tiistai 13. joulukuuta 2011

Täyttymysteollisuuden pyörteessä

Olen huomannut pohtivani yhä useammin sitä, miten paljon ympäristö, sen luoma sosiaalinen paine säätelee käyttäytymistämme. Siis, että toimimme tietyllä tavalla, koska ajattelemme, että ”juuri näin kuuluu tehdä”. Tai, että olemme jotakin mieltä, koska ajattelemme ”muidenkin” kuitenkin ajattelevan niin.

Tämä tuli mieleeni taas kerran, kun kuulin autoradiosta, että jokaisella, tai lähes jokaisella amerikkalaisella on kuntosalijäsenyyksiä.


Juuri näin siellä sanottiin. Kuulemma hirmuinen määrä amerikkalaisia ihmisiä hankkii itselleen jonkun kotikaupunkinsa kuntosalin vuosikortin. Ongelma on siinä, ettei juuri kukaan näistä ihmisistä kuitenkaan ehdi käyttää korttiaan! Moni ei tosiasiassa edes usko voivansa (kiireiltään) hyödyntää kallista hankintaansa.

Häh. Miksi he sitten hankkivat näitä jäsenyyksiä, tuuskahdatte te.

Kun ihmisiltä on kysytty asiaa, monet ovat sanoneet kuntosalikortin ikään kuin rauhoittavan mieltä. Tuntuu kuin kuntosalikortti olisi askel, tai ainakin puoli askelta oikeaan suuntaan oman elämän parannusprojektissa.

Tulee hyvä mieli siitä, että lompakossa on sellainen kortti, vaikka sitä ei ehtisikään käyttää. "Olen kuitenkin yrittänyt, vaikka en onnistunutkaan."

Sköna hem-lehtien lumo

Hmmm, eikö tämä nyt liity ikään kuin mutkan kautta siihen toiseen ilmiöön. Siis, siihen, jota on joskus kutsuttu sanalla ”täyttymysteollisuus”?

Vallalla oleva täyttymysteollisuus tuntuu tavoittelevan pakkomielteisesti muutosta, mieluusti välitöntä muutosta. Kun hankit tämän, tulet sellaiseksi! Älä tuhlaa aikaasi, hanki kuntosalikortti ja muutu!

Kun hankit nämä Reebok Easy Tone –kävelykengät, tehostat keskivartalosi lihasten työtä ja kiinteytät tehokkaasti vartaloasi. Minulla on juuri nyt edessäni aivan oikeasti tällainen mainos.

Kun puhuin amerikkalaisista ja kuntosaleista ja lenkkareista, kerronpa senkin, mitä eräässä tutkimuksessa todettiin. Kas, tuossa tutkimuksessa väitettiin kuntoilua harrastavien amerikkalaisnaisten altistuvan ahdistukselle ja masennukselle, jos he lukevat liikaa fitness-lehtiä. Aivan erityisesti kuulemma masennus uhkaa, jos näissä lehdissä on kuvia huippuunsa treenatuista naisista.

Tämä on näitä täyttymysteollisuuden varjopuolia, etten sanoisi uhkia.


Aivan vastaavanlaisia reaktioita on kuulemma havaittu armaassa naapurimaassamme Ruotsissa. Siellä naiset ovat todenneet sietämättömän suuren ristiriidan oman nuhjuisen elämänsä ja sikäläisten sisustuslehtien välittämän lumetodellisuuden välillä.

Tiedättehän nämä Sköna hem-tyyppiset kaunis koti-kuvastot. Kun niitä hetken selaa, varmistuu siitä, ettei voi mitenkään saavuttaa tuollaista elämää! Eihän siinä voi muuta kuin masentua.

Ehkä se onkin pakoa

Kaikki tämä sai minut entistä pontevammin tuumimaan, miten ihmeessä me järkevät ihmiset olemme päästäneet asiat luiskahtamaan tälle tolalle. Miksi aina vain olemme tyytymättömiä siihen, mitä meillä jo on? Miksi emme uskalla olla omia itsejämme (heh, miten tämä taipuu?!).


Brittiläinen sosiologi Thomas Humphrey Marshall muistutti jo vuosikymmeniä sitten: kun monet juoksevat yhtä aikaa samaan suuntaan, on aina syytä kysyä, mitä kummaa he tavoittelevat.

Saavutettuamme lokoisat oltavat kuikimme epäluuloisina aidan yli ja panemme merkille naapurin Pentin saavuttaneen vielä lokoisammat olot (uima-altaineen, terassilämmittimineen, grillikatoksineen).

Niinpä urakoimme vielä hieman lisää. Onhan markkinoilla taatusti isompiakin uima-altaita!

Tai ehkä kyse on sittenkin Marshallin esittämästä toisesta mahdollisuudesta, pakenemisesta. Ehkä asia onkin niin, että tekemällä samoin kuin muut pakenemme mahdollisen erilaisuutemme synnyttämää piinaa ja epävarmuutta?

Sanokaa te, ehkä se onkin tässä. Ehkä juuri tällaisten syiden vuoksi riiputamme itseämme päivittäisessä tukaluudessa (tekemällä yhä pidempiä työpäiviä) ja hankimme lisää tavaraa ja palveluita, joista emme kuitenkaan koskaan ehdi nauttia.

