiitos Juha jo etukäteen - odotan taas ajatuksia liikuttavia hetkiä!

    VastaaPoista