maanantai 23. tammikuuta 2012

Puukontekijä käsittää

Ajattelen kasvattajana jotensakin näin: koska ihmispolo on sidottu työhön, työhön on syytä kasvaa. Jotta asiat eivät aikanaan menisi liian vaikeiksi, kontakti työhön olisi hyvä saada jo varhain. Itse asiassa työ (huomatkaa, en nyt tarkoita vain ansiotyötä!) on yksi tärkeimpiä asioita, joka liittää ihmisen johonkin, osaksi jotakin suurempaa.

Se oli muistaakseni jo Aristoteles, joka väitti työn olevan ihmiselle suorastaan tarve. Työ on huolena ajatuksissamme ja se on tekona edessämme.

Emme pääse työstä eroon ja siksi sitä kohden on rohkeasti käytävä. Näin ajatuskulkuni menee.

Työssä ja tekemisessä on toki muutakin, mitä sietää pohtia. Esimerkiksi se, että suomenkielen sana "ymmärtää" on sanan "käsittää" synonyymi. Ne tarkoittavat samaa asiaa.




Asioiden, ilmiöiden ja tapahtumien "käsittäminen" puolestaan on tapahtumien (vaikkapa tikkaiden kaatuminen, pikkulintujen talviruokinnan merkitys, ruoan kypsyminen) asettamista sellaisten käsitteiden ja sanojen piiriin, joiden kautta tapahtuma tulee luontevalla tavalla "käsille", käsiemme kosketusetäisyydelle.

Me ihmiset siis lisäämme ymmärrystämme omasta maailmastamme, mikäli kohtaamamme asiat ovat niin konkreettisia, että voimme nähdä ja kosketella niitä, ja mikä parempaa: jopa itse tehdä niitä.

Laatikollinen nauloja, vajallinen purkulautoja

Muistan, kuinka poikani kavereineen sai aikanaan laatikollisen nauloja ja vajallisen purkulautoja. He saivat ne minulta. Kymmenvuotiaiden vintiöiden päässä sikisi salamana kysymys: Hulppeaa! Mitä näillä voi tehdä? 

Oltiin keskellä ongelmanratkaisuprosessia, jonka jossakin vaiheessa syntyi valaistus: Tehdään mökki! Tehdään mökki tuon kuusen alle!

Näinhän asiat toimivat aikuistenkin maailmassa. Kun en vielä osannut vaihtaa keskuslämmityskattilan kyljessä tohottavan öljypolttimen suutinta, en käsittänyt ollenkaan, miten ihmeessä öljypoltin voi toimia. Kun asiansa osaava putkimies istutti minut pannuhuoneessa viereensä tarjoten suuttimen vaihdon lomassa tietoiskun öljypolttimen toimintaperiaatteesta, aloin oivaltaa.

Samalla hetkellä käsitin muutakin: talomme lämmitysjärjestelmän toiminta liittyi osaksi globaalia (ehtyvää) energiavarantoa, osaksi yhteiskunnan toimivaa, mutta häiriöherkkää infrastruktuuria.
  

Pelkään, että tällaiset ”käsittämisen” tilanteet ovat yhä harvinaisempia. Nykymaailma on aika vaikea käsitettäväksi. Eikä se mikään ihme ole. Lapsillamme on yhä vähemmän luontevia tilaisuuksia seurata alansa taitajia työnsä äärellä. Saati, tehdä itse.

Reen jalakset eivät enää synny iltapuhteella. Edes autoja ei enää korjata kotona. Moderni auto on niin täynnä tietotekniikkaa, ettei sen konehuoneeseen voi koskea saati, että sitä voisi harsia kokoon omassa autotallissa!

Tästähän taisin jo kertoa muutaman viikon takaisessa blogissani. Perheemme auto vain sammui, eikä sitä saanut enää kukaan käyntiin, ei edes ammattilainen.

Työ on muutakin

Työssä ja nimenomaan käsillä tekemisessä on muutakin. Kasvattajan kannalta paljon tärkeämpää kuin ohimoita vanteen tavoin kiristävä lopputulos (vaikkapa siisteys), on yhdessä tekeminen ja sitä kautta yhteen kasvaminen.

Olen jo aiemmin kertonut siitä, kuinka poikani Justus ehdotti minulle, että alkaisimme yhdessä valmistaa arki-iltojen puhdetyönä puukkoja. Hänen ehdotuksensa tuntui jotenkin etäiseltä. Työlästä se ainakin olisi.


Mutta Justus ei hevillä hellittänyt. Sisukkaasti hän jatkoi houkutteluaan. Lopulta lupauduin puukon tekoon. Ilmoitin kuitenkin, ettei homma missään nimessä kannata, ennen kuin saamme vannesahan.

Justus kohotteli kulmiaan. Hän ei ymmärtänyt. Vannesaha? Poika oli ajatellut, että kyse olisi nimenomaan kä-si-työs-tä.

Häh, emmekö voisi käyttää puukkoa ja raspia? Ei, selitin ylenkatseellisesti. Kas, vannesahalla puukon kahvojen visakoivuiset aihiot saataisiin paljon, paljon vaivattomammin karkeaan muotoonsa.

Ja niin tehtiin. Ostin sen vannesahan. Puukkoja alkoi syntyä verstaallamme kuin liukuhihnalta.

Miksi kiirehdin?


Jälkeenpäin, viikkojen kuluttua, havahduin. Mitä tapahtui? Mitä olin tullut tehneeksi?



Tämä on tuttua. Näinhän meille on käynyt, teille ja minulle. Emme ole enää tyytyväisiä vanhaan käyttöjärjestelmään, koska uusi on selvästi nopeampi (vaikka virallinen selityksemme väittää sen olevan ”yhteensopivampi” ja ”helppokäyttöisempi”).

Koska emme ole enää tyytyväisiä siihen vauhtiin, minkä tavallinen Aino tai Oiva tarjoaa, olemme innon puna poskillamme hankkimassa hybridipolkupyörää. Se on puheissamme ”kevyt” ja alumiinirunkoisena ”käyttäjäystävällinen”.

Tämän ymmärrettyäni olen koettanut hidastaa. Voi, kuinka monta puukkoa olemme nyt jo tehneet – minä ja Justus. Samalla luulen, että jotakin olen siinä samalla myös käsittänyt.

Itse asiassa on tapahtunut muutakin. Luulen, että tähän käsillä tekemiseen olen jäänyt jo hieman…äh, koukkuun.

Onko se vaarallista, sanokaa te. Tätä blogia kirjavoittavat puukkojen kuvat ovat verstaaltamme.



tiistai 10. tammikuuta 2012

No, meidän Nestorillahan on se ADHD!

Lueskelin sunnuntain aamukahvipöydässä Keparia (Keskipohjanmaa), tätä alueemme maakuntalehteä. STT näkyi välittäneen uutisen, jossa kerrottiin ADHD -lääkkeiden kulutuksen kasvaneen.



Meillä Suomessa kasvua vuodesta 2008 vuoteen 2010 kuuluu olleen jopa 15 prosenttia. Tämä on ilmennyt Kelan ja Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskuksen tuoreimmista tilastoista.

”Lääkkeet auttavat esimerkiksi ADHD:sta kärsiviä lapsia viemään koulupäivän läpi. Ne pitävät keskittymistä yllä muutaman tunnin, jolloin oppiminen helpottuu”, toteaa jutun yhteydessä haastateltu Kelan erikoistutkija Leena Saastamoinen.

Näinpä se saattaa hyvinkin olla.

Mutta, mutta… Miten tämä ajatus rimmaa siihen YK:n lastenoikeuksien komitean viime kesäkuiseen (6/2011) näkemykseen, jonka mukaan suomalaislapsille määrätään jatkuvasti liikaa psykostimulantteja - käytännössä näitä samoja ADHD-lääkkeitä, joista tässäkin STT:n jutussa oli puhe?

Puhumattakaan Yhdysvalloista. Siellä asiat ovat luiskahtaneet jo kauan sitten merkilliselle tolalle. Maassa on miljoonia lapsia, jotka popsivat (monien mielestä aivan turhaan) psykostimulanttilääkkeitä omaan levottomuuteensa. Koulussa ja päiväkodeissa niitä saatetaan jakaa kuin vitamiinipillereitä konsanaan opettajan isosta purkista. Roger! Joko olet ottanut iltapäivän pillerisi?


Ei huolta, tuntuu erikoistutkija Saastamoinen ajattelevan. Hänen mukaansa pitää muistaa, että esimerkiksi meillä Suomessa käytetään lääkkeitä edelleen selvästi vähemmän kuin muissa pohjoismaissa.

Ehkäpä se olenkin minä, joka huolehdin turhaan. Minun nurjamielen pitäisi muistaa, että käytetäänhän psykostimulantteja meillä sentään vähemmän kuin lääketokkuraisissa naapureissamme!

Muotisairaus

ADHD alkaa olla meille jo tuttu ilmiö. Omalla tavallaan ADHD on muotisairaus. Moni muistaa, kuinka joskus ennen puhuttiin MBD-lapsista. Nykyään nimitystä MBD (minimal brain dysfunction) ei juuri käytetä.

Ainakin ADHD kuulostaa tutulta. Lähipiirissämme, tai jopa perhepiirissämme on henkilöitä, joilla on ”todistetusti” ADHD. ADHD tulee sanoista attention deficit hyperactivity disorder.

Englanninkielinen sanahirviö tarkoittaa kuta kuinkin "neurologista tarkkaavuus- ja ylivilkkaushäiriötä."




Kun lapsella (yleensähän kyse on lapsesta) diagnosoidaan ADHD, se tarkoittaa sitä, että hänellä on selviä ongelmia oman tarkkaavaisuutensa ylläpitämisessä. Hänen käytöksessään on usein myös yliaktiivisuutta ja suunnittelematonta impulsiivisuutta.

Nykyuskomusten mukaan ADHD:ta esiintyy noin viidellä prosentilla kaikista lapsista. ADHD:n oireita on sanottu esiintyvän jopa kymmenellä prosentilla kaikista lapsista. Jopa 60 prosentilla lapsena ADHD -diagnoosin saaneista häiriö säilyy aikuisikään saakka.

Tällä hetkellä ollaan sitä mieltä, että ADHD:llä on ainakin jonkin verran perinnöllistä taustaa. Jostain kumman syystä meillä pojilla tämä oireyhtymä on lähes kolme kertaa yleisempää kuin tytöillä. 

Diagnoosi rauhoittaa

Yhtä lailla ADHD:n kuin muidenkin ongelmien diagnosointiin liittyy yksi kasvatuksen ongelmista. Meitä vanhempia voi rauhoittaa, kun saamme kuulla, mikä lasta vaivaa. Tärkeintä ei kuitenkaan ole saada levottomalle ja ylivilkkaalle lapselle diagnoosia, vaan tukea ja apua! Apua olisi saatava vieläpä ajoissa.

Joskus olen aistinut vanhempien jopa hienoisesti ylpeilevän lapsensa saamasta näin juhlavasta diagnoosista. Samaan syssyyn on saatettu vetäistä asiasta ikään kuin turhankin hätäinen johtopäätös: Meidän Jessellähän on tämä ADHD. Siksi häneltä ei voi vaatia pitkäjänteistä työskentelyä!

Olen vahvasti sitä mieltä, että kaikki vilkkaat lapset eivät suinkaan ole ADHD-tapauksia. On raadollinen tosiasia, että ADHD -diagnoosi on usein virheellinen tai ainakin hätiköiden tehty. Ja jos se on ADHD, ei se silti oikeuta ketään luokattomaan käytökseen!




Enkä ole näine näkemyksineni edes yksin. Esimerkiksi lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on todennut lasten levottomuutta diagnosoitavan meilläkin Suomessa turhan heppoisin eväin ADHD -oireyhtymäksi.

Eikö ole merkillistä. Vaikka lapset eivät osaa keskittyä, vaikka he eivät kykene kuuntelemaan, tai noudattamaan ohjeita, vaikka he kadottavat esineitä ja vaikka he häiriintyvät herkästi ulkoisista ärsykkeistä, he eivät ole takuuvarmoja ADHD -tapauksia.

Nimittäin, ajoittain meissä kaikissa on juuri näitä samoja piirteitä. Tämmöisiähän lapsetkin ovat, kuuluu Sinkkonen sanoneen.

Eihän asioiden näin pitäisi olla!

ADHD:lla on diagnoosina mystinen vivahde. Koska oireyhtymän taustalla on aivojen toimintahäiriö, sen toimintamekanismia ei paljoakaan tunneta – aivothan kuuluvat vähiten tunnettujen inhimillisten elinten joukkoon. Edelleen.

Tutkijat ovat osoitelleet sormellaan milloin keskushermoston kehityksellisiä tekijöihin, milloin keskushermoston välittäjäaineiden häiriöön. Ovatpa he saattaneet puhua myös varhaislapsuuden tunneperäisistä kokemuksista.

Eikä ylivilkkauden ongelmaa suinkaan poista se, että rajanveto ”normaalin” ja häiriöisen käytöksen välillä on joskus suorastaan mahdoton tehtävä. Tarkkaavuus ja vilkkaus vaihtelevat tavallisilla lapsilla paljon ja aivan ”normaaliin” lapsuuteen saattaa liittyä toisinaan paljonkin vilkkautta ja tarkkaamattomuutta.





Mihin tultiin? Ainakin siihen, että osa kullannupukoistamme syö psykostimulanttilääkkeitä mitä ilmeisimmin turhaan. Olenpa lukenut jostakin niinkin kovan väitteen, että jopa puolet amerikkalaista ns. ADHD -lapsista on saanut kotimaassaan väärän diagnoosin.

Toki tiedän, että meillä Suomessa ollaan varovaisempia. Uskon myös, että meillä tehdään paljon oikeita ja onnistuneita diagnooseja. Mutta varovaisuutta on noudatettava. Aina ennen pillerikuurin määräämistä pitäisi selvitellä sellaisia asioita kuin vaikkapa kotiolot, persoonallisuus ja temperamentti.

Ei persoonallisuus aina vaadi lääkitystä, saati temperamentti.

tiistai 3. tammikuuta 2012

Tänään olin töissä ja tein…


Niin, tuota…äh, mitä ihmettä teinkään?

Hyvä lukijani. Olet taatusti tullut panneeksi merkille saman, minkä minä. Nimittäin sen, että jokapäiväinen armas työmme tuntuu saavan alituiseen uusia, yhä villimpiä piirteitä.

Työtä, tätä ultrahienoa postmodernia työtämme ovat alkaneet sävyttää vaikkapa jatkuvat keskeytykset. Se näkyy monella tapaa. Vaikkapa kirjoittaessani tätä blogiani jouduin keskeyttämään kirjoitustyön moneen kertaa.

Keskeytykset johtuivat siitä, että pöydälläni makoilevat puhelimeni (haa, minulla on niitä kaksin kappalein!) innostuivat vuoron perään soimaan. Tilulii (värinää), Tilulei (lisää värinää)…


Kesken bloggaukseni tietokoneeni näyttöön pongahteli pienen pieniä, veikeitä ikkunoita kertoakseen, että olin juuri saanut sähköpostia. Nämä seireenien äänet (blong, bling, blong) kuiskuttelivat korvaani houkutuksia käydä kurkkaamassa viestien sanomaa: ehkä juuri tämä tai tuo viesti olisi hyvin, hyvin tärkeää lukea heti.

Ja koskapa satun olemaan malttamatonta sorttia, nuo viestithän oli aivan pakko käydä vilkaisemassa.

Työntutkijat ovat väittäneet kestävän noin neljä minuuttia toipua yhden sähköpostin aikaansaamasta keskeytyksestä. Siis, ilman, että vastaat viestiin. Jos siis saan päivässä 30 meiliä, niistä ”toipumiseen” kuluu yhteensä 2 tuntia.

Olin jokin aika sitten vierailijana eräässä tilaisuudessa (Keski-Pohjanmaan sihteeriyhdistyksen syysseminaari). Kysyin näiltä toimistotyön rautaisilta ammattilaisilta, kuinka monta sähköpostia he saavat päivittäin. Joukossa oli niitäkin, jotka kehuivat saavansa sata viestiä päivässä.

Hurjaa! Minä saan paljon vähemmän, mutta kyllä tämä melkoista suhmurointia silti on.

Kas tätä rataa työmme keskeytyy, emmekä enää muista, mikä ajatuksen pää olikaan koholla siinä ajatusten villalankakerässä, jota olimme parhaillaan kehimässä.

Nii’in, mitä se taas olikaan!?

Eikä siinä suinkaan kaikki

Kun luon katseen työpöytääni, huomaan siellä vallitsevan asioiden paljouden. On pienen pieniä töitä ja on mahtisuuria megaurakoita. Monet töistäni ovat yhtä aikaa esillä (niitä on pakko pitää esillä, jotta selviäisin deadlineongelmista) ja ne kaikki näyttävät pahasti keskentekoisilta.

Eivätkä ne ole vähiten keskentekoisia siksi, että päiväni katkovat palaverit (pian sellainen olisi taas, mutta jos nopeasti naputtelen, ehkä jotenkin ehdin…) kokoukset, strategian päivitykset, iki-ihanat aina vain keskentekoiset valtionhallinnon tehostamistoimenpiteet ja ikuisesta ikuiseen jatkuvat laatuprojektit.


Vaikka pidän yllä deadlinetoivoani, en suinkaan aina selviä kilpajuoksustani voittajana. Vähitellen, vuosien varrella minulle on käynyt selväksi, että hetikään kaikkea työpöydälleni etsiytynyttä en saa selvitettyä aikataulussa.

Minusta on – nähkääs - tullut matkan varrella raihnas. Tätä nykyä pääni muistuttaa kärsimätöntä kimalaispesää.

Tietenkään en selitä asiaa näin, kun tulee kyse siitä, miksi en pysy aikatauluissa. Ehei, siirryn kohteliaaseen virastomoodiin. Sanon, että: ”Tämä projekti oli ennakoitua selvästi mittavampi.” Tai, sanon näin: ”Hankkeen varrella tuli odottamattomia väliin tulevia muuttujia (ja keskeytyksiä, joista siis myöskään en puhu) ja niistä viipyminen pääsääntöisesti johtui.”

Näin tässä kerta toisensa jälkeen uhkaa käydä, vaikka minulla tuntuu kaiken aikaa olevan niin kiire, että hippulat korvissani ovat tauotta vinkuneet. Niin on käynyt, vaikka kaiken aikaa joku (toimeksiantajani) on puhaltanut niskatöyhtöni pörhölleen.

Miksi tietotyö hivuttaa?

Haluaisin ottaa vielä suurennuslasin alle tämän tietotyön. Tiesittehän, että suurin osa (vähintään 2/3) meistä suomalaisista työntekijöistä kuuluu tietotyöntekijöiden kaatoluokkaan. Joku on väittänyt, että pelkästään tiedon hakemiseen meiltä tietotyön tekijöiltä kuluu noin kaksi työviikon viidestä päivästä.

Haemme siis yhtä päivää kohden noin 3,2 tuntia uutta, itsellemme tarpeellista tietoa!

Tiedon haku ja käsittely, paitsi, että ne ovat aikaa vieviä hommia, ovat myös äärimmäisen rasittavia hommia. Sitä ne ovat jo senkin takia, että ne eivät suinkaan ole ”päätöitämme”. Eihän meistä ketään ole palkattu työpaikoillemme ”tiedon hakijaksi”, tuskin edes tiedon lajittelijaksi. Vai, kävikö niin kenties sinun kohdallasi? Haitko aikanasi työpaikkaa, jossa Hesarin sivuilla etsittiin tiedon etsiskelijää?


Toisaalta, pakkohan meidän on tehdä näin. Oikea tieto oikeaan tarpeeseen on modernissa työelämässä kaiken A ja O. Emme muuten selviäisi näistä superhyperhienoista tehtävistämme.

Selitys tiedon hakemisen rasittavuuteen liittyy siihen, että tiedolla on tätä nykyä varsin persoonallinen luonne. Se tarkoittaa sitä, että naapurihuoneen Pekka tarvitsee omiin tarkoitusperiinsä hieman erilaista tietoa kuin minä. Eikä myöskään toinen naapurini, Marjut, voi auttaa asiassa. Heillä on omat, hieman erilaiset ongelmansa. Tarvitsemamme tieto luuraa siis siellä jossain (lue: internetin Molokin kidassa) ja sen löytäminen ottaa aikansa.

Löytämisen vaikeus ei poista tosiasiaa. Tieto on löydyttävä, vieläpä annetun ajan puitteissa.

Yhtäältä, oletus vain internetissä piilevästä informaatiosta on väärä. Todellisuudessa informaatiota on valtavina röykkiöinä myös paljon lähempänä. Mikäli epäilet, luo katseesi työpöytääsi ja sen lähimaastoon. Tuo huojuva pino tuossa, ja tuossa ja tuolla!

Keskeytyksiä eivät aivot fanita

Hyvä on. Karrikoin. Tein maailmasta mustavalkoisen ja sellaisen, jollainen se ei aivan oikeasti ole.

Yksi tämän blogin kirjoittamisen ponnin (Älä huoli. Ponnin on oikea sana. Se tarkoittaa ponnahduslautaa, astinta tms.) oli se, että olen huomannut aivojeni sylttäävän tämän tästä.

Eikä ongelma poistu venyttämällä päivää. Moni on luullut, että ongelma ratkeaa sillä, mutta ei se niin ole. Väitänkin, että jos jäisin ylitöihin ja jos urakoisin viikonloputkin, ensisijainen syy tällaiseen ei suinkaan ole töiden paljous (vaikka siitäkin puhuin).

Ei, ei. Ensisijainen syy on se, että en ole ehtinyt tehdä töitäni. Ja kuten sanoin, se taas johtuu lukuisista keskeytyksistä ja siitä, että en enää kykene keskittymään.

Viestini on se, että kun työ keskeytetään, se todellakin keskeytyy. Ainakin se venyy ja saattaapa jäädä jopa kokonaan tekemättä.

Keskeytykset ovat alkaneet tehdä hallaa työelämälle.


Ne pilkkovat työpäivämme hyödyttömiksi tuokioiksi. Ja sanoohan sen järkikin: vartti töitä ja puhelu, viisi minuuttia töitä ja meili, kolme minuuttia töitä ja koputus ovelta, kymmenen minuuttia ja meili ja heti perään lounastauko. Lounastauon jälkeen puoli tuntia töitä ja iltapäiväpalaveri. Yhtäkkiä kello on neljä, enkä ole ehtinyt viedä omia tärkeitä asioitani eteenpäin kuin tunnin verran.

Pitäisikö sittenkin jäädä hetkeksi ylitöihin?

Tämä on globaali työelämän ilmiö. Kuka osaa laskea keskeytetyn työn arvon kansantalouden kassassa?