keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Lyhenevien elinkaarten ongelma

Vieläkö muistatte tilanteen, jossa olitte, kun kotiinne hankittiin ensimmäistä PC-tietokonetta? Tarkoitan niitä suuria rohjakkeita.


Tilanteessa oli arvokkuuden lumoa. Olihan perhe siirtymässä tietoteknologian aikaan. Hivuttavan esiteplarailun jälkeen olimme tulleet maksaneeksi itsemme kipeiksi vempeleestä, jolla kuvittelimme selviävämme ainakin seuraavan vuosikymmenen.

Siis, kuvittelimme.

Mutta kuinka kävikään! Kahden, kolmen vuoden kuluttua huomasimme kauhuksemme, ettei taannoinen supertykki tuntunut kykenevän enää oikein mihinkään. Se oli kolkko tunne. Kone venkoili ja hidasteli. Se ei tahtonut selvitä kummoisistakaan haasteista.

Huiminta oli, että laite alkoi olla verkon painoksikin epäkelpo. Eihän sitä saanut edes veneen laidan yli kaatamatta kiulua. Narullekaan ei olisi ollut korvallista!


Sama ilmiö toistui tietokoneen käyttämien ohjelmien kohdalla. Kävelimme joukolla halpaan. Uskoimme vakavissamme, että uuden tekstinkäsittelyohjelman uusin versio 3.12 olisi huimasti parempi kuin edellinen versio 3.11. Muutaman viikon opiskelun ja tuskailun jälkeen totesimme, ettei se niin paljon parempi ollutkaan.

Kun muillakin on

Juuri tämän kaltaisiin kysymyksiin kulminoituu ongelma, josta on alettu puhua nimellä ”lyhenevien elinkaarten ongelma”. Kyse on siitä, millaisella aikajänteellä voimme odottaa hankkimamme tuotteen käyvän kelvottomaksi ja korvautuvan jälleen uudella tuotteella?

Kysymys on siitä, kannattaako johonkin satsata, vai ei.

Lyhenevien elinkaarten ongelma on petollinen ongelma, koska se ei näyttäydy aina samassa valossa. Lähestulkoonkaan kaikki työelämätutkijat eivät pidä sitä mitenkään mullistavana ongelmana.

Itse olen kriittisellä kannalla. Väitän, että lyhenevien elinkaarten ongelma on koetellut jo pitkään hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden kestävyyttä. Väitän, että ainakin vuosikymmenen ajan se on ravinnut läntisten yhteiskuntien työuupumuskeskustelua.


Työelämässä se on näkynyt hämmentyneenä inttämisenä siitä, pitääkö kaikkeen uuteen ehtiä perehtyä ja kouluttautua? Pitääkö kaikki uutuustuotteet ottaa käyttöön juuri meidän firmassa?

Liian usein on vastattu: kyllä, koska muutkin näyttävät tekevän niin. Niin ajan tasalla olevassa organisaatiossa vaan toimitaan.

Pakattuja tuotekehitysprosesseja

Ei kai kukaan ehtinyt luulla, että lyhenevien elinkaarten ongelma koettelee vain kulutuskenttää? Joka niin luulee, on väärässä. Myös tuotteita synnyttävät organisaatiot (lue: teollisuus) tuntuu olevan kaikkialla maailmassa yltyvissä vaikeuksissa lyhenevien elinkaarten vuoksi.

Ongelmiin yrityksiä ovat ajaneet aina vain nälkäisemmät markkinat. Laitemarkkinoilta on tullut viesti, että juuri nyt tarvittaisiin sellainen ja sellainen härpäke, vaikkapa tietynlainen kännykkä. Juuri sellaiselle olisi juuri nyt todelliset markkinat vaikkapa nuorison keskuudessa.

Ja mitä on seurannut? Aina valppaat tuotekehitysosastot ovat reagoineet. On pantu pystyyn tehostettuja aivoriihiä ja pakattuja innovaatioprosesseja. On seurannut nopeutettuja tuotekehitysprosesseja. Toimintaa on leimannut reipas säntäily. Leppoisista tuumaustauoista ei voi puhua. Ne ovat enää vain mustavalkokuvina yrityksen historiikeissa.


Entä, mihin ovat johtaneet nämä uuden ajan tuotekehitysprosessit? Seurauksena on ollut tyytymättömyyttä keskentekoisesta ja puutteellisesti suoritetusta työstä. Seurauksena on ollut ylitöitä ja stressiä, sairauspäiviä. Seurauksena on ollut kasvava määrä tuotekehitysvikoja, samoin kuin se, että yritykset ovat vähän kertaansa ajautuneet aggressiivisen kasvun ja suurten volyymien tielle.

Ongelma on seurannut toistaan. Mikään yritys ei voi kasvaa ilman riittävää tulorahoitusta ja kannattavuutta. Tuotteita on ollut pakko saada markkinoille pikaisesti, ja mieluummin heti – olkoonkin, että tuotekehitysprosessin loppuvaiheen testaus on jäänyt hiukan kesken.

Miten mikään voi kehittyä

Tämä, mitä nyt kirjoitan, ei ole oman pääni tuote. Se on totisinta totta. Meilläkin Suomessa on kymmeniä korkean teknologian yrityksiä, jotka ovat joutuneet myöntämään ongelmansa nimenomaan tuotekehitysprosessin loppuvaiheessa. Yritysjohto on joutunut myöntämään, että meno on jo pitkään ollut liian tempoilevaa. Testausosasto ei tahdo pysyä tahdissa mukana.

Lyhenevien elinkaarten ongelmaan on kiinnittänyt huomiota myös yksi tämän hetken muotoilun suurista nimistä, hollantilainen John Thackara. Muutaman vuoden takaisessa kirjassaan In The Bubble – Desingning in the Complex World (2005) Thackara väitti, että elämästä informaatioyhteiskunnassa on tullut työläs juttu. Työläys johtuu juuri lyhentyneistä elinkaarista.


Ja ajatelkaa itse! Miten mikään voi tosiasiassa kehittyä, jos jatkuvasti kaupallisille markkinoille tulevien laitteiden ja ohjelmien ”kehittymisen sykli” ei anna sovellusalueille hengähdysaikaa kehittyä tai tilaa kehittää lähiympäristöään?

Juuri toissapäivänä eräs työkaverini sanoi, että hänen upouusi kännykkänsä sisältää kyllä kaikki tekniset hienoudet, mutta yksi puute siinä on. Sillä ei voi soittaa. Laite kuulemma jouduttiin viemään markkinoille hieman liian kiireesti. Puutetta on kyllä pahoiteltu.

Olen koettanut miettiä, onko lyhyistä elinkaarista mitään positiivista sanottavaa. Sitten keksin yhden esimerkin. Itse asiassa sen vieritti eteeni tämä norjalainen, tämä Erlend Loe yhdessä kirjoistaan. Loe puhui vohveleiden elinkaaresta: Oikea tapa on paistaa vohvelit vieraiden läsnä ollessa ja tarjoilla niitä jatkuvalla syötöllä. Vohvelin valmistamisen ja syömisen välillä ei saisi kulua kuin muutama sekunti. Se vohveleisssa juuri on niin hienoa. Niiden elinkaari on niin lyhyt.

Siinä se taas nähtiin. Asioilla on puolensa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti