torstai 1. joulukuuta 2011

Yksinkertaisuus on valttia

Filosofiassa tunnetaan Occamin partaveitsi –niminen periaate. Tämä filosofi Wilhem Ockhamilaiseen viittaava pyrkimys tunnetaan myös säästäväisyyden periaatteena.


Occamin partaveitsessä on kyse ihanteesta, jonka mukaan ilmiöitä selittävien tekijöiden määrän pitäisi olla mahdollisimman vähäinen. Eli, kun selityksistä karsitaan kaikki ylimääräiset tekijät pois, päädytään lopulta selitykseen, joka on mahdollisimman yksinkertainen. Nykyisin Occamin partaveitsi ymmärretään nyrkkisääntönä, joka suosii taloudellisuutta.

Tiedän, että Occamin partaveistä on sovellettu erityisesti tieteellisiin teorioihin, mutta sanokaa, miksi sitä ei voisi soveltaa myös ihmisten kulutuskäyttäytymiseen, tai, elämäämme ylipäätään?

Kosla hyytyi

Minäpä kerron tapauksen, joka vei minut Occamin partaveitsen äärelle.

Oli päättäjäispäivä. Olin kuskaamassa tyttäristäni nuorinta koululle hakemaan todistustaan. Hänellä oli tyllihame ja tukka kauniisti kutreilla. Aurinko paistoi. Köröttelimme hyvässä laitamyötäisessä yhtä kotikaupunkimme pääkaduista. Autoja oli jonona edessä ja takana.

Yhtäkkiä vuosikymmenen perhettämme uskollisesti ylä- ja alamäet palvellut auto sammui. Se vain hiljeni, kesken tasaisen ajon!

Onneksi ehdin vierittää menopelin seuraavan sivukadun laitaan. Kerran startattuani totesin, ettei konehuoneesta kuulunut toiveikkaita enteitä, itse asiassa ei lainkaan enteitä. Niinpä kehotin takapenkin tähtisilmääni jatkamaan matkaansa jalkaisin kouluun.

Jäin autoon yksin. Mutristeltuani hetken huuliani (ja otsaani) kaivoin kännykän esiin. Soitin tutulle korjaamolle, jonka puhelinnumero löytyi kännykästäni. Selvitettyäni ongelman, sain lupauksen, jonka mukaan ”pojat” hinaisivat kärryn korjaamolle. ”Katsotaan. Eiköhän siihen apu löydy.”

Ei löytynyt.


Voitteko uskoa, vaunua tutkittiin kokonaista kuusi viikkoa. Mittauksia tehtiin, puolaa, relettä ja muita vempeleitä vaihdettiin, liitoksia putsailtiin, purettiin, koottiin ja syynättiin, mutta kaikki oli turhaa. Jossain vaiheessa vastuullinen huoltomieskin joutui ottamaan lomaa. Vatsa kuulemma alkoi reagoida.

Lopulta minäkin lehmänhermoineni tulin mittani päähän. Oli pakko saada uusi auto. Autoliikkeestähän sellainen löytyi. Vaihdossa annoin auton, joka oli muuten huippukunnossa, mutta joka ei suostunut käynnistymään. ”Siinä on öh,… jokin aivan mitätön juttu.”

Jotenkin tuntuu kuin aivan tavallisistakin asioista olisi tullut nykypäivänä niin vaikeita ja monimutkaisia. Ennen autoja sentään osattiin korjata melkein missä tahansa kylän nyrkkipajoista. Nyt kaikki on niin hienoa, ettei vikaa osaa korjata kuin merkkiliike, eikä sielläkään osata, ellei ”vikakoodia” saada.

Tuohon minun autoni ongelmaan kytkeytyi juuri se. Asentajat eivät saaneet koslasta vikakoodia, eivät, vaikka kuinka ripustivat sen piuhojen nokkaan.

”Äää, Kalle puri mua sormeen!”


Tällaisten kokemusten äärellä olen vähän kerrassaan alkanut tuntea kaipuuta yksinkertaisuuden ja suoraviivaisuuden pariin. Ei autokokemukseni suinkaan ainoa, eikä edes ensimmäinen sytyke tällaiseen ollut.

Samaisen yksinkertaisuuden äärelle päädyin hieman toisesta suunnasta kuultuani Youtuben videoklipistä Charlie bit my finger – again. Ihmiset ovat kuulemma latailleet tätä pätkää katsottavakseen likipitäen 400 miljoonaa kertaa. Johan minunkin oli pakko käydä ihmettelemässä tuota ihmettä.

Osoittautui, että tarinan juonessa pysyy taatusti mukana. Videopätkässä kaksi pikkupoikaa istuu vieretysten kotinsa nahkaisessa nojatuolissa. Pikkuveli puraisee isomman veljensä sormea. Seuraa naurua ja hyväntuulista kommentointia. Asia tehdään videolla vielä toisenkin kerran. Seuraa jokunen kyynelkin, mutta jälleen naurua.

Ja kas, siinä kaikki.


Eikö juuri tämän tyyppinen kokemusten jakaminen ole merkki siitä, että yhdellä ja toisella meistä alkaa olla kaipuuta yksinkertaisiin, käsitettävissä oleviin kokonaisuuksiin? Elämä alkaa olla liian vaikeaa ihmisrievun hallittavaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti