tiistai 22. marraskuuta 2011

Tekisinkö väitöskirjan?

Kuinka ollakaan, taaskin on julkisuudessa keskusteltu valelääkäreistä, huijauksella saaduista tutkinnoista ja onpa puhuttu myös tieteellisestä varkaudesta, plagioinnista. Menossa on kortistojen putsaustyö.


En nyt ota kantaa käytyyn keskusteluun, vaan siihen, että tutkinnot ja oppiarvot ylipäätään tuntuvat puhututtavan meitä. Aina joskus minäkin saan viestejä henkilöiltä, jotka pohtivat vaikkapa tohtorin arvon hankkimista, väitöskirjan tekemistä. Sanopa sinä, alkaisinko moiseen hommaan, vai ei?

Kysymyksen taustalla voi olla esimerkiksi hienoinen paine: ”Kun nykyisessä työssänikin ainakin noin periaatteessa vaadittaisiin tohtorin tutkintoa.” Tai, saattaapa olla joskus muitakin motiiveja: ”Olisihan se muutenkin mukavaa kehittää itseään – tai työtään.”

On myös ollut ihmisiä, uutteria ihmisiä, joiden väitöskirja on syystä tai toisesta jäänyt kesken. Urakka on jäänyt kesken ansiotyön kiireiden vuoksi, tai vaikkapa sen vuoksi, että tutkimuksen ohjaaja on kadonnut. Tai, joskus on käynyt niinkin, että ”emme ohjaajani kanssa kerta kaikkiaan ymmärrä toisiamme”.

Ole realisti!

Väitöskirjaa suunnittelevalle näkemyksiäni esittäessäni olen koettanut olla realisti. Olen sanonut, että joka tälle tielle lähtee, ottaa vaativan tien kuljettavakseen. Homma nimittäin kahmaisee aikaa, vääjäämättä. Kenellä aikaa nykyään enää edes on? Onko sellaisia, joilla on liikaa aikaa? Ellei aikaa ole, mistä sitä otetaan väitöskirjan tekemiseen?

Paitsi, että väitöskirjan tekeminen ottaa aikansa, se vaatii työrauhan ja toki myös sitoutumista. Eikä vain tutkijaparan omaa sitoutumista, vaan – valitettavasti — myös lähipiirin sitoutumista.


Yksi väitöskirja saattaa siis haukata jopa vuosikymmenen verran omasta ja perheesi elämästä? En suinkaan väitä, että se olisi huonoa aikaa, mutta muista, että tämä urakointi ei todennäköisesti ole yhtä tärkeää lähipiirillesi kuin mitä se on itsellesi.

Jos tälle tielle lähdet, psyykkinen ja fyysinen poissaolosi tulee näkymään. Takuusti.

Jos taas ajattelit tehdä väitöskirjan ”vain” harrastuksena, siihen en kehota. Tämä on tietysti oma mielipiteeni, mutta on parempiakin, jopa kehittävämpiä harrastuksia. Jos vaikkapa kotikunnassasi toimii pirteä kansalaisopisto ja sieltä löytyy nypläyskurssia, tai espanjan alkeet, tartu mieluummin semmoiseen.

Miksi ei väitöskirjan tekemisestä olisi harrastukseksikin, mutta ei ehkä elämän ruuhkavuosina. Tilanne voi olla toinen, sitten kun elämä muutoin rauhoittuu. Pitäähän opiskelu aivojakin liikkeessä.

Mitä väitöskirja vaatii?

Kuvitellaanpa, että puikkelehdit levittämäni miinakentän lävitse ja päätit sittenkin tehdä väitöskirjan. En halua kohtuuttomasti pelotella tulossa olevilla haasteilla. Minäkin olen aikanani hommasta selvinnyt, joten kyllä sinä siitä selviät. Selviät, kunhan teet suunnittelutyön huolella.

Ensinnäkin, tarvitset oikean asenteen, malttavan mielen, tukevia istumalihaksia ja niin, aikaa. Edelleen sinulta vaaditaan keskittymiskykyä ja keskittymisen mahdollisuuksia – onhan sinulla tilaisuus ja paikka sellaiseen? Onko sinulla oma rauhallinen tutkijan kammio? Ellei ole, ryhdy toimiin hankkiaksesi sellainen.

Väitöskirjan tekijältä vaaditaan myös erinäisiä taitoja, muiden muassa kirjoittamisen taitoa. Joskus olen sanonut suoraan: ellet tunne itseäsi kohtuulliseksi kirjoittajaksi, rakentuu myös tutkijan tiesi ohdakkeiseksi. Niin se valitettavasti on. Näin sanon siksi, että jokainen tutkimus on tarina. Tarina on yleensä pitkä ja siihen pitää rakentaa läpi kertomuksen kulkeva juoni. Juonen on löydyttävä.

Niin sanotulla artikkeliväitöskirjalla tätä ongelmaa voidaan hiukan kiertää, mutta ei kokonaan. Juonen on silloinkin löydyttävä.

Myös kriitikon valmiuksia tarvitaan. Tulet nimittäin muutaman seuraavan lähivuoden aikana käymään lävitse jokseenkin muhkean kasan mitä merkillisintä aineistoa — joko painetussa tai sähköisessä muodossa. Kaikki silmiesi editse virtaava ei suinkaan ole käyttökelpoista. Ei alkuunkaan.


On siis toivottavaa, että matkan varrella sinulle kehittyy lahjomaton, objektiivisuuteen pyrkivä katse. Myös tutkimusmetodista osaamista vaaditaan ja tietoa tieteellisen kirjoittamisen muotovaatimuksista.

Päälähde on korvien välissä

Palaan vielä väitöskirjan vaatimaan aikaan. Älä missään tapauksessa aliarvioi urakkaa. Älä sorru luulemaan – kuten jotkut ovat tehneet —, että väitöskirja kirjoitetaan (muiden töiden ohessa) kolmessa, neljässä vuodessa.

Valitettavasti niin ei tule käymään. Edes sinä et kykene siihen. Tai, jos jostakin oikusta johtuen siihen pystyt, ei lopputulos ole mairiteltava. Syöksysynnytetyllä väitöskirjalla ei ylpeillä.

Mutta, kuten sanottu, sinä kyllä selviät siitä. Selviät, kunhan olet tosissasi. Uuttera, epäilevä mieli, kirkas katse, ryhdikäs selkäranka sekä modernit tekniset vempaimet (softa ja rauta) - ne ovat tärkeimmät avut väitöskirjan alkuun saattamisessa.

Aivan, kuten missä tahansa tutkimuspuuhailussa, joudut nojaamaan ajattelun lahjomattomaan voimaan. Tutkijan ajattelu, hänen säkenöivä mielensä on lopulta se työkalu, jolla tutkimustöitä tehdään.

Jos jotain jää tähteeksi, siitä selvitään tahdon voimalla, supisuomalaisella sisulla.

torstai 10. marraskuuta 2011

Yksityisyyden henkitore

Maanantaina 7.11. uutisoitiin Keskusrikospoliisin jahtaavan 16 000 suomalaisen henkilötiedot nettiin vuotanutta tekijää. Tekoa tutkittiin törkeänä tietomurtona ja henkilörekisteririkoksena.

Tiistaina 8.11. brittilehti The Register arvioi päätelminään Suomen tietovuodon liittyvän laajempaan Anonymous-ryhmän aktiivisuuteen viime viikonloppuna. The Registerin oletuksen mukaan Suomen tietovuoto olisi yksi kolmesta Anonymous-iskusta.


Suomen ohella Anonymousin on kerrottu iskeneen Israelin armeijan ja tiedustelupalveluiden nettisivuja vastaan. Lisäksi Portugalissa Anonymousiin kytköksissä olevalla LulzSecillä epäillään olleen sormensa pelissä viiden eri nettisivun kaatumisessa.

Tätä väitettä Suomen Keskusrikospoliisi ei aivan niellyt. Ainakaan suoralta kädeltä poliisi ei suostunut vahvistamaan, että henkilötietovuodon takana olisi ollut Anonymous Finland -niminen ryhmä. Asiaa toki tutkitaan.

Mitä sanoikaan Marshall McLuhan

Uutista tavatessani kampeutui vuosikymmenien takaa mieleeni kanadalainen herra, professori Marshall McLuhan. Nimittäin, tämä herra McLuhan ennusti jo vuosikymmeniä (elettiin 1960-lukua) ennen jokamiehen tietokoneiden markkinoille tuloa asioita, joita hänen aikalaisensa eivät olleet onnistuneet sullomaan edes uniinsa.

Paitsi että McLuhan kykeni näkemään sähköisten viestimien kasvavan merkityksen, hän omalla omintakeisella tavallaan aavisti myös nykyisen internetin synnyn. Internetistä, edes sen esi-isistä mitään tietämättä mies väitti, että sähköistyminen on tulevaisuuden kehityssuunta numero yksi. Erityisesti työmme tulee sähköistymään, tähdensi MacLuhan.



Yksi McLuhanin monista (tuolloin) oudoista väitteistä liittyy ihmisten yksityisyyteen, tai paremminkin sen puutteeseen. Yksityisyyttä, sitä ei McLuhanin mukaan tarvitse jatkossa juurikaan pohtia. Vähin erin koko yksityisyysasia menettää puheenaiheena mielekkyytensä, päräytteli McLuhan.

Ja kuinka oikeassa McLuhan olikaan. Tekemisiämme ja tekemättä jättämisiämme valvotaan tänään yhä enemmän kaikkialla, kaikkina aikoina. Niin tehdään paitsi työssä myös vapaa-aikana.

Nopeasti ynnättynä kotiemme kylpyhuoneet alkavat olla ainoita paikkoja, joissa meillä on edes jonkinlainen yksityisyyden suoja. Sen sijaan monia julkisia toiletteja jo valvotaan. Marketteja valvotaan, liikennettä valvotaan, vapaa-ajan harrastuspaikkoja valvotaan.

Googlen auto kuvasi

Muistatteko talven 2010 Google Maps -käräjöinnin eri puolilla maailmaa? Suomessakin Googlen kamera-auton toimista kohistiin. Se osoitti, että kotiemme pihapiireistä oli tullut täysin julkisia tiloja.



Paljon vakavampaakin on luvassa. Paitsi, että voimme menettää henkilöllisyytemme, voi käydä niinkin, että joku jossain nappaa tilitietomme tai jopa koko identiteettimme käyttääkseen niitä häikäilemättä hyväkseen.

Siitähän tuossakin nyt puhutussa tietovuodossa on kyse. Esimerkiksi Yhdysvalloissa 10–15 miljoonaa kansalaista joutuu vuosittain identiteettivarkauden uhriksi. Amerikoissa tällaisista rötöksistä koituu vuosittain taloudellisia vahinkoja kymmenien miljardien dollarien edestä.

Viime aikoina itseäni on mietítyttänyt erityisesti Facebook. Vaikka Facebookin suosion sanotaan hiipuneen, se on yhä edelleen huippusuosittu sosiaalisen median väline. Tällä hetkellä jo yli 800 miljoonaa ihmistä ympäri maailmaa on jo käyttänyt oikeuttaan kirjoitella Facebookiin kaikenlaista mukavaa itsestään.

Vakavimpia Facebookissa sattuneista ongelmista lienevät juuri identiteettivarkaudet.  Jo syksyllä 2007 uutisoitiin ensimmäisistä pankkitileistä, joita oli ryövätty juuri Facebookista ujutettujen tietojen avulla.

Milloin lapsesi syntyi digitaalisesti?

No, ei tässä mitään. Varsinaisesti minut pysähdytti muuan taannoinen uutinen, jossa kerrottiin erään australialaisen tietoturvayrityksen tutkimuksesta, joka paljasti keskimäärin 81 prosentilla alle kaksivuotiaista lapsista omaavan digitaalisen jalanjäljen.

Digitaalinen jalanjälki tarkoittaa sitä, että lapsesta (tai kenestä tahansa) löytyy esimerkiksi googlettamalla nimi ja usein myös netissä oleva kuva. Pienten lasten kohdalla kiitos kuulemma kuuluu äitien innokkuudelle esitellä omaa jälkikasvuaan!

Tämä juttu oli aika huima. Länsimaiset lapset kuulemma "syntyvät digitaalisesti" keskimäärin puolen vuoden ikäisinä. Kolmannes lasten valokuvista ja tiedoista ilmestyy maailmanlaajuiseen sähköiseen verkkoon jo ennen kuin piltti on saavuttanut kuukauden iän.



Eikä siinäkään vielä kaikki. Melkein neljännes verkossa olevista lasten kuvista tai muista lasta kuvaavista tiedoista liittyy syntymättömään lapseen!

Te tiedätte, mitä tässä on tapahtunut. Taustalla siis on se, että moni äiti välittää verkossa olevalle ystäväpiirilleen lapsensa ultraäänikuvia. Seitsemällä prosentilla ryömivistä tai konttaavista taaperoista on sähköpostiosoite, ja viidellä prosentilla on kuulemma profiili jossain sosiaalisessa verkkopalvelussa. Näin väittävät aussitutkijat. Huh, kai heitä on uskottava.

Kun äideiltä on tivattu syytä vauvojensa kuvien julkaisemiseen, he ovat selittäneet sitä halulla jakaa ”ihanaa asiaa” ystävien ja perheen kanssa. Se on niin kertakaikkisen tärkeä ja iloinen asia.

Tämä on kuitenkin vain osatotuus.

Sitä se yksinäisyys teettää

Todellisempi selitys on kuulemma yksinäisyys. Pienten lasten äidit tuntevat olevansa yksin. Arki kotona tuntuu raskaalta, kun tunnista, päivästä ja kuukaudesta toiseen hoitelee pientä rasavilliä. Aika kuluu niin hitaasti.

Pienen lapsen äidin pelastus on lapsen päiväuni. Kun lapsi nukkuu, äiti toimii. On oiva hetki olla yhteydessä virtuaaliseen verkostoon, muihin samassa elämäntilanteessa oleviin äiteihin. ”Hihhei, eilen näpsimme koko joukon kuvia Lisbethistä. Katsokaa kaikki, tässä ne ovat! Katsokaa Lillukkani varpaita. Haluaisin syööödä ne!!!”


Asiaa tutkineiden mukaan yli viidenneksellä äideistä on kuitenkin vielä yksinäisyyttä ja tiedon jakamisen haluakin itsekkäämpi motiivi. He yksinkertaisesti haluavat vain päivittää profiiliaan! Kun on luonut Facebook-tunnuksen, sinne pitäisi saada lisää sisältöä. Mikäpä sen parempi keino kuin seurata muiden äitien esimerkkiä: vauvakuvat jakoon!

Tämä voi taatusti olla hauskaa, mutta kuten nyt tiedämme, siinä on myös vaaransa. Itse asiassa äidit ovat olleet itsekin jo aika tovin huolissaan siitä, miten paljon tietoa heidän kullannupuistaan on jo verkossa ja mihin kaikkeen se voikaan kulkeutua.

Ongelma on siinä, että – ainakin toistaiseksi — internetiin sijoitettu materiaali jää sinne. Se on siellä jossain huolimatta siitä, että haluaisimme niin kovasti tietojemme poistuvan.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Lyhenevien elinkaarten ongelma

Vieläkö muistatte tilanteen, jossa olitte, kun kotiinne hankittiin ensimmäistä PC-tietokonetta? Tarkoitan niitä suuria rohjakkeita.


Tilanteessa oli arvokkuuden lumoa. Olihan perhe siirtymässä tietoteknologian aikaan. Hivuttavan esiteplarailun jälkeen olimme tulleet maksaneeksi itsemme kipeiksi vempeleestä, jolla kuvittelimme selviävämme ainakin seuraavan vuosikymmenen.

Siis, kuvittelimme.

Mutta kuinka kävikään! Kahden, kolmen vuoden kuluttua huomasimme kauhuksemme, ettei taannoinen supertykki tuntunut kykenevän enää oikein mihinkään. Se oli kolkko tunne. Kone venkoili ja hidasteli. Se ei tahtonut selvitä kummoisistakaan haasteista.

Huiminta oli, että laite alkoi olla verkon painoksikin epäkelpo. Eihän sitä saanut edes veneen laidan yli kaatamatta kiulua. Narullekaan ei olisi ollut korvallista!


Sama ilmiö toistui tietokoneen käyttämien ohjelmien kohdalla. Kävelimme joukolla halpaan. Uskoimme vakavissamme, että uuden tekstinkäsittelyohjelman uusin versio 3.12 olisi huimasti parempi kuin edellinen versio 3.11. Muutaman viikon opiskelun ja tuskailun jälkeen totesimme, ettei se niin paljon parempi ollutkaan.

Kun muillakin on

Juuri tämän kaltaisiin kysymyksiin kulminoituu ongelma, josta on alettu puhua nimellä ”lyhenevien elinkaarten ongelma”. Kyse on siitä, millaisella aikajänteellä voimme odottaa hankkimamme tuotteen käyvän kelvottomaksi ja korvautuvan jälleen uudella tuotteella?

Kysymys on siitä, kannattaako johonkin satsata, vai ei.

Lyhenevien elinkaarten ongelma on petollinen ongelma, koska se ei näyttäydy aina samassa valossa. Lähestulkoonkaan kaikki työelämätutkijat eivät pidä sitä mitenkään mullistavana ongelmana.

Itse olen kriittisellä kannalla. Väitän, että lyhenevien elinkaarten ongelma on koetellut jo pitkään hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden kestävyyttä. Väitän, että ainakin vuosikymmenen ajan se on ravinnut läntisten yhteiskuntien työuupumuskeskustelua.


Työelämässä se on näkynyt hämmentyneenä inttämisenä siitä, pitääkö kaikkeen uuteen ehtiä perehtyä ja kouluttautua? Pitääkö kaikki uutuustuotteet ottaa käyttöön juuri meidän firmassa?

Liian usein on vastattu: kyllä, koska muutkin näyttävät tekevän niin. Niin ajan tasalla olevassa organisaatiossa vaan toimitaan.

Pakattuja tuotekehitysprosesseja

Ei kai kukaan ehtinyt luulla, että lyhenevien elinkaarten ongelma koettelee vain kulutuskenttää? Joka niin luulee, on väärässä. Myös tuotteita synnyttävät organisaatiot (lue: teollisuus) tuntuu olevan kaikkialla maailmassa yltyvissä vaikeuksissa lyhenevien elinkaarten vuoksi.

Ongelmiin yrityksiä ovat ajaneet aina vain nälkäisemmät markkinat. Laitemarkkinoilta on tullut viesti, että juuri nyt tarvittaisiin sellainen ja sellainen härpäke, vaikkapa tietynlainen kännykkä. Juuri sellaiselle olisi juuri nyt todelliset markkinat vaikkapa nuorison keskuudessa.

Ja mitä on seurannut? Aina valppaat tuotekehitysosastot ovat reagoineet. On pantu pystyyn tehostettuja aivoriihiä ja pakattuja innovaatioprosesseja. On seurannut nopeutettuja tuotekehitysprosesseja. Toimintaa on leimannut reipas säntäily. Leppoisista tuumaustauoista ei voi puhua. Ne ovat enää vain mustavalkokuvina yrityksen historiikeissa.


Entä, mihin ovat johtaneet nämä uuden ajan tuotekehitysprosessit? Seurauksena on ollut tyytymättömyyttä keskentekoisesta ja puutteellisesti suoritetusta työstä. Seurauksena on ollut ylitöitä ja stressiä, sairauspäiviä. Seurauksena on ollut kasvava määrä tuotekehitysvikoja, samoin kuin se, että yritykset ovat vähän kertaansa ajautuneet aggressiivisen kasvun ja suurten volyymien tielle.

Ongelma on seurannut toistaan. Mikään yritys ei voi kasvaa ilman riittävää tulorahoitusta ja kannattavuutta. Tuotteita on ollut pakko saada markkinoille pikaisesti, ja mieluummin heti – olkoonkin, että tuotekehitysprosessin loppuvaiheen testaus on jäänyt hiukan kesken.

Miten mikään voi kehittyä

Tämä, mitä nyt kirjoitan, ei ole oman pääni tuote. Se on totisinta totta. Meilläkin Suomessa on kymmeniä korkean teknologian yrityksiä, jotka ovat joutuneet myöntämään ongelmansa nimenomaan tuotekehitysprosessin loppuvaiheessa. Yritysjohto on joutunut myöntämään, että meno on jo pitkään ollut liian tempoilevaa. Testausosasto ei tahdo pysyä tahdissa mukana.

Lyhenevien elinkaarten ongelmaan on kiinnittänyt huomiota myös yksi tämän hetken muotoilun suurista nimistä, hollantilainen John Thackara. Muutaman vuoden takaisessa kirjassaan In The Bubble – Desingning in the Complex World (2005) Thackara väitti, että elämästä informaatioyhteiskunnassa on tullut työläs juttu. Työläys johtuu juuri lyhentyneistä elinkaarista.


Ja ajatelkaa itse! Miten mikään voi tosiasiassa kehittyä, jos jatkuvasti kaupallisille markkinoille tulevien laitteiden ja ohjelmien ”kehittymisen sykli” ei anna sovellusalueille hengähdysaikaa kehittyä tai tilaa kehittää lähiympäristöään?

Juuri toissapäivänä eräs työkaverini sanoi, että hänen upouusi kännykkänsä sisältää kyllä kaikki tekniset hienoudet, mutta yksi puute siinä on. Sillä ei voi soittaa. Laite kuulemma jouduttiin viemään markkinoille hieman liian kiireesti. Puutetta on kyllä pahoiteltu.

Olen koettanut miettiä, onko lyhyistä elinkaarista mitään positiivista sanottavaa. Sitten keksin yhden esimerkin. Itse asiassa sen vieritti eteeni tämä norjalainen, tämä Erlend Loe yhdessä kirjoistaan. Loe puhui vohveleiden elinkaaresta: Oikea tapa on paistaa vohvelit vieraiden läsnä ollessa ja tarjoilla niitä jatkuvalla syötöllä. Vohvelin valmistamisen ja syömisen välillä ei saisi kulua kuin muutama sekunti. Se vohveleisssa juuri on niin hienoa. Niiden elinkaari on niin lyhyt.

Siinä se taas nähtiin. Asioilla on puolensa.