Ihminen on totisesti outo kulkija. Outoon kulkijuuteemme liittyy oleellisesti, ettei moderni aivotutkimus ainakaan vielä ole paikantanut päidemme sisältä pysäytysmekanismia, joka sanoisi: ”Rauhoitu ihmeessä. Sinulla on jo kylliksi kaikkea.”

torstai 1. joulukuuta 2011

Yksinkertaisuus on valttia

Filosofiassa tunnetaan Occamin partaveitsi –niminen periaate. Tämä filosofi Wilhem Ockhamilaiseen viittaava pyrkimys tunnetaan myös säästäväisyyden periaatteena.


Occamin partaveitsessä on kyse ihanteesta, jonka mukaan ilmiöitä selittävien tekijöiden määrän pitäisi olla mahdollisimman vähäinen. Eli, kun selityksistä karsitaan kaikki ylimääräiset tekijät pois, päädytään lopulta selitykseen, joka on mahdollisimman yksinkertainen. Nykyisin Occamin partaveitsi ymmärretään nyrkkisääntönä, joka suosii taloudellisuutta.

Tiedän, että Occamin partaveistä on sovellettu erityisesti tieteellisiin teorioihin, mutta sanokaa, miksi sitä ei voisi soveltaa myös ihmisten kulutuskäyttäytymiseen, tai, elämäämme ylipäätään?

Kosla hyytyi

Minäpä kerron tapauksen, joka vei minut Occamin partaveitsen äärelle.

Oli päättäjäispäivä. Olin kuskaamassa tyttäristäni nuorinta koululle hakemaan todistustaan. Hänellä oli tyllihame ja tukka kauniisti kutreilla. Aurinko paistoi. Köröttelimme hyvässä laitamyötäisessä yhtä kotikaupunkimme pääkaduista. Autoja oli jonona edessä ja takana.

Yhtäkkiä vuosikymmenen perhettämme uskollisesti ylä- ja alamäet palvellut auto sammui. Se vain hiljeni, kesken tasaisen ajon!

Onneksi ehdin vierittää menopelin seuraavan sivukadun laitaan. Kerran startattuani totesin, ettei konehuoneesta kuulunut toiveikkaita enteitä, itse asiassa ei lainkaan enteitä. Niinpä kehotin takapenkin tähtisilmääni jatkamaan matkaansa jalkaisin kouluun.

Jäin autoon yksin. Mutristeltuani hetken huuliani (ja otsaani) kaivoin kännykän esiin. Soitin tutulle korjaamolle, jonka puhelinnumero löytyi kännykästäni. Selvitettyäni ongelman, sain lupauksen, jonka mukaan ”pojat” hinaisivat kärryn korjaamolle. ”Katsotaan. Eiköhän siihen apu löydy.”

Ei löytynyt.


Voitteko uskoa, vaunua tutkittiin kokonaista kuusi viikkoa. Mittauksia tehtiin, puolaa, relettä ja muita vempeleitä vaihdettiin, liitoksia putsailtiin, purettiin, koottiin ja syynättiin, mutta kaikki oli turhaa. Jossain vaiheessa vastuullinen huoltomieskin joutui ottamaan lomaa. Vatsa kuulemma alkoi reagoida.

Lopulta minäkin lehmänhermoineni tulin mittani päähän. Oli pakko saada uusi auto. Autoliikkeestähän sellainen löytyi. Vaihdossa annoin auton, joka oli muuten huippukunnossa, mutta joka ei suostunut käynnistymään. ”Siinä on öh,… jokin aivan mitätön juttu.”

Jotenkin tuntuu kuin aivan tavallisistakin asioista olisi tullut nykypäivänä niin vaikeita ja monimutkaisia. Ennen autoja sentään osattiin korjata melkein missä tahansa kylän nyrkkipajoista. Nyt kaikki on niin hienoa, ettei vikaa osaa korjata kuin merkkiliike, eikä sielläkään osata, ellei ”vikakoodia” saada.

Tuohon minun autoni ongelmaan kytkeytyi juuri se. Asentajat eivät saaneet koslasta vikakoodia, eivät, vaikka kuinka ripustivat sen piuhojen nokkaan.

”Äää, Kalle puri mua sormeen!”


Tällaisten kokemusten äärellä olen vähän kerrassaan alkanut tuntea kaipuuta yksinkertaisuuden ja suoraviivaisuuden pariin. Ei autokokemukseni suinkaan ainoa, eikä edes ensimmäinen sytyke tällaiseen ollut.

Samaisen yksinkertaisuuden äärelle päädyin hieman toisesta suunnasta kuultuani Youtuben videoklipistä Charlie bit my finger – again. Ihmiset ovat kuulemma latailleet tätä pätkää katsottavakseen likipitäen 400 miljoonaa kertaa. Johan minunkin oli pakko käydä ihmettelemässä tuota ihmettä.

Osoittautui, että tarinan juonessa pysyy taatusti mukana. Videopätkässä kaksi pikkupoikaa istuu vieretysten kotinsa nahkaisessa nojatuolissa. Pikkuveli puraisee isomman veljensä sormea. Seuraa naurua ja hyväntuulista kommentointia. Asia tehdään videolla vielä toisenkin kerran. Seuraa jokunen kyynelkin, mutta jälleen naurua.

Ja kas, siinä kaikki.


Eikö juuri tämän tyyppinen kokemusten jakaminen ole merkki siitä, että yhdellä ja toisella meistä alkaa olla kaipuuta yksinkertaisiin, käsitettävissä oleviin kokonaisuuksiin? Elämä alkaa olla liian vaikeaa ihmisrievun hallittavaksi.