perjantai 21. joulukuuta 2012

Mä vaan tän tsekkaan!

Hei Kaitsu. Voitko sanoa jotakin siitä Kervisen proggiksesta aamun palaverissa ennen kun muut avaavat suunsa, ja tehdä kanssa muistiinpanot.:)

Tätä tämmöistä se tahtoo olla työajan jälkeinen sähköpostihäirintä. Työhön liittyviä viestejä tulla putoilee koneelle pitkin päivää, vaikka niissä nyt ei niin paljon sisältöä tai järkeä olisikaan.


Järkeä tai ei, meilit tekevät tehtävänsä: ne johtavat ajatuksemme töihin. Ai, että siis huomenna? Mikäs palaveri se nyt sitten olikaan?

Jokin aika sitten julkistettiin ruotsalaistutkimus, jonka pääsanoma oli tämä: työmme ja vapaa-aikamme sekoittuvat, ja yksi tehokkaimmista "sekoittajista" oli kuulemma sähköposti.

Ensin juon kaffit...

Tämän mainitun selvityksen mukaan 20 prosenttia ruotsalaistyöntekijöistä tarkastaa aina ensimmäisenä aamulla työsähköpostinsa. Näin väitti Dagens Nyheter.

Jos mukaan lasketaan kaikki ne, jotka lukevat sähköpostinsa ennen töiden varsinaista aloitusta, osuus nousee jo kolmannekseen kaikista sune svenssoneista.

Siis, että ensin hörpäistään aamukahvi ja vasta sitten luetaan ne meilit.
  

Kuulemma 20 prosenttia ruotsalaisvastaajista tunnusti lukevansa päivittäiset viestinsä myös juuri ennen nukkumaan menoa.

Tuleepahan rauhaisa yöfiilis, kun saa tietää, miksi pomon ohimosuoni juuri nyt pullistelee :)

Toisaalta 50 prosenttia väitti, ettei koskaan kuiki työviestejään illalla.

Miten se tämä asia on Sinun kohdallasi?

Jeff Houstonista kysyy

Financial Timesin saksalaisversio kertoi tässä syksyllä IT-alalla työskentelevistä jopa 88 prosentin olevan käytettävissä myös työpäivän jälkeen.

Ammatilliset alat voivat jonkin verran poiketa toisistaan, mutta luulen, että juuri tietoteknologian kanssa työkseen vehaavat joutuvat kaikkialla maailmassa olemaan alituiseen saatavilla - erityisesti silloin, kun tehdään yhteisiä projekteja "Jeffin" kanssa, jonka työtuoli sattuu olemaan Houstonissa.


Tätä taustaa vasten ei ole aivan uskomaton sekään selvitys, jonka mukaan suurten yritysten tietoteknologiajohtajat vertasivat viikon kestävää sähköpostikatkosta vakavuudeltaan auto-onnettomuuteen tai avioeroon!

HUOM. Mitään tämmöistähän (siis, jotain viikon katkoa!) ei tietenkään tapahdu oikeassa elämässä, mutta jos semmoinen tapahtuisi, se olisikin aivan mieletöntä.

Mistä on kyse?

Oikeasti: tuon luettuani jäin mietteisiini pidemmäksi aikaa.

Onko kyse työn muutoksesta, riippuvuudestamme meille-mukamas-niin-tärkeään-tietoon, riippuvuudestamme näihin hilavitkuttimiin, vai, onko kyse sittenkin jonkin sellaisen kuin avioliiton kurssiromahduksesta?

Siis tyyliin: mieluummin luen meilini kuin riudun tässä! Ei, sanokaa, että kyse ei ole avioliiton kurssiromahduksesta.


Ja vielä palan painikkeeksi rippunen lisää sähköpostihulluutta: Iso-Britannian valtion julkaisemien tilastojen mukaan sikäläinen työssä käyvä vanhempi käyttää noin kaksi kertaa enemmän aikaa sähköpostien lukemiseen kuin omien lastensa kanssa oleiluun.

Tästä on jo aikaa, mutta kun kuulin tämän, minussa alkoi vähin erin kehittyä vahva tunne, että jos ihmisen elämä tuntuu tuolta, siinä on jotakin pielessä. Olisi tehtävä jotain.

Osittainen sähköpostikielto

Ei ihme, että joku vastavirtaan soutelija on alkanut haikailla jopa sähköpostitonta maailmaa:

Oon vähän miettinyt, että voisiko töitä tehdä ilman sähköpostiosoitetta. Suurin osa työpostista on nimittäin ihan [sensuroitu].

Tätä kaikkea vasten luin mieli kirkastuen autonvalmistaja Volkswagenin ratkaisusta taipua (painostuksen alla!) "BlackBerry-breakiin".


Mikä se semmoinen breikki on?

Se on sitä, että työnantaja ei kuulemma välitä työposteja kännyköihin 30 minuuttia ennen tai jälkeen työpäivän.

Volkswagenin työntekijäpuolta edustavan Bernd Osterlohin mukaan palaute sekä yhtiöltä että henkilöstöltä on ollut pelkästään hyvää.

Kysymys meille kaikille: voisiko tätä mallia soveltaa meidän työpaikallamme? Jos ei, niin miksi ei?

Ehkä se voisi olla askel stressittömämpään työhön, levollisempaan yöhön ja seesteimpään arkeen...

torstai 13. joulukuuta 2012

Luovatko hulluja?

Vuonna 1932 Pablo Picasso piti Zürichissä retrospektiivisen taidenäyttelyn, joka sai osakseen huikean suosion – kaikkiaan 28 000 kävijää.

Kohtalokasta Picassolle oli, että ihailijoiden joukkoon sattui eksymään muuan Sigmund Freudin entinen oppilas, Carl Jung.

Nimittäin, jonkin tovin kuluttua kaupungin valtalehti Neue Zürcher Zeitung julkaisi Jungin kirjoittaman murskakritiikin kokemastaan.


Jung näki Picasson töherryksissä omien skitsofreniapotilaidensa mielen liikkeitä: Kaikki nämä katkonaiset viivat, kaikki tämä rumuus ei voi osoittaa muuta kuin sisäisen mielen äärimmäisiä repeämiä!

Vielä toinen historiallinen esimerkki.

Aikaisin sunnuntaiaamuna heinäkuun 2. päivänä 1961 Nobel-kirjailija Ernest Hemingway poimi kotinsa asekokoelmasta kaksipiippuisen haulikon, latasi ja asetti sen ohimolleen onnistuen tyhjentämään yhtä aikaa aseen molemmat piiput.

Myytti elää

Kautta ihmiskunnan kulttuurihistorian juuri tämänkaltaisista kertomuksista on vähitellen syntynyt mielikuva, jossa luovuus on yhdistetty mielen horjahteluun, jopa "hulluuteen". On myös puhuttu "murheen lapsista".

Asiaan perehtyneet ovat todenneet psykopatologian historian olevan suorastaan masentavaa luettavaa. Sieltä nimittäin tuntuu löytyvän loputtomasti esimerkkejä ”nerojen” mielellisistä ailahteluista.


Jo Aristoteleen kirjoituksista löytyy viitteitä tähän suuntaan: "epätavallisilla miehillä" niin filosofiassa, politiikassa, runoudessa kuin taiteessakin oli hänen näkemyksensä mukaan vahvaa taipumusta melankoliaan.

Aiheen kehittelyä jatkoi 1800 -luvulla italialainen psykiatrian professori Cesare Lombroso, outo mies itsekin. Hän väitti, että sellaiset suuruudet kuten Wolfgang Amadeus Mozart, Robert Burns tai John Stuart Mill olivat olleet mieleltään hyvinkin sairaita.

Sangen särmikästä porukkaa

Jo Lombrosoa ennen oli kuiskutellen tunnistettu vastaavia "mielellisen heikkouden merkkejä" ainakin Newtonista, Rousseausta, Goethesta, Lisztistä, Chopinista ja Dostojevskista.

Friedrich Nietzschellä tiedetään olleen melankoliaa, Edward Munchin kerrotaan kokeneen jatkuvia ahdistuneisuuden hyökyaaltoja, mikä "ehdottomasti näkyi" hänen taiteessaan. Vincent van Goghin temput korvansilpomisineen eivät voineen olla muuta kuin "silkkaa hulluutta".


Tunnettu on myös säveltäjä Robert Schumannin lyhyt, traaginen elämä. Kerrotaan, että Ludwig van Beethovenin kirjeenvaihtoa on juuri hulluksi leimaamisen pelosta tuhottu. Richard Wagnerin luonteen ”hirmuisuus” kuuluu olleen melkoinen koetinkivi ystäväpiirille.

Eikä tässä kaikki. Jean-Paul Sartren ongelmaksi mainitaan "sangen särmikäs luonne", joskaan ei Franz Kafkaakaan toiveiden ystäväksi ole kuvattu. Itse asiassa hänet on mainittu yhdeksi psykopatologiseksi tyyppitapaukseksi.

Kirjailija Pönkyläinen avautuu

Kaikesta "yleisesti luullusta" huolimatta nykypsykiatria ei tunnusta yllä kuvattua faktaksi. Ei ainakaan kiistatta.

Esimerkiksi Oulun yliopistossa on tehty professori Matti Isohannin johdolla "luovuuteen ja hulluuteen" liittyvää, laajaan väestöpohjaan liittyvää psykiatrista tutkimusta, jonka mukaan vahvoja yhteyksiä mielellisten sairauksien ja luovuuden välillä ei ole sittenkään kyetty vahvistamaan.

Melko yleisesti omaksutun psykiatrisen käsityksen mukaan luovat henkilöt saattavat kyllä olla alttiimpia sekä mielialan kohoamiseen että masennukseen etenkin luomiskriisien yhteydessä.


On kyllä otaksuttu, että erityislahjakkuus tai luovuus voivat altistaa henkilön ensi vaiheessa suurelle psyykkiselle kuormitukselle ja sitä kautta myös persoonallisuuden vääristymiselle.

Mutta, kuten sanottu: matkaa selvään tilastolliseen näyttöön on vielä pitkästi.

Yhdeksi syyksi myytin syntyyn on sanottu sitä, että esimerkiksi taiteilijoita seurataan meitä muita talliaisia tarkemmin.

Kun joku sitten sairastuu, ollaan heti kärppänä paikalla: "Kirjailija Pönkyläinen avautuu masennuksestaan!"

Ei ole helppoa luovan olla luova, ei.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Syrjäytymistä ehkäisemään

Jokin aika sitten presidentti Niinistö julkisti "Ihan tavallisia asioita" -vihkosen sekä -verkkosivuston, joihin oli koottu arjen asiantuntijoiden kokoamia keinoja nuorten arjen parantamiseksi.

"Syrjäytyminen ei ole mikään luonnonilmiö, jolle emme mitään mahtaisi. Yksin meistä kukaan ei voi sitä poistaa, yhdessä se on mahdollista”, totesi presidentti kampanjan aloituspuheenvuorossa. 


Presidentti puuttui tärkeään asiaan. Se on myönnettävä. Viimeisen saatavilla olevan tiedon mukaan maassamme oli syrjäytyneiksi tilastoituja 15 - 29 -vuotiaita nuoria noin 51 300.

Luku kattaa 5 prosenttia kaikista tämänikäisistä nuorista. 

Vaikeimmin syrjäytyneitä ovat ne reilut 32 000 nuorta, jotka eivät ole rekisteröityneet edes työttömiksi työnhakijoiksi.

He ovat nuoria, jotka eivät näy tilastoissa. Kukaan ei tarkkaan tiedä keitä he ovat ja mitä he tekevät.

Huonosti voi muutenkin voida

Nuorten syrjäytymisestä puhuttaessa olisi aina muistettava, että kyse on jäävuoren huipusta.

Kun pureudutaan tarkemmin lasten ja -nuorten maailmaan, huomataan, että heidän elämässään tapahtuu paljon muitakin ei-toivottuja asioita.

Väitettä tukevat ne selvitykset, joiden mukaan jopa kolmasosa lapsista ja nuorista voi huonosti. Oletan, että tällöin ”huonovointisuus” ei ole jatkuvaa, eivätkä ”huonosti voivat” nuoret ole eri tutkimuskerroilla samoja.


Silti, kyse on aidosta kokemuksesta, jota ei sovi kieltää.

Näissä selvityksissä lapset ja nuoret ovat itse puhuneet vanhempiensa työpaineista, perheiden yhteisen ajan vähyydestä, lähipiiriin kuuluvien mielenterveys- ja päihdeongelmista, mutta myös alituisista riidoista (perheessä) ja muista perhekriiseistä.

”Himmailu ei edistä uraa”

Olen vaikuttunut lasten ja nuorten tarkkanäköisyydestä. He ovat huomanneet kiireen lisääntyneen. He ovat panneet merkille kehityksen yleisen suunnan.

Tuntuu kuin heidän vanhempansa joutuisivat yhä enemmän keskittymään työhön.
  
Aivan, työ vaatii meiltä paljon, mutta on vikaa meissä itsessämmekin. Perhekeskeisyys, himmailu ei ole kovin trendikästä — saati, että sillä voisi edistää uraa.

Moni tuntuu ajattelevan, ettei ehdi millään tarpeeksi, ellei ole alituisessa liikkeessä.


Toisaalta, olen huomannut monien vanhempien myös havahtuneen. Miksi ihmeessä kiirehtiä, kun kaikkea ei ehdi kuitenkaan!

Olisi hienoa, jos yhä useampi lapsiperhe heräisi pohtimaan ajankäyttöään. Ovatko kaikki tyytyväisiä yhdessäolon määrään? Mitä sanovat perheen pienimmät? Entä nuoret?

Viimeistään näitä aikataulu- ja kiireasioita kannattaa – ja täytyy — tarkastella erilaisissa kriisitilanteissa: miten näin pääsi käymään? Mikä tämän ikävän tapahtuman taustalla on?

Koti, kannattava sijoituskohde

Vaikka syrjäytyminen on suorastaan surullinen asia, pitää muistaa, että valtaosa suomalaislapsista ja -nuorista voi edelleen aivan hyvin.

Heille siis järjestyy peruskoulun jälkeinen opiskelupaikka, heillä itsellään on intoa ja toiveikkuutta jatkaa ponnistelua kohti ammattia, työelämää ja aktiivista yhteiskunnan jäsenyyttä.


Myös valtaosa suomalaisnuorten ensisijaisista kasvupaikoista, kodeista, voi hyvin. Sekin on hieno asia, joka on hyvä muistaa.

Minä uskon näin: kun perhe voi paksusti, voi lapsikin hyvin - ainakin pääsääntöisesti. Juuri tästä syystä lapsiperheet ovat yhteiskunnan kannattavimpia sijoituskohteita!

tiistai 20. marraskuuta 2012

Jäikö väitöskirja kesken?

Sen me varmuudella tiedämme, että Suomessa on ”pienen kaupungin asukasluvun” (15 000 – 20 000) verran gradua vaille maistereita (osa heistä on ”ikiteekkareita”, kuten myös ”melkein diplomi-insinöörejä” on kutsuttu).

Onpa toisinaan eksynyt mieleen sekin, että mitenkähän monta keskeneräistä, ehkä jo ammoin aloitettua väitöskirjaa mahtaa kotomaastamme löytyä.

Villi veikkaukseni on, että tuhansia.


Tähän keskeneräisyyteen on toki monia syitä. On työelämän villin rytmin kangistamia väitöskirjoja, on perheen perustamiseen ja lasten syntymään liittyviä syitä, oman tai läheisen terveydentilaan liittyviä syitä jne.

Luulen, että yhden syykimpun juuret kurottuvat aina ammattikorkeakoulujen synnyn ajoille saakka.

Nimittäin, kun Suomeen perustettiin lähes kolmekymmentä uutta ammattikorkeakoulua 1990-luvun puolivälissä, laadittiin samalla myös asetus, joka määritteli ammattikorkeakoulun opettajien kelpoisuudet.

Yliopettajalta vaaditaan…

Tuossa asetuksessa sanottiin (asetus 352/2003), että on olemassa kahdenlaisia ammattikorkeakoulun opettajan virkoja: 1) lehtorin virka, johon riittää maisterin tutkinto, ja on olemassa 2) yliopettajan virka, johon vaaditaan soveltuva jatkotutkinto – käytännössä lisensiaatin tai tohtorin tutkinto.

Ammattikorkeakoulun alkuvaiheessa jatkotutkinnon suorittaneita opettajia oli tietysti melko harvassa. Niinpä moni opettaja, erityisesti määräaikaiseksi yliopettajaksi kiinnitetty, tuli luvanneeksi esimiehelleen ”tekevänsä väitöskirjan seuraavien neljän vuoden aikana.”


Jotenkin niin se meni. Muutamat onnistuivat suunnitelmissaan, useat eivät. Monen kohdalla kävi, ettei tuolle väitöskirjalle löytynyt oikein koskaan kunnolla aikaa.

Ansiotyö oli lopulta niin ottavaa, ettei kaiken opettamisen, kehittämisen, projektitoiminnan ja alituisesta alituiseen jatkuvan laatutyön ohessa tahtonut enää millään riittää aikaa ja voimia oman väitöskirjan valmiiksi saattamiseen.

Ohjaaja katosi

Vuosien varrella eteen ilmestyi muitakin syitä. Vähitellen yhteydet yliopiston tai teknillisen korkeakoulun professoriin – silloiseen puolituttuun ohjaajaan – alkoivat hiipua.

”On tainnut kaveri jo eläköityäkin. Ja tämä uusi professori… Eh, luulen, ettei hän ole oikein tämän aiheen asiantuntija.”

Rehellisyyden puuskassaan moni tohtorin tutkintoa itselleen suunnitellut totesi, että kyllä yksi syy oli tuo motivaatiokin. Tutkimuksen tekeminen tuntui niin paljon paneutumista vaativalta hommalta.


”Kyllä se niin oli, että kun ei ollut niin hirmuista mielen paloa sen tutkimuksen ääreen, niin sitä on vain tuli lykättyä tuonnemmaksi ja tuonnemmaksi. ”

Onko tutun tuntuista? Luulen, että on.

Monia keskeneräisyys on kuitenkin jäänyt harmittamaan, jopa vuosiksi. Kerran tuli puuhakkaasti aloitettua väitöskirjan tekeminen. Tuli otettua oikein virkavapaatakin sitä varten, mutta sitten se taas hautautui kaiken muun tuikikiireen ja säntäilyn jalkoihin.

Voisiko joku auttaa

Mutta, mutta. Kun se siellä kaihertaa, niin miten on: voisikohan tuosta vieläkin pihtisynnyttää edes jonkinlaisen kelvollisen tutkielman?

Onkohan aineisto vanhentunut? Miten pitäisi toimia? Kuka osaisi auttaa? Miltä ylipäätään näyttää väitöskirja ja mitä siltä nyky-yliopistossa vaaditaan? Ovatko vaatimukset muuttuneet?

Jos tämmöisiä kysymyksiä alkaa tunkea mielen pintaan useampana päivänä viikossa, asialle kannattaisi ehkä tehdä jotakin.


Kannattaisi ainakin selvittää se, miten suuresta työmäärästä olisi kysymys saattaa keskeneräinen väitöskirja (tai: lisensiaatin tutkielma) kalkkiviivojen oikealle puolelle.

Mikäli tunnet epävarmuutta siitä, keneen tai mihin kannattaa ottaa yhteyttä, valaise tilanteesi ensin vaikka minulle – ehkäpä voisin löytää ensiapua ja askelmerkkejä jatkolle.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Käsilaukku jääkaapissa

Tuttavani oli jonottanut marketin kassalle. Hänen edellään oli seissyt keski-ikäinen mies. Kaverilla ei näyttänyt olevan näkyvää ostettavaa. Ei siis ostoskärryä, eikä myöskään käsissään koria.

Ehkä mies halusi ostaa jotakin kassalta?

Kun miehen oma vuoro oli tullut, hän oli ensin todennut kassalle, etteivät edessä olleen henkilön ostokset olleet hänen.
   

Kun kassa oli ystävällisesti tiedustellut hänen ostoksiaan, mies oli ikään kuin havahtunut, vilkaissut hämillisesti sivuilleen ja kävellyt reippaasti pois.

Ei. Kyse ei kuulemma ollut laitapuolen kulkijasta, ei oletettavasti myöskään huumaavien aineiden vaikutuksen alaisesta henkilöstä.

Kun asiaa aprikoitiin, tuttavani kertoi myös työkaveristaan, jolla oli kuulemma ”viikoittain” tapana löytää itsensä autolla paikoista kotikaupungissaan, joihin ei alun perin pitänyt ollenkaan ajaa.

”En vaan opi!”

Huh. Kaikilla meistä on kokemuksia siitä, kuinka hukkaan joutunut kännykkä löytyykin jääkaapin maitohyllyltä, tai, kuinka väsyneenä luettu teksti ei kerta kaikkiaan tunnu tarttuvan päähän.

Myös monen asian tekeminen samanaikaisesti saattaa aiheuttaa lipsahduksia. Erityisesti niitä sattuu, kun tunnemme itsemme stressaantuneeksi, kiireiseksi ja uupuneeksi.

Mutta mistä tietää, milloin muistihäiriöt menevät överiksi?


Alituisen kiireen ja väsymyksen ohessa syitä on etsitty muun muassa tietotyöstä. Jatkuvaa informaation virtailua on esitetty unohtelun yhdeksi selittäjäksi.

Itse en ihmettele tätä. En varsinkaan kuultuani viime viikolla Internetissä virtaavan datan määrän peräti kaksinkertaistuneen viimeisen vuoden aikana.

Kasvu kuulemma selittyy liikkuvan kuvan määrän nopealla kasvulla, mutta silti!

Nukumme liian vähän

Onhan muistiasiaa toki myös tutkittu.

Muun muassa Työterveyslaitoksen sivuilta löytyy tietoa Työ ja terveys 2009 – tutkimuksesta, jonka mukaan noin 16 prosenttia suomalaistyöntekijöistä koki muisti- ja keskittymiskykynsä heikentyneen.

Tuo 16 prosenttia ei tunnu järin paljolta. Ehkä se selittyy sillä, että tutkimus on todellakin jo monen vuoden takaa. Työterveyslaitoksen sivuilta löytyy muuten myös muistitesti.

Yhtenä unohtelun ja ”hajamielisyyden” selittäjänä on pidetty myös riittävän levon puutetta. Totuus on, että me suomalaiset nukumme liian vähän.

Aivan viime aikoina unitutkijat ovat olleet huolestuneita siitä, että yöunemme on näyttänyt aina vain lyhenevän.


Väsyneen, huonosti yönsä nukkuneen tilaa on joskus verrattu pieneen humalaan. Jo yksi uneton yö voi saada aivojen muistikeskuksen eli hippokampuksen reistailemaan merkillisellä tavalla.

Opettajana minua huolettaa, että myös lasten ja nuorten yöunet ovat tätä nykyä liian lyhyitä. Tästäkin on puhuttu huolestuneeseen sävyyn.

Mutta myös selvää epätietoisuutta on ilmassa. Olen kuullut joidenkin vanhempien perustelleen lastensa yöunien lyhyyttä sillä, että ”meidän Vertti vaan selviää niin vähällä unella!”

Ei, kyllä jokainen kasvava lapsi ja nuori tarvitsee paljon hyvää unta.

Tämä on muuten asia, jota ei useinkaan kannata kysellä lapsilta ja nuorilta itseltään — on nimittäin lapsia, jotka eivät haluaisi nukkua koskaan!

Kattovaikutuksia

Marraskuun alussa neurologipäivillä puhuneen professori Anne Remeksen mukaan työelämän koventuneet vaatimukset kokonaisuudessaan voivat aiheuttaa muistiongelmia.

Remeksen mukaan työikäisten muistipulmien taustalta löytyy, paitsi huonosti nukuttuja öitä, myös työuupumusta ja masennusta.

Olen itse käyttänyt termiä ”inhimillisten kykyjen päätepuskuri” kuvaamaan rajallisia kykyjemme nopeasti muuttuvassa toimintaympäristössä.

Erityisesti työympäristömme alkavat kokonaisuudessaan olla niin vaativia, että kattovaikutukset alkavat tulla jatkuvasti vastaan – muutoinkin kuin muistin osalta.


Lopuksi on toki muistettava sekin, että ei kaikki muistamattomuus ole suinkaan vahingollista. Unohtamisellakin on syynsä.

Unohtelun mekanismeihin ja tarkoitukseen on vasta viime aikoina alettu kiinnittää huomiota – siis, myös hyödyllisenä asiana.

Ajatelkaapa sitä hirvittävää tilannetta, että muistaisimme ihan kaiken!

torstai 1. marraskuuta 2012

Sosiaalisen median sosiaalisuus

Meillä Suomessa on parisen miljoona Facebookin käyttäjää. Maailmanlaajuisesti yli miljardi.

Facebook ei toki ole ainoa sosiaalisen median palvelu, mutta jo yksin se on muuttanut melkoisesti vuorovaikutuksemme tapoja.

Verkostomme huikeus on kuitenkin osittain näennäistä. Joku on väittänyt, että jos ennen somea ystäviä oli vähän, nuo suhteet lähipiiriin olivat kuitenkin syviä, tai, usein ainakin syveneviä suhteita.


Nyt toimitaan hiukan toiselta pohjalta. Facebookin ”kaveripiirissä” olevat lukeutuvat kyllä ”kavereihin”, mutta eivät hetikään kaikki ystäviin - siis, tyyliin: ”Mulla on 148 facebook kaverii joista läheskään kaikkia en edes tunne.”

Samassa yhteydessä on puhuttu myös yksinäisyydestä. Yhtäältä on sanottu, että yksinäisyys ajaa Facebookin parin.

Toisaalta, on sanottu, että esimerkiksi nuori saattaa pelätä nimenomaan Facebookin paljastavan hänen yksinäisyytensä.

”Ellen saa kavereita nopeasti kokoon, kaikki pääsevät näkemään säälittävän tilanteeni.”

Pirstaleisuutta ja pinnallisuutta

Ei tämä uutta ole. Postmodernin maailman piirteiksi on sanottu nopeutta, pirstaleisuutta, mutta myös pinnallisuutta. Nopeus pinnallistaa elämäämme. Sen se tekee, vääjäämättä.

Nopeuden taustalta puolestaan piilevät kiire ja jatkuva kiihdytys. Nämä piirteet löytyvät työelämästä, mutta myös yhä useamman vapaa-ajasta: maanantaina vesijumppaa, tiistaina pilatesta…


Pinnallisuus näkyy toki monessa muussakin asiassa, esimerkiksi journalismissa. Eilen puhuttiin radiossa jälleen siitä, kuinka kyseenalainen, huonosti taustoitettu journalismi on huolestuttavasti lisääntynyt.

Kun näet marketin kassalla iltalehden lööpin ja erehdyt ostamaan sen, huomaat, että lööpissä oikeastaan sanottiinkin jo kaikki. Joku julkimo oli pahoinpidellyt vaimonsa marketin vessassa.

Yhdessäolon muutos

Mutta palataansa someen: puhutaan twiittauksista, statuspäivtyksistä ja mesetyksistä. Osittain tästä johtuu, että yli 75-vuotiaiden kansanosa alkaa olla onnellisen tietämätön siitä, missä mennään.

Nuoret ovat itse kertoneet, että jopa yhdessäolo (siis vaikkapa kaverin kämpillä) on nykyään sitä, että jengi räpyttää kuumeisesti iPhoneaan tai Samsungiaan etsien sähköisiä palveluita tai ollakseen yhteydessä niihin kavereihin, jotka ovat juuri nyt jossakin muualla.


Muutakin outoa kehitykseen liittyy. Muistan loppukesältä 2012 (alkujaan) saksalaisuutisen, joka teki somen ulkopuolelle jättäytyneestä epäilyttävän.

Jutussa oli annettu ymmärtää, että Facebook-profiilin omistaminen on nykyisin merkki normaalisti käyttäytyvästä ja tasapainoisesta ihmisestä, jolla on mitä todennäköisimmin sosiaaliset verkostot kunnossa.

Se synnytti epämääräisen tunteen. Minulla nimittäin ei ole fb-profiilia. Onneksi moni muukin meillä Suomessa nousi takajaloilleen.

Outo lintu, jolla ei ole fb-profiilia

Närästä huolimatta suomalaisissakin medioissa alkaa olla ohjeita siitä, miten sosiaalisen median ulkopuolelle jättäytyvään ihmiseen pitäisi suhtautua.

Sama näkyy työpaikkoja täytettäessä: kerrotaan, että organisaatioiden henkilöstöosastoilla ollaan varuillaan niiden nuorten suhteen, jotka pysyttelevät Facebookin ulkopuolella. Profiilin puuttuminen saattaa kuulemma työntää mielikuvituksen liikkeelle.

Ei kai tämä voi olla normaalia: siirtää nyt marginaaliin ihmisiä, joilla ei ole Fb-profiilia!

Toki minäkin olen fb-profiilin luomista pohtinut, mutta kun… kun on vähän pelottanut, että alkaa tulla ajankäytön ongelmia.


Kerroin tämän viime viikolla Markukselle, joka vihjaisi Facebook-sivultaan avautuvista linkeistä. Sain häneltä seuraavan viestin:

Hei Juha!

Kannattaa olla facebookissa. Tyttäreni oli facebookissa päivittämässä tilaansa. Kommentoin yläkerrasta, että tiskikone on tyhjäämättä. Tytär irtisanoi facebook-kaveruuden ; )

Onhan niitäkin, jotka ovat povanneet Facebookin tapaiselle somelle loppua sen takia, että se aiheuttaa syrjintää ja riippuvuutta, kuinka se ennemmin eristää ja estää ”normaalia” sosiaalista kanssakäymistä kuin edistää sitä.

Tiedä häntä. Sanokaa te.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Tietotyöntekijän aivot surkastuvat

Aivoista puhutaan yhä hämmentävän epämääräisellä tavalla.

Tästä on jokunen vuosi, kun lähdin oikein innon puna poskilla Helsingin yliopiston järjestämään seminaarin. Tilaisuudessa pidettiin esitelmä aiheesta "Aivot ja oppiminen".


Voitte arvata. Kun luento oli ohi, oli pettynyt. Pahinta oli, että en ollut oppinut yhtikäs mitään, en aivoista, saati oppimisesta.

Paikalle oli kyllä saatu houkuteltua arvostettu professori, jonka piti olla aivotutkimuksen osaaja.

Silti, esityksessä jaettu tietous oli samaa luokkaa, jonka voi löytää mistä tahansa lukion psykologian syventävän kurssin oppikirjasta nimeltä ”neuropsykologia”.

Muutostahti on ennustamaton

Aivopuhe kiinnostaa minua. Luulen, että osasyy omaan ihmettelyyni on nykyinen työhyvinvointikeskustelu.

Kuinka ollakaan, sitäkin leimaa jonkinlainen epämääräisyys: mistä ihmeestä johtuvat työpaikkojen kasvavat sairauspoissaolot? Miksi niin monet voivat huonosti?

”Jos tämä vielä jatkuu tällaisena, en ole varma, miten pitkään vielä jaksan.” parahti tuttavani Lauri, tyypillinen tietotyöntekijä.


Luulen, että yksi suurimpia yksittäisiä työelämäahdistuksen selittäjiä on juuri kaikkialta tulviva hälykakofonia, hyvin lajittelemattomalta vaikuttava informaatio.

Ero vaikkapa kahden vuosikymmenen takaiseen aikaan, on huikea. Edes informaatiotutkijat eivät enää koeta veikata, mikä on muutoksen nopeus jatkossa.

”Sorry, emme voi tilanteelle mitään. Ihmisen aivoihin vain kerta kaikkiaan virtaa informaatiota enemmän kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa.”

Alituista ylikuormitusta

Pointtini on se, että aivot ovat yhä useammalla meistä alituisessa ylikuormituksen tilassa. Tästä seuraa hyvinvoinnin heikkenemistä, pahoinvointia. Jatkossa enemmän kuin tähän saakka.

Kun aivojen jatkuva ylikuormitus yhdistyy hupeneviin mahdollisuuksiimme palautua, edessä on uupumiskierteen alkupää.


Ja vielä vakavampaa on luvassa: mikäli aivojen ylikuormituskierrettä ei kyetä katkaisemaan, lopputuloksena voi olla jopa elämänhallinnan menettäminen.

Opettajana haluan varoittaa siitäkin, että aivojen ylikuormituksesta seuraavan stressin tiedetään olevan myös monien oppimisen ongelmien, kuten vaikkapa tarkkaavaisuushäiriöiden taustalla.

Erityishuoli lapsista

Otan tämän esille sen takia, että erityisesti monet lapset ja nuoret viettävät suuren osan vuorokaudestaan tietokoneen äärellä. He viettävät tietokoneen äärellä aivan liian pitkiä aikoja.

Melko vastikään on julkaistu tutkimuksia (mm. Ruotsissa), joissa on todettu, että esimerkiksi jatkuvasti netissä notkuvan ihmisen aivot herkistyvät liian yksipuolisille vaikutuksille.

Aika moni aikuinenkin on törmännyt tähän yksipuolisuuteen, vaikkapa työssään. Koska ”kaikki” löytyy netistä, meidän ei enää tarvitse painaa asioita muistiimme.

Jos aivot tekevät alituiseen tiettyä toimintoa, tätä toimintoa edistävät neurologiset yhteydet vahvistuvat. Siitä puolestaan on seurauksia aivojen fysiologiaan.



Tutkijat ovat väittäneet, että aivojen pintakerros voi ajan oloon surkastua jopa viidenneksen. Ilmiö on kuulemma samankaltainen kuin se, mitä alkoholi- ja huumeriippuvaisten kohdalla tapahtuu.

Hoh, aika negatiivinen postaus. Eikö mitään hyvää?

Toki, toki.

Totean, kuten Nokian viimeviikkoisen tulosjulkistuksen yhteydessä (jossa siis todettiin yhtiön tappioiden pienentyneen 300 miljoonalla eurolla), että aivotutkijat eivät toistaiseksi osaa sanoa, miten pysyviä aivoissa tapahtuneet runsaan netin käytön aiheuttaneet muutokset ovat.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Suuri on kaunista, vai onko?

Elämme suuruuden ihastelun aikaa. Tämä ajatus on tunkenut mieleeni katsellessani tuohon ohikulkutien laitaan nousevaa markettia.


On niin suuri ja hulppea, että sisälle mahtuisi kaksi jalkapallokenttää juoksuratoineen,  moukarihäkkeineen. Sama suuruuteen pyrkiminen näkyy muuallakin: tietokoneen näytöissä, autoissa, kodissa ja koulussa.
Mitä luulette, ehkä taustalla on jonkinlainen niukkuuden kammo, jonka tämä, nyt vallankahvassa oleva sukupolvi on saanut tartuntana lapsuuden kodistaan?

Opettajana ja lasten isänä olen seurannut huolestuneena vaikkapa tätä koulukeskustelua. Ihanteellisena pidetään kouluja, jotka ovat ”riittävän suuria tarjotakseen oppilaille riittävän paljon valinnanmahdollisuutta.”
Silti, minun silmissäni 700 tai vaikkapa vain 400 oppilaan koulu alkaa olla liian suuri. Ajatuksissani ”ihanteellinen koulu” on sellainen, jossa kaikki opettajat oppivat tuntemaan nimeltä jokaisen koulunsa oppilaan.
Pidän turvallisuutta ja tuttuuden kautta syntyvää yhteisöllisyyttä sittenkin tärkeämpänä kuin sitä, että saadaan opetusryhmä kasaan vaikkapa jonkin harvinaisemman kielen opettamiseksi.
Perusturvallisuus on tärkeämpää kuin huikea kielitaito.
Pieni, suuri Maisterihautomo
Perusteluina suuriin yksiköihin siirtymisessä käytetään tehokkuutta ja päällekkäisen työn kitkemistä: kustannussäästöjä. Johonkin asti ymmärrän tämän.
Ei se kuitenkaan ole aivan näin yksinkertaista. Suuri ei sitä paitsi ole aina edes tehokas. Kun tämän sanona, mieleeni palaa takavuosien sydänkäpyseni, Maisterihautomo.

Maisterihautomo työllisti vain yhden henkilön. Se toimi kymmenen neliön työhuoneessa ja se keskittyi vain yhteen ainoaan asiaan: graduongelmaisten auttamiseen.


Ja sen se teki tehokkaasti! Vaivaisella yhden henkilötyövuoden satsauksella tuo pieni tehoyksikkö leipoi reilun vuosikymmenen aikana yli 700 maisteria.

Ja huomatkaa: lähestulkoon jokainen näistä maistereista oli ehtinyt pitää itseään peräti toivottamana tapauksena.

Vuositasolla ”tuotantomme” oli yli 60 maisterin tutkintoa. Se on suurempi määrä tutkintoja kuin mihin yltää moni maamme yliopistollisista laitoksista, sellaisistakin, joissa saattaa työskennellä vaikkapa parikymmentä opettajaa ja tutkijaa.

Mikä sitten oli ongelmana? Pienuus! Maisterihautomon rahoitus lopetettiin, koska noin pientä yksikköä ei ”kannattanut rahoittaa”.  

Case Kelloselkä

Suuri saattaa olla myös sekava, ja sen takia tehoton. Kerron esimerkin maamme itäiseltä rajalta, Kelloselästä, Sallasta.

Kelloselän raja-asema avautui autoilijoille Venäjän osalta vuonna 2000. Tarina kertoo, että raja-aseman toimintaa valmisteltiin kahdesta suunnasta yhtä aikaa: suomalaiset vastasivat omasta osuudestaan ja veli venäläinen oman valtakuntansa alueesta.


Kuten arvata saattaa, meikäläiset olivat aloittaneet työmaansa hyvissä ajoin. Siksi myös oma vartioasemamme ja Suomen tulli valmistuivat ilman suurempaa hoppua.

No, kun suomalaiset olivat asettuneet omalle raja-asemalleen taloksi, alkoi huomio kiinnittyä parin sadan metrin päästä metsästä (Venäjän puolelta!) kuuluvaan puuhakkaaseen kilkkeeseen.

Mitään ei näkynyt, mutta epäilemättä siellä oli menossa uuttera rakennustyö.

Pian paljastui, että yhteistyökumppanit rakensivat siellä tietä, joka toisi matkailijat rajalle Venäjän suunnasta.

Suuri maa, suuret toleranssit

Asiassa ei olisi ollut mitään ihmeteltävää, mikäli tie olisi todella kohdannut suomalaisten tien, joka oli jo aiemmin tuotu rajalle – odottamaan liittymistä venäläisten tekemään tiehen

Kun venäläisten tie oli viittä vaille valmis, huomattiin, että se ei kohdannutkaan rajalla suomalaisten tekemää tietä.


Ei, vaan se kohtasi rajan pienen metsäsaarekkeen takana!  Hulppeiden pikiteiden väliin oli jäämässä sadan metrin kaistale koillislappilaista taigaa.

Onneksi mittavirhe saatiin aikanaan korjattua. Nykyisin rajaliikenne Sallan asemalla toimii sutjakasti.

Mitä tästä opimme? Ehkä sen, että kun on suuri maa, on suuret toleranssit. Sekin opittiin, että suuruuden ekonomiasta voi seurata joskus kummallisia asioita.