tiistai 3. tammikuuta 2012

Tänään olin töissä ja tein…


Niin, tuota…äh, mitä ihmettä teinkään?

Hyvä lukijani. Olet taatusti tullut panneeksi merkille saman, minkä minä. Nimittäin sen, että jokapäiväinen armas työmme tuntuu saavan alituiseen uusia, yhä villimpiä piirteitä.

Työtä, tätä ultrahienoa postmodernia työtämme ovat alkaneet sävyttää vaikkapa jatkuvat keskeytykset. Se näkyy monella tapaa. Vaikkapa kirjoittaessani tätä blogiani jouduin keskeyttämään kirjoitustyön moneen kertaa.

Keskeytykset johtuivat siitä, että pöydälläni makoilevat puhelimeni (haa, minulla on niitä kaksin kappalein!) innostuivat vuoron perään soimaan. Tilulii (värinää), Tilulei (lisää värinää)…


Kesken bloggaukseni tietokoneeni näyttöön pongahteli pienen pieniä, veikeitä ikkunoita kertoakseen, että olin juuri saanut sähköpostia. Nämä seireenien äänet (blong, bling, blong) kuiskuttelivat korvaani houkutuksia käydä kurkkaamassa viestien sanomaa: ehkä juuri tämä tai tuo viesti olisi hyvin, hyvin tärkeää lukea heti.

Ja koskapa satun olemaan malttamatonta sorttia, nuo viestithän oli aivan pakko käydä vilkaisemassa.

Työntutkijat ovat väittäneet kestävän noin neljä minuuttia toipua yhden sähköpostin aikaansaamasta keskeytyksestä. Siis, ilman, että vastaat viestiin. Jos siis saan päivässä 30 meiliä, niistä ”toipumiseen” kuluu yhteensä 2 tuntia.

Olin jokin aika sitten vierailijana eräässä tilaisuudessa (Keski-Pohjanmaan sihteeriyhdistyksen syysseminaari). Kysyin näiltä toimistotyön rautaisilta ammattilaisilta, kuinka monta sähköpostia he saavat päivittäin. Joukossa oli niitäkin, jotka kehuivat saavansa sata viestiä päivässä.

Hurjaa! Minä saan paljon vähemmän, mutta kyllä tämä melkoista suhmurointia silti on.

Kas tätä rataa työmme keskeytyy, emmekä enää muista, mikä ajatuksen pää olikaan koholla siinä ajatusten villalankakerässä, jota olimme parhaillaan kehimässä.

Nii’in, mitä se taas olikaan!?

Eikä siinä suinkaan kaikki

Kun luon katseen työpöytääni, huomaan siellä vallitsevan asioiden paljouden. On pienen pieniä töitä ja on mahtisuuria megaurakoita. Monet töistäni ovat yhtä aikaa esillä (niitä on pakko pitää esillä, jotta selviäisin deadlineongelmista) ja ne kaikki näyttävät pahasti keskentekoisilta.

Eivätkä ne ole vähiten keskentekoisia siksi, että päiväni katkovat palaverit (pian sellainen olisi taas, mutta jos nopeasti naputtelen, ehkä jotenkin ehdin…) kokoukset, strategian päivitykset, iki-ihanat aina vain keskentekoiset valtionhallinnon tehostamistoimenpiteet ja ikuisesta ikuiseen jatkuvat laatuprojektit.


Vaikka pidän yllä deadlinetoivoani, en suinkaan aina selviä kilpajuoksustani voittajana. Vähitellen, vuosien varrella minulle on käynyt selväksi, että hetikään kaikkea työpöydälleni etsiytynyttä en saa selvitettyä aikataulussa.

Minusta on – nähkääs - tullut matkan varrella raihnas. Tätä nykyä pääni muistuttaa kärsimätöntä kimalaispesää.

Tietenkään en selitä asiaa näin, kun tulee kyse siitä, miksi en pysy aikatauluissa. Ehei, siirryn kohteliaaseen virastomoodiin. Sanon, että: ”Tämä projekti oli ennakoitua selvästi mittavampi.” Tai, sanon näin: ”Hankkeen varrella tuli odottamattomia väliin tulevia muuttujia (ja keskeytyksiä, joista siis myöskään en puhu) ja niistä viipyminen pääsääntöisesti johtui.”

Näin tässä kerta toisensa jälkeen uhkaa käydä, vaikka minulla tuntuu kaiken aikaa olevan niin kiire, että hippulat korvissani ovat tauotta vinkuneet. Niin on käynyt, vaikka kaiken aikaa joku (toimeksiantajani) on puhaltanut niskatöyhtöni pörhölleen.

Miksi tietotyö hivuttaa?

Haluaisin ottaa vielä suurennuslasin alle tämän tietotyön. Tiesittehän, että suurin osa (vähintään 2/3) meistä suomalaisista työntekijöistä kuuluu tietotyöntekijöiden kaatoluokkaan. Joku on väittänyt, että pelkästään tiedon hakemiseen meiltä tietotyön tekijöiltä kuluu noin kaksi työviikon viidestä päivästä.

Haemme siis yhtä päivää kohden noin 3,2 tuntia uutta, itsellemme tarpeellista tietoa!

Tiedon haku ja käsittely, paitsi, että ne ovat aikaa vieviä hommia, ovat myös äärimmäisen rasittavia hommia. Sitä ne ovat jo senkin takia, että ne eivät suinkaan ole ”päätöitämme”. Eihän meistä ketään ole palkattu työpaikoillemme ”tiedon hakijaksi”, tuskin edes tiedon lajittelijaksi. Vai, kävikö niin kenties sinun kohdallasi? Haitko aikanasi työpaikkaa, jossa Hesarin sivuilla etsittiin tiedon etsiskelijää?


Toisaalta, pakkohan meidän on tehdä näin. Oikea tieto oikeaan tarpeeseen on modernissa työelämässä kaiken A ja O. Emme muuten selviäisi näistä superhyperhienoista tehtävistämme.

Selitys tiedon hakemisen rasittavuuteen liittyy siihen, että tiedolla on tätä nykyä varsin persoonallinen luonne. Se tarkoittaa sitä, että naapurihuoneen Pekka tarvitsee omiin tarkoitusperiinsä hieman erilaista tietoa kuin minä. Eikä myöskään toinen naapurini, Marjut, voi auttaa asiassa. Heillä on omat, hieman erilaiset ongelmansa. Tarvitsemamme tieto luuraa siis siellä jossain (lue: internetin Molokin kidassa) ja sen löytäminen ottaa aikansa.

Löytämisen vaikeus ei poista tosiasiaa. Tieto on löydyttävä, vieläpä annetun ajan puitteissa.

Yhtäältä, oletus vain internetissä piilevästä informaatiosta on väärä. Todellisuudessa informaatiota on valtavina röykkiöinä myös paljon lähempänä. Mikäli epäilet, luo katseesi työpöytääsi ja sen lähimaastoon. Tuo huojuva pino tuossa, ja tuossa ja tuolla!

Keskeytyksiä eivät aivot fanita

Hyvä on. Karrikoin. Tein maailmasta mustavalkoisen ja sellaisen, jollainen se ei aivan oikeasti ole.

Yksi tämän blogin kirjoittamisen ponnin (Älä huoli. Ponnin on oikea sana. Se tarkoittaa ponnahduslautaa, astinta tms.) oli se, että olen huomannut aivojeni sylttäävän tämän tästä.

Eikä ongelma poistu venyttämällä päivää. Moni on luullut, että ongelma ratkeaa sillä, mutta ei se niin ole. Väitänkin, että jos jäisin ylitöihin ja jos urakoisin viikonloputkin, ensisijainen syy tällaiseen ei suinkaan ole töiden paljous (vaikka siitäkin puhuin).

Ei, ei. Ensisijainen syy on se, että en ole ehtinyt tehdä töitäni. Ja kuten sanoin, se taas johtuu lukuisista keskeytyksistä ja siitä, että en enää kykene keskittymään.

Viestini on se, että kun työ keskeytetään, se todellakin keskeytyy. Ainakin se venyy ja saattaapa jäädä jopa kokonaan tekemättä.

Keskeytykset ovat alkaneet tehdä hallaa työelämälle.


Ne pilkkovat työpäivämme hyödyttömiksi tuokioiksi. Ja sanoohan sen järkikin: vartti töitä ja puhelu, viisi minuuttia töitä ja meili, kolme minuuttia töitä ja koputus ovelta, kymmenen minuuttia ja meili ja heti perään lounastauko. Lounastauon jälkeen puoli tuntia töitä ja iltapäiväpalaveri. Yhtäkkiä kello on neljä, enkä ole ehtinyt viedä omia tärkeitä asioitani eteenpäin kuin tunnin verran.

Pitäisikö sittenkin jäädä hetkeksi ylitöihin?

Tämä on globaali työelämän ilmiö. Kuka osaa laskea keskeytetyn työn arvon kansantalouden kassassa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti