maanantai 23. tammikuuta 2012

Puukontekijä käsittää

Ajattelen kasvattajana jotensakin näin: koska ihmispolo on sidottu työhön, työhön on syytä kasvaa. Jotta asiat eivät aikanaan menisi liian vaikeiksi, kontakti työhön olisi hyvä saada jo varhain. Itse asiassa työ (huomatkaa, en nyt tarkoita vain ansiotyötä!) on yksi tärkeimpiä asioita, joka liittää ihmisen johonkin, osaksi jotakin suurempaa.

Se oli muistaakseni jo Aristoteles, joka väitti työn olevan ihmiselle suorastaan tarve. Työ on huolena ajatuksissamme ja se on tekona edessämme.

Emme pääse työstä eroon ja siksi sitä kohden on rohkeasti käytävä. Näin ajatuskulkuni menee.

Työssä ja tekemisessä on toki muutakin, mitä sietää pohtia. Esimerkiksi se, että suomenkielen sana "ymmärtää" on sanan "käsittää" synonyymi. Ne tarkoittavat samaa asiaa.




Asioiden, ilmiöiden ja tapahtumien "käsittäminen" puolestaan on tapahtumien (vaikkapa tikkaiden kaatuminen, pikkulintujen talviruokinnan merkitys, ruoan kypsyminen) asettamista sellaisten käsitteiden ja sanojen piiriin, joiden kautta tapahtuma tulee luontevalla tavalla "käsille", käsiemme kosketusetäisyydelle.

Me ihmiset siis lisäämme ymmärrystämme omasta maailmastamme, mikäli kohtaamamme asiat ovat niin konkreettisia, että voimme nähdä ja kosketella niitä, ja mikä parempaa: jopa itse tehdä niitä.

Laatikollinen nauloja, vajallinen purkulautoja

Muistan, kuinka poikani kavereineen sai aikanaan laatikollisen nauloja ja vajallisen purkulautoja. He saivat ne minulta. Kymmenvuotiaiden vintiöiden päässä sikisi salamana kysymys: Hulppeaa! Mitä näillä voi tehdä? 

Oltiin keskellä ongelmanratkaisuprosessia, jonka jossakin vaiheessa syntyi valaistus: Tehdään mökki! Tehdään mökki tuon kuusen alle!

Näinhän asiat toimivat aikuistenkin maailmassa. Kun en vielä osannut vaihtaa keskuslämmityskattilan kyljessä tohottavan öljypolttimen suutinta, en käsittänyt ollenkaan, miten ihmeessä öljypoltin voi toimia. Kun asiansa osaava putkimies istutti minut pannuhuoneessa viereensä tarjoten suuttimen vaihdon lomassa tietoiskun öljypolttimen toimintaperiaatteesta, aloin oivaltaa.

Samalla hetkellä käsitin muutakin: talomme lämmitysjärjestelmän toiminta liittyi osaksi globaalia (ehtyvää) energiavarantoa, osaksi yhteiskunnan toimivaa, mutta häiriöherkkää infrastruktuuria.
  

Pelkään, että tällaiset ”käsittämisen” tilanteet ovat yhä harvinaisempia. Nykymaailma on aika vaikea käsitettäväksi. Eikä se mikään ihme ole. Lapsillamme on yhä vähemmän luontevia tilaisuuksia seurata alansa taitajia työnsä äärellä. Saati, tehdä itse.

Reen jalakset eivät enää synny iltapuhteella. Edes autoja ei enää korjata kotona. Moderni auto on niin täynnä tietotekniikkaa, ettei sen konehuoneeseen voi koskea saati, että sitä voisi harsia kokoon omassa autotallissa!

Tästähän taisin jo kertoa muutaman viikon takaisessa blogissani. Perheemme auto vain sammui, eikä sitä saanut enää kukaan käyntiin, ei edes ammattilainen.

Työ on muutakin

Työssä ja nimenomaan käsillä tekemisessä on muutakin. Kasvattajan kannalta paljon tärkeämpää kuin ohimoita vanteen tavoin kiristävä lopputulos (vaikkapa siisteys), on yhdessä tekeminen ja sitä kautta yhteen kasvaminen.

Olen jo aiemmin kertonut siitä, kuinka poikani Justus ehdotti minulle, että alkaisimme yhdessä valmistaa arki-iltojen puhdetyönä puukkoja. Hänen ehdotuksensa tuntui jotenkin etäiseltä. Työlästä se ainakin olisi.


Mutta Justus ei hevillä hellittänyt. Sisukkaasti hän jatkoi houkutteluaan. Lopulta lupauduin puukon tekoon. Ilmoitin kuitenkin, ettei homma missään nimessä kannata, ennen kuin saamme vannesahan.

Justus kohotteli kulmiaan. Hän ei ymmärtänyt. Vannesaha? Poika oli ajatellut, että kyse olisi nimenomaan kä-si-työs-tä.

Häh, emmekö voisi käyttää puukkoa ja raspia? Ei, selitin ylenkatseellisesti. Kas, vannesahalla puukon kahvojen visakoivuiset aihiot saataisiin paljon, paljon vaivattomammin karkeaan muotoonsa.

Ja niin tehtiin. Ostin sen vannesahan. Puukkoja alkoi syntyä verstaallamme kuin liukuhihnalta.

Miksi kiirehdin?


Jälkeenpäin, viikkojen kuluttua, havahduin. Mitä tapahtui? Mitä olin tullut tehneeksi?



Tämä on tuttua. Näinhän meille on käynyt, teille ja minulle. Emme ole enää tyytyväisiä vanhaan käyttöjärjestelmään, koska uusi on selvästi nopeampi (vaikka virallinen selityksemme väittää sen olevan ”yhteensopivampi” ja ”helppokäyttöisempi”).

Koska emme ole enää tyytyväisiä siihen vauhtiin, minkä tavallinen Aino tai Oiva tarjoaa, olemme innon puna poskillamme hankkimassa hybridipolkupyörää. Se on puheissamme ”kevyt” ja alumiinirunkoisena ”käyttäjäystävällinen”.

Tämän ymmärrettyäni olen koettanut hidastaa. Voi, kuinka monta puukkoa olemme nyt jo tehneet – minä ja Justus. Samalla luulen, että jotakin olen siinä samalla myös käsittänyt.

Itse asiassa on tapahtunut muutakin. Luulen, että tähän käsillä tekemiseen olen jäänyt jo hieman…äh, koukkuun.

Onko se vaarallista, sanokaa te. Tätä blogia kirjavoittavat puukkojen kuvat ovat verstaaltamme.



2 kommenttia:

  1. Täyttä asiaa koko teksti. Osuvasti kuvasit kohdan, jossa poika tulee isänsä "mukavuusalueelle" ehdottamaan yhteistä tekemistä. Siinäpä meille isille haastetta olla valmiina luopumaan omasta ajasta yhteisen ajan parhaaksi, kun toiveita sen suhteen saamme.

    Hienoja puukkoja ja varmasti monia hienoja hetkiä niiden valmistamisen parissa!

    VastaaPoista
  2. Kyllä, hienoja hetkiä. Ja mihin kaikkeen tämä sitten johti (ainakin Justuksen kohdalla): vaappuihin, perhoihin yms. käden taitoja vaativiin tarvekaluihin. Minä jämähdin puukkoihin, mutta Justus vaihtoi sujuvasti kohteita - ja välillä ihailtiin, mitä oltiin saatu aikaan. Ainakin omasta mielestä ne näyttivät hyviltä, onnistuneilta. Ne olivat palkitsevia kokemuksia.

    VastaaPoista