tiistai 10. tammikuuta 2012

No, meidän Nestorillahan on se ADHD!

Lueskelin sunnuntain aamukahvipöydässä Keparia (Keskipohjanmaa), tätä alueemme maakuntalehteä. STT näkyi välittäneen uutisen, jossa kerrottiin ADHD -lääkkeiden kulutuksen kasvaneen.



Meillä Suomessa kasvua vuodesta 2008 vuoteen 2010 kuuluu olleen jopa 15 prosenttia. Tämä on ilmennyt Kelan ja Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskuksen tuoreimmista tilastoista.

”Lääkkeet auttavat esimerkiksi ADHD:sta kärsiviä lapsia viemään koulupäivän läpi. Ne pitävät keskittymistä yllä muutaman tunnin, jolloin oppiminen helpottuu”, toteaa jutun yhteydessä haastateltu Kelan erikoistutkija Leena Saastamoinen.

Näinpä se saattaa hyvinkin olla.

Mutta, mutta… Miten tämä ajatus rimmaa siihen YK:n lastenoikeuksien komitean viime kesäkuiseen (6/2011) näkemykseen, jonka mukaan suomalaislapsille määrätään jatkuvasti liikaa psykostimulantteja - käytännössä näitä samoja ADHD-lääkkeitä, joista tässäkin STT:n jutussa oli puhe?

Puhumattakaan Yhdysvalloista. Siellä asiat ovat luiskahtaneet jo kauan sitten merkilliselle tolalle. Maassa on miljoonia lapsia, jotka popsivat (monien mielestä aivan turhaan) psykostimulanttilääkkeitä omaan levottomuuteensa. Koulussa ja päiväkodeissa niitä saatetaan jakaa kuin vitamiinipillereitä konsanaan opettajan isosta purkista. Roger! Joko olet ottanut iltapäivän pillerisi?


Ei huolta, tuntuu erikoistutkija Saastamoinen ajattelevan. Hänen mukaansa pitää muistaa, että esimerkiksi meillä Suomessa käytetään lääkkeitä edelleen selvästi vähemmän kuin muissa pohjoismaissa.

Ehkäpä se olenkin minä, joka huolehdin turhaan. Minun nurjamielen pitäisi muistaa, että käytetäänhän psykostimulantteja meillä sentään vähemmän kuin lääketokkuraisissa naapureissamme!

Muotisairaus

ADHD alkaa olla meille jo tuttu ilmiö. Omalla tavallaan ADHD on muotisairaus. Moni muistaa, kuinka joskus ennen puhuttiin MBD-lapsista. Nykyään nimitystä MBD (minimal brain dysfunction) ei juuri käytetä.

Ainakin ADHD kuulostaa tutulta. Lähipiirissämme, tai jopa perhepiirissämme on henkilöitä, joilla on ”todistetusti” ADHD. ADHD tulee sanoista attention deficit hyperactivity disorder.

Englanninkielinen sanahirviö tarkoittaa kuta kuinkin "neurologista tarkkaavuus- ja ylivilkkaushäiriötä."




Kun lapsella (yleensähän kyse on lapsesta) diagnosoidaan ADHD, se tarkoittaa sitä, että hänellä on selviä ongelmia oman tarkkaavaisuutensa ylläpitämisessä. Hänen käytöksessään on usein myös yliaktiivisuutta ja suunnittelematonta impulsiivisuutta.

Nykyuskomusten mukaan ADHD:ta esiintyy noin viidellä prosentilla kaikista lapsista. ADHD:n oireita on sanottu esiintyvän jopa kymmenellä prosentilla kaikista lapsista. Jopa 60 prosentilla lapsena ADHD -diagnoosin saaneista häiriö säilyy aikuisikään saakka.

Tällä hetkellä ollaan sitä mieltä, että ADHD:llä on ainakin jonkin verran perinnöllistä taustaa. Jostain kumman syystä meillä pojilla tämä oireyhtymä on lähes kolme kertaa yleisempää kuin tytöillä. 

Diagnoosi rauhoittaa

Yhtä lailla ADHD:n kuin muidenkin ongelmien diagnosointiin liittyy yksi kasvatuksen ongelmista. Meitä vanhempia voi rauhoittaa, kun saamme kuulla, mikä lasta vaivaa. Tärkeintä ei kuitenkaan ole saada levottomalle ja ylivilkkaalle lapselle diagnoosia, vaan tukea ja apua! Apua olisi saatava vieläpä ajoissa.

Joskus olen aistinut vanhempien jopa hienoisesti ylpeilevän lapsensa saamasta näin juhlavasta diagnoosista. Samaan syssyyn on saatettu vetäistä asiasta ikään kuin turhankin hätäinen johtopäätös: Meidän Jessellähän on tämä ADHD. Siksi häneltä ei voi vaatia pitkäjänteistä työskentelyä!

Olen vahvasti sitä mieltä, että kaikki vilkkaat lapset eivät suinkaan ole ADHD-tapauksia. On raadollinen tosiasia, että ADHD -diagnoosi on usein virheellinen tai ainakin hätiköiden tehty. Ja jos se on ADHD, ei se silti oikeuta ketään luokattomaan käytökseen!




Enkä ole näine näkemyksineni edes yksin. Esimerkiksi lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on todennut lasten levottomuutta diagnosoitavan meilläkin Suomessa turhan heppoisin eväin ADHD -oireyhtymäksi.

Eikö ole merkillistä. Vaikka lapset eivät osaa keskittyä, vaikka he eivät kykene kuuntelemaan, tai noudattamaan ohjeita, vaikka he kadottavat esineitä ja vaikka he häiriintyvät herkästi ulkoisista ärsykkeistä, he eivät ole takuuvarmoja ADHD -tapauksia.

Nimittäin, ajoittain meissä kaikissa on juuri näitä samoja piirteitä. Tämmöisiähän lapsetkin ovat, kuuluu Sinkkonen sanoneen.

Eihän asioiden näin pitäisi olla!

ADHD:lla on diagnoosina mystinen vivahde. Koska oireyhtymän taustalla on aivojen toimintahäiriö, sen toimintamekanismia ei paljoakaan tunneta – aivothan kuuluvat vähiten tunnettujen inhimillisten elinten joukkoon. Edelleen.

Tutkijat ovat osoitelleet sormellaan milloin keskushermoston kehityksellisiä tekijöihin, milloin keskushermoston välittäjäaineiden häiriöön. Ovatpa he saattaneet puhua myös varhaislapsuuden tunneperäisistä kokemuksista.

Eikä ylivilkkauden ongelmaa suinkaan poista se, että rajanveto ”normaalin” ja häiriöisen käytöksen välillä on joskus suorastaan mahdoton tehtävä. Tarkkaavuus ja vilkkaus vaihtelevat tavallisilla lapsilla paljon ja aivan ”normaaliin” lapsuuteen saattaa liittyä toisinaan paljonkin vilkkautta ja tarkkaamattomuutta.





Mihin tultiin? Ainakin siihen, että osa kullannupukoistamme syö psykostimulanttilääkkeitä mitä ilmeisimmin turhaan. Olenpa lukenut jostakin niinkin kovan väitteen, että jopa puolet amerikkalaista ns. ADHD -lapsista on saanut kotimaassaan väärän diagnoosin.

Toki tiedän, että meillä Suomessa ollaan varovaisempia. Uskon myös, että meillä tehdään paljon oikeita ja onnistuneita diagnooseja. Mutta varovaisuutta on noudatettava. Aina ennen pillerikuurin määräämistä pitäisi selvitellä sellaisia asioita kuin vaikkapa kotiolot, persoonallisuus ja temperamentti.

Ei persoonallisuus aina vaadi lääkitystä, saati temperamentti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti