perjantai 24. helmikuuta 2012

Yksinään kasvaneet lapset

Istuin aamukahvilla ja tavailin sunnuntai-päivän (19.2.2012) maakuntalehteä. Lehdessä oli STT:n kyhäämä juttu, jonka mukaan nettiporno alkaa olla jo osa suomalaisen alakouluikäisen arkea. Tästä havahtuneena Väestöliitto patistaa vanhempia valvomaan netin käyttöä. Jutun mukaan lapset ja nuoret katselevat ei-toivottuja asioita netistä vanhempien tietämättä.

Hopsista. Kuinka tässä nyt näin on päässyt käymään?

Tiedättekö mitä? En ole kovinkaan yllättynyt tällaisen uutisen äärellä (josta sivumennen puhuttiin mediassa samoin äänenpainoin jo syksyllä 2011).

Uutinen soittaa päässäni heti muutamia kelloja. Palautuu esimerkiksi mieleeni kerrallinen kohtaaminen tuttavaäidin kanssa. Tämä äiti hämmästeli sitä, ettei oikeastaan enää tiedä, mitä nykyään on olla lapsi ja mitä on olla nuori. Lapsuus ja nuoruus kuulemma ”tuntuvat niin kovin erilaisilta” kuin vuosikymmeniä sitten – silloin, kun hän itse oli elänyt omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan.


Äiti koki, että kaikki ympärillä oli muuttunut niin vinhaan. Tuntui kuin hän ei vanhempana kykenisi pysymään vauhdissa mukana. Ja lapsistakin on tullut ”niin omatoimisia”, päätti hän pohdintansa.

”Mutta kun Saku-Petteri on niin itsenäinen!”

Ehkä äidin kokemus johtui siitä, ettei hän oikein tuntenut olevansa ”sinut” lastensa kanssa. Kun on nykyään niin kovin vähän "sellaista yhteistä, rauhallista aikaa!”

Tiedättekö – ja nyt palaan koukaten tähän nettipornouutiseen —, on tutkimuksia, jotka väittävät suomalaisten lasten viettävän kodeissaan itsekseen paljon pitempiä aikoja kuin ikätoverinsa missään muulla Euroopassa.

Tiedän, että joku blogiani lukevista tuhahtelee: ”Haloo, missä ajassa elät! Näinhän nämä asiat ovat nykyään kaikkialla sivistyneissä maissa. Kaikkialla läntisessä maailmassa lapset viettävät yksinäisiä hetkiä (odotellen vanhempiaan) kotona, kaikkialla työkiireet ovat ajaneet tilanteen tähän… Etkö sitä tiedä? Eivät suomalaiset mikään poikkeus ole.”

Väärin. Ei se niin ole. Otetaanpa vaikka Englanti. Britanniassa vallitsevat edelleen niin tiukat sosiaaliset normit, etteivät sikäläiset vanhemmat yksinkertaisesti uskalla toimia siellä siten kuin me täällä Suomessa toimimme. Että jättäisivät alakouluikäiset lapsensa yksinään netin ääreen vaikkapa kolmeksi tunniksi odottamaan vanhempiaan kotiin.


Niin se vain on. Vielä tänäänkin brittivanhemmat näkevät kovasti vaivaa järjestääkseen aikataulunsa lastensa päivärytmin mukaan. Normit ovat maassa niin tiukat, että käytännössä Britannian lapset ovat ympärivuorokautisesti aikuisen valvonnassa.

Mutta toisin teemme me suomalaiset! Me suomalaiset olemme niin moderneja, että uskomme lapsistamme (ja siinä sivussa itsestämme) paljon hyvää ja positiivista. Ihailemme kovasti myös sitä, kuinka muut (naapurit ja sukulaiset) ovat arkensa kasvatuspulmia ratkoneet.

”Koska Tuppuraisella tehdään noin, niin kyllähän meidänkin Saku-Petterin täytyy selvitä itsenäisesti muutamasta koulupäivän jälkeisestä tunnista.”

Kuttaperkkaa kasvatuksen kentälle

Tästä olen huolissani. Meidän kasvatusnäkemystämme on alkanut sävyttää usko yksinkasvamisen hyvää tekevään voimaan. Sellainen luulo on väärin. Ei, kyllä lapsi ja usein vielä aikuisiän kynnyksellä oleva nuorikin (!) tarvitsee tuekseen turvallista aikuista.

Ensinnäkin: kehittyäkseen itsetunnoltaan vahvaksi aikuiseksi lapsi tarvitsee riittävän pitkän lapsuuden. Jotta lapsuus olisi aitoa, huoletonta lapsuutta, siihen kuuluu oleellisena osana lupa olla riippuvainen omista vanhemmistaan.

Toiseksi: mitä pienemmästä lapsesta on kysymys, sitä enemmän hän tarvitsee tuekseen vanhempia. Omat vanhemmat ovat ehdottomasti tärkeimpiä lapsen turvan ja hoivan lähteitä. Tämän turvan lähteen menettämisen pelko on kenties kaikkein suurin pelon aiheuttaja lastemme elämässä.


Tästä seuraa muun muassa se, että viisivuotias lapsi ei voi millään olla itsenäinen! Edes kahdeksanvuotiasta lasta ei voi istuttaa tuntitolkulla tietokoneen ääressä odottamassa vanhempiaan. Ei sen ikäinen lapsi voi tehdä itselleen ravitsevaa välipalaa, saati, että osaisi tehdä itsenäisiä valintoja Internetissä.

Hän ei siihen kerta kaikkiaan kykene, vaikka olen sellaistakin kuullut väitettävän.

Tällaisen kasvatusajattelun taustalla on ilmeisesti usko varhaisen kypsymisen mahdollisuuteen. Ajattelemme, että lapsesta tulee sitä osaavampi ja omatoimisempi aikuinen, mitä nuorempana hän oppii tulemaan toimeen yksin ja aivan omin päin.

Asiat eivät kuitenkaan, valitettavasti, mene näin. Kun liian pieneltä lapselta edellytetään liian paljon ja liian varhain, syntyy hämmennystä, kuttaperkkaa kasvatuksen kentälle. Syntyy kasvavaa turvattomuuden tunnetta ja nuoruusiän tai myöhempien elämänvaiheiden kriisejä.

Lapsuuden varastaminen

Tämä on juuri sitä, mistä professori Matti Rimpelä on viime vuosina vaahdonnut. Miksi ei koetettaisi ennalta ehkäistä kasvun ja kehityksen ongelmia, kun se olisi lapsia ja nuoria kohtaan paljon järkevämpää ja myös kansantaloudellisesti paljon huokeampaa?

Norjalainen Lapsitutkimuskeskuksen tutkija Per Olav Tiller on puhunut lapsuuden varastamisesta. En nyt muista tarkasti, mitä kaikkea Tiller tarkoittaa lapsuuden varastamisella, mutta eiköhän siitä ole nytkin kyse.

Eikö lapsuuden varastamisesta ole kysymys myös silloin, kun ei ymmärretä, että enemmän kuin tavaroita, lapset kaipaavat läheisyyttä ja yhdessä olemista? Enemmän kuin vanhempiensa nousujohteista uraa ja hulppeita puitteita he kaipaavat aitoa välittämistä ja kokemusta siitä, että heitä rakastetaan.


Kirjoitan joskus toisella kertaa harrastuksista, mutta lapsuuden varastamista hipoo sekin, että lapsi, omaehtoisten leikkien ja vanhempien kanssa tapahtuvan oleilun sijaan (ja huomatkaa: usein ilman lapsen omaa tahtoa) riepotetaan illasta toiseen harrastamaan jotakin ”hienoa” – sellaista, mikä voidaan mainita työpaikalla ja ”sopivassa seurassa”.

Hyvää, rauhallista arkea ja paljon yksinkertaista yhdessäoloa!

torstai 16. helmikuuta 2012

Arki vaatii vakautta

Elämästä on tullut entistä nopeampaa, mutta myös entistä ennustamattomampaa. Tämän todetaksemme emme tarvitse tulevaisuuden tutkijan, saati elämäntapatutkijan kykyjä.

Mutta oletteko huomanneet tämän: pysyäksemme tässä villisti hujeltavassa kärryssä, yksi ja toinen meistä on alkanut kaivata elämäänsä vakautta lisääviä asioita.


Olemme alkaneet kaivata asioita, tapahtumia ja jopa pienen pieniä rutiineja, jotka toistuvat aina vain. Asioita, jotka ovat ennustettavia. Vanha ystävämme Kuu mollottaa tuolla taivaalla aina vaan (tuon kuvan muuten otin pihaltamme viime täyden kuun aikana - kamera jalustalle ja räps!).

Toistuvien tapahtumien, rutiinien ja tapojen yhteinen piirre on siinä, että ne tarjoavat mielikuvan hallittavuudesta. Kun minulla on tämä tapa, tunnen, että elämäni on vielä koossa. Tämä tässä on asia, joka pitää maailmaani paikallaan, ehyenä.

Muurarit puhuvat ”tartunnoista” tai ”kynsistä”. He tarkoittavat ”kynsillä” esimerkiksi seinään levitettävää pohjatasoitetta, jonka päälle pintatasoite tai vaikkapa laatoituslaasti tulee. Olen ajatellut, että juuri tästähän nyt on kyse. ”Tartuntoja” nykyihminen tässä kiitolaukkaavassa arjessaan kaipaa.

Päivän mietelause katosi - ja palasi

Entä, millaisia nämä elämää koossa pitävät asiat ovat? Millaiset asiat ovat viime aikoina lisänneet elämääsi varmuutta? Millaiset asiat, tapahtumat ja tekijät ovat asettaneet elämääsi perustuksilleen silloin, kun kaikki muu tuntuu olevan jatkuvassa liikkeessä, joskus jopa uhattuna?

Kun mielikanavani Yle Radio1 päätti vuoden 2011 lopulla poistaa ohjelmistostaan ”Päivän mietelauseen”, sepä ei käynytkään ilman kalinoita. Tuosta päätöksestä nousi hirmuinen älämölö, palautesuma.

Ennen kuin vuoden 2012 tammikuu oli lopuillaan, sadat ihmiset olivat ottaneet yhteyttä Yleisradion ohjelmajohtoon. He olivat ilmaisseet syvän tuohtumuksensa radion toimille. Että Yleisradio olikin rohjennut kajota veronmaksajien varoilla tuotettuun palveluun ja muuttaa vuosikymmenien mittaista perinnettä, traditiota!


Monen tuiman palauteviestin ytimenä oli väite, että juuri ”Päivän mietelause” oli jo vuosikymmenien ajan, jo silloin lapsuudessa, pysähdyttänyt Suomen kansan kello 12 kellonkumahdusten ja niitä seuraavan syvällisen ajatelman äärelle.

Yleisradiolla ei ollut vaihtoehtoja. Se palautti kuuliaisesti Päivän mietelauseen sille kuuluvalle paikalleen. Nyt se taitaa tulla peräti kahdesti päivässä, ensin aamulla ja toistamiseen päivällä.

Presidentti, käsityöt ja nuotio

Kirjoitan tätä blogiani runsas viikko vuoden 2012 presidentinvaalien jälkeen. Nyt siis tiedämme, kuka on maamme presidenttinä seuraavat kuusi vuotta. Tämänkaltaiset asiat tuovat tyypillisesti elämäämme vakautta. Piittasimmepa politiikasta tahi emme, presidentinvaalin lopputulos tarjoaa tunteen siitä, että osa tulevaisuuden kehyksestämme on olemassa.

Eikö ole merkillistä! Vaikka presidentin valta on karissut, vaikka presidentti ei enää ole sellainen instituutio kuin joskus ennen, huima valtaosa suomalaisista haluaa edelleen presidentin. Aivan, kuten amerikkalaiset haluavat presidenttinsä, tai, kuten ruotsalaiset haluavat itselleen kuninkaan.

Myös työ, erityisesti käsityöt, neulominen, veistäminen voi tarjota kiinnekohtia elämään. Ne ovat selvästi kokeneet uuden nousun, renessanssin. Myös puutarhanhoidolla on terapeuttisia, eheyttäviä merkityksiä. Se kiinnittää katseen ja mielen tulevaan, siihen, mitä on juuri istutettu ja mitä voi alkaa odottaa.


Pitkä kävely metsässä tai puistossa rauhoittaa, kuten myös istuskelu veden partaalla ja tuijottelu vaikkapa tuleen. Sekä veden liike että tulen liike (nuotiossa) rauhoittaa.

Olenpa pannut merkille, että monet tilaavat jopa sanomalehteä sen takia, että se kiinnittää meidät johonkin, tarjoaa vakauden tunteen. Eihän monikaan meistä sanomalehteä tarvitse enää uutisten takia, vaan siksi, että se tarjoaa jälleen yhden ”tartunnan” arkeen.

Rytmi, kehys perheen arkeen

Yksi vakautta lisäävä asia on rytmi. Pieni lapsi, jopa murrosikäinen nuori kaipaa elämänsä säännöllisesti toistuvia asioita. Herääminen tapahtuu tiettyyn aikaan, peseytyminen ja ruokailuhetket ovat tiettyyn aikaan ja myös nukkumaan mennään samaa aikaan. Kun tästä poiketaan, elämän vakautta koetellaan.

Rytmiä löytyy yllättävistä asioista. Kun lykin ostoskärryjä marketin elintarvikeosaston hyllyjen väleissä, panen merkille kymmenittäin Felix-ketsuppipulloja, kymmenittäin kahvipaketteja säntillisissä riveissä.

Tietenkään en ajattele näitä Felix-pulloja erityisinä elämäni ”vakauselementteinä”, mutta näin se toimii. Se on alitajuista. Ajatelkaapa tunnetta, joka syntyisi siitä, jos kaikki tuo tavarapaljous olisikin lattioilla ympäriinsä ilman mitään järjestystä!


Halusimme tahi emme, rytmiä on aamuruuhkaisessa liikenteessä (vaikka se muutoin onkin stressiä lisäävää), musiikissa, jäniksen jäljissä talvisella hangella, kanervamättäikössä… Toki myös säännöllinen ansiotyö tarjoaa sitä tekevälle rytmin.

Hyvä arki on yksinkertainen

Lopulta tarvitsemme niin vähän, mutta samalla - se on myönnettävä: niin paljon. Elämän perusainekset ovat koossa, kun on terve ja ympärillä ystäviä, perhe ja työ. Melko monelta meistä jokin, tai tai useampi näistä puuttuu.

Tai, kuinka moni on näiden asioiden äärellä sittenkin valmis väittämään, ettei hänellä oikeastaan ole mitään. Aivan, kyse on asenteesta.


Sanokaa, mikä on saanut meidät kuvittelemaan, että tarvitsemme koko ajan lisää ja uutta ollaksemme vasta sitten onnellisia! Mielemme harhailee, pälyilemme hermostuneina taivaan rantaan voidaksemme saavuttaa jälleen uuden asian, minkä joku on käynyt oikkuna sujauttamassa päähämme.

Kun kuitenkin lopulta on kyse vain näistä, hyvän, arjen pienen pienistä perusasioista. 

perjantai 10. helmikuuta 2012

Mitä hyötyä on tylsyydestä?

Kännykkäni piippasi kesken työpäivän. Siihen oli tullut tekstiviesti: ”Moi. Mä EN jaksa enää tätä koulua. Tää on niiiin mälsää, ETTÄ!”. Se oli suoraa puhetta 12-vuotiaalta.

Luulen, että kuka tahansa vanhempi on kokenut saman. On päiviä ja hetkiä, jolloin lapsillamme on ”niiiin pitkäpiimäistä”. Ei ole ”yhtään mitään tekemistä.”

Tämmöisinä hetkinä olen alkanut ajatella tylsyyden kokemuksen kasvattavaa vaikutusta. Nykyään uskon jo aivan oikeasti, että tylsyydellä on kuin onkin vissi tehtävänsä.


Tarpeeni kirjoittaa ikävystymisestä laukaisi vajaa vuosi sitten edesmenneen Bo Carpelanin romaani Lapsuus. Eräs tämän hienon kirjan läpäisevä teema nimittäin tuntuu olevan ikävystyneisyyden tunne:

”Ikävystyminen on pukeutunut säkkikankaaseen ja sillä on keltaiset silmät. Sille on yhdentekevää, onko päivä täynnä auringonvaloa vai sataako se tyhjiin. Se on hidas…”

Kuten Carpelanin romaanin päähenkilölle, keskenkasvuiselle Davi-pojalle, myös useimmille meistä, ikävystyminen tarkoittaa vahvaa tylsyyden kokemista.

Tyhjä aika, vastenmielinen juttu

Ikävystymiseen liittyy vahva kokemus ”ylimääräisestä” ajasta, joka olisi jotenkin käytettävä. Ihmismieli tuntee suorastaan vastenmielisyyttä ”tyhjää aikaa” kohtaan.

Kun siis armaat lapseni ovat toisinaan valitelleet olonsa ”tylsyyttä”, tai sitä, että aika ei kulu, en ole heitä suin päin tyrmännyt.

Juuri sillä hetkellä heistä tuntuu, että aika virtaa kuin terva peltikourussa. Ilmoitus on syytä uskoa. Toisen sisäelimiä ei voi komentaa innostumaan.

Silti mieleni on toisinaan noussut vastakarvaan. Ehkä ihmiselo voisi pitkäpiimäisempääkin olla. Vähäisestä iästään johtuen heillä vain ei ole kokemusta muusta.

Ei pleikkaria, ei iPodia, ei…

Olen leikitellyt aikamatka-ajatuksella. Lapseni voisivat tehdä vierailun yhteen oman lapsuuteni päivään. Voisimme vetää hatusta vaikkapa tämän päivän tasan neljän vuosikymmenen takaa. Miettikää: siis helmikuun 10. vuodelta 1972. Taisin olla itse silloin kolmasluokkalainen.


Millainen maailma silloin oli? Kuvitelkaa, ei ollut nettiä, eikä edes tietokonetta, ei videoita, ei pleikkaria, ei kännykkää peleineen, ei iPodia, ei… Siis: melkoisella varmuudella tuo keskitalven päivä oli harmaahko, lievästi nuhjuinen ja ääääärimmäisen tapahtumaköyhä päivä.

Ainakin tämän päivän mittareilla.

Koskapa tuo päivä ei sattunut olemaan keskiviikko, asiaa ei auttanut myöskään Walt Disney (kotiini tuli Aku Ankka). Päivä jatkoi matamistaan hitaalla, tapahtumattomalla radallaan. Toisiaan seurasivat koulupäivän jälkeiset läksyt, päivällinen ja alkuillan hitaasti syvenevä hämäryys.

Tämmöisiä elämyksiä. Joka tuommoisen aikamatkan mielessään malttaa tehdä, kysyy melko pian: miten tuollaista elämää ylipäätään saattoi elää, kun ei ollut noita luettelemiani ajantappovälineitä, eikä myöskään iPhonea, eikä tietenkään Facebookia, Habbo hotellia, eikä muitakaan tavalliseen nykyarkeen ehdottomasti kuuluvia ajanviettotapoja?!

Joka tuohon aikaan erehtyi tekemisen puutetta valittamaan, saattoi saada nopean avun: ”Liiterissä on metrisiä halkoja ja siinä naulassa ottava saha.”

Tästä näkökulmasta tirkistellen nykyelo on kuin tivoli. Se on kuin runsauden sarvi. Kokemuksia ja vaihtelua virtaa meihin non stop -periaatteella niin, ettemme ehdi lukua pitää, saati sulatella.

Tylsääkin voi – ja saa — olla

Silti myönnän, että arki voi joskus nykyäänkin olla kuolettavan tylsää. Tylsyydessä on kuitenkin ihmisluontoa kasvattava jujunsa. Mikä se on? Eikö ole niin, että juuri ikävystyneisyyden, hitaasti jurovan ajan, luistamattomien suksien ja loputtomiin jatkuvan hiihtolenkin kautta mekin opimme aikanaan jotakin.


Ellemme muuta, opimme pitkäjänteisyyttä ja sinnikkyyttä. Juuri niitä ominaisuuksia, joita olemme niin monesti elämässämme sittemmin tarvinneet. Tylsät hetket ovat olleet elämässämme pieniä vastamäen hetkiä, harjoittelupaikkoja.

Ajatukseni onkin tämä ja tarjoan sitä kaikille kasvattajille kanssani: koska ikävystyminen on tunnetilana vääjäämätön, siitä ei pitäisikään pelätä kuin ruttoa! Päinvastoin, tylsyyden kokemuksen ja ikävyyden kanssa pitää oppia elämään.

Tylsyyden kokemus on mitä mainioin mielen harjoittamisen tilanne. Tylsän tilanteen sietäminen panee lapsen ja nuoren ikään kuin luonnollisella tavalla koetteelle. Niiden avulla opitaan elämää. Elämä nimittäin, ainakin toisinaan, on melko pitkäpiimäinen juttu.

Luovuuden itu

Ajatelkaa. Jos lapsi aivan itse, oma kekseliäisyyttään apuna käyttäen, nostaa itsensä vahvasta tylsyyden kokemuksesta, hän on saanut aikaan paljon. Tällaisessa keksimisessä on luovuuden itu.

Jos sen sijaan jatkuvasti ohjelmoimme lapsiamme (Ai, sinullako ei ole tekemistä? Menisitkö hetkeksi vaikka sitä Simsiä pelaamaan?), teemme heille karhunpalveluksen.


Mitä sitten, kun lapsemme ensi kertaa kohtaa tilanteen (tuolloin hän on jo 18-vuotias), jossa äiti tai isä ei olekaan tarjoamassa nopeita vaihtoehtoja tylsyyden nujertamiseen.

Kyllä tämä yhdenlaista curling-kasvatusta tämäkin on.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Dyykkarit povellamme

Moni meistä huomasi runsas viikko sitten uutisen, jonka mukaan EU-parlamentti on lähtenyt puoltamaan joissakin jäsenmaissaan tehtyjä aloitteita, joiden mukaan myymättä jäänyt ruoka voitaisiin ottaa talteen ja tarjota tarvitseville, esimerkiksi köyhille.


Hienoa, että järki voittaa, aina joskus. Tämä uutinen teki muutakin. Se palautti mieleeni erään keskustelun, erään ilmiön. Avausrepliikki tuohon keskusteluun oli tämä:

Siis, mä poimin eilen tosta Lidlin roskiksesta kolme, voit sä tajuu, kolme iskemätöntä purkkia Ahti-silliä! Se sopi just mun kuvioihin. Siis tosi hyvää safkaa…
Arvasitte oikein, puhun nyt dyykkauksesta. Dyykkaaminen on yhtä kuin roskisten ja jätelavojen kaivelu. Virallisen määritelmän mukaan dyykkaus on toimintaa, jossa kootaan jokapäiväiseen elämään liittyviä tarpeita roska-astioista.

On toinenkin syy, miksi otin asian puheeksi.

Asia on hämmentänyt kasvattajia. Moni vanhempi on ollut pudota takamuksilleen ällistyksestä todettuaan, kuinka toiselle paikkakunnalle opintojensa perässä muuttanut nuori – hänen oma kiltti, ponnaripää-Leenukkansa! – tuntuu kokoilevan suorastaan epäilyttävän osan päivittäisistä tarpeistaan markettien roskiksista.

Sitä ei keski-ikään ehtinyt kasvattaja ole aina tuntunut voivan ymmärtää. Rahasta ei ainakaan pitäisi olla pulaa, sillä aikuisuuteen ehtinyt neitokainen näyttäisi keikailevan mitä merkillisimmissä muotiluomuksissa.
 

Risaisuudestaan huolimatta hepeneet vaikuttavat uusilta. Eivätkä taatusti ole aivan halpoja!

Toivottavasti tieto ei leviä naapuriin

Miksi Leenukka tekee näin? Mikä hänet ja hänen ikätoverinsa on ajanut tielle, joka vanhempien silmissä näyttää ilmiselvältä mieron tieltä?

Ihmettelyn pohja on tietysti siinä, että minun nuoruudessani roskiksiin ei kurkoteltu. Ei, vaikka toisinaan olisi ollut syytäkin. Joskus opiskeluaikana nimittäin oli hetkiä, jolloin rahaa löytyi taskun pohjalta tuskin pariin vaivaiseen Jalostajan hernekeittopurkkiin. Nekin piti hakea tarjouksesta.

Semmoisesta ahdingosta ei kuitenkaan olisi tullut mieleenkään sukeltaa pää edellä samaisen marketin roskikseen. Se olisi ollut jotenkin… liian häpeällistä.

Tai en tiedä mitä se olisi ollut. Se ei vain tullut mieleen.


Nyt asiat ovat kuitenkin näin. Ilmeisesti on kiltisti hyväksyttävä, että keskuudessamme elää ainakin kohtuullisesti toimeentulevia, hyvän muodollisen koulutuksen saaneita roskiksien penkojia, dyykkareita. Osalle näistä nuorista ja nuorista aikuisista dyykkaus tuntuu olevan oleellinen osa elämäntapaa.

Jossain välissä tuossa vielä reilu vuos sitten oli parhaimmillaan puolenkin vuoden episodeja etten ostanut muuta kun mausteita yms pientä sälää, ja ruokamenot oli luokkaa kymppi kuussa. Lämmitti kyl opiskelijan budjettia!

Muotiharrastus ja elämäntapa


Dyykkaamisen sanotaan vauhdittuneen viime vuosikymmenen aikana suoranaiseksi trendiksi. Se levisi jopa niin, että dyykkareilla on nykyään useampiakin nettisaitteja – siis Suomessa.

Internetin Dyykkarit.net -palstalta löysin vastauksia kysymykseen: miksi dyykkaat? Vain 17 prosenttia vastaajista sanoi motiivikseen, ettei heillä yksinkertaisesti ole rahaa ruokaan. Melkein puolet (48 prosenttia) sadastaneljästäkymmenestä kysymykseen vastanneesta sen sijaan väitti saavansa tällä keinoin rahansa riittämään johonkin muuhun.
Tätä uumoilinkin. Ei kysymys rahapulasta ole, vaan siitä, mikä omassa elämässä halutaan nähdä tärkeänä. Kyse on valinnoista, elämäntavasta ja arvoista.

Kun vilkuilee alan kansainvälistä keskustelua, huomaa, että dyykkaamisessaan voi suorastaan erikoistua. Erikoistunut dyykkari on suunnannut tavarankeruunsa vain muutamiin tiettyihin asioihin tai tuotteisiin: lehtiä, ruokaa, vaatteita, käyttöelektroniikkaa...

Erikoistunutta dyykkaria voisi verrata vaikkapa entisaikojen pullonkerääjään.

Upeat sävärit

Fiilis, jonka dyykkaamisesta saa, on kuulemma ”siisti”. Siisti tunne valtaa mieleen, kun huomaa että voi selvitä ikään kuin järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella pelkällä nokkeluudella, lähes täysin ilman rahaa.

Hetkinen: olisiko tässä jotakin samaa kuin siinä tunteessa, jonka me keski-ikäiset koemme mennessämme marjametsälle, sieneen tai kalaan? Mitä tuostakin lootasta löytyy? Sitä ei koskaan tiedä, eihän!

Ehkä tässä selityksessä voisi todellakin olla jokin järki. Dyykkari on siis eräänlainen urbaani metsästäjä-keräilijä, Y-sukupolven edustaja, jolle Visan vinguttaminen Siwan kassalla on jotenkin aivan liian helppo ja sovinnainen ratkaisu.

Miksi tehdä se niin perin juurin arkisella tavalla, kun on mahdollisuus saada upeat fiilarit syöksähtelemällä puomeilla aidatuilla hämärillä takapihoilla kuunnellen yövartijoiden radiokutsuja?

Luulen, että dyykkaus on paitsi seikkailua, myös maailmanparannusta. Pois heitetyn, käyttökelpoisen tavaran kahmimisesta tulee parempi mieli kuin shoppailukulutuksesta, joka saa kuulemma aikaan ”kaameita ekologisia syyllisyydentuntoja”.

"Lapsuudestani puuttui puute"

Tai, ehkä kyse onkin vanhastaan tunnetusta lainomaisuudesta: jokainen sukupolvi arvostaa sitä, mitä ei ole elämässään saanut. Ehkä kyse onkin siitä. Dyykkarisukupolvi ei ole saanut kokea puutetta!

Voisiko se olla mahdollista?

Ainakaan useimmat nuoristamme eivät ole saaneet maistaa todellista taloudellista ahdinkoa. Vaikka suhteellinen köyhyys on yhteiskuntatutkijoiden mukaan jatkuvasti lisääntynyt, köyhyys ja niukkuus syvimmässä mielessä ovat useimmille nuoremman polven ihmisille varsin tuntemattomia asioita.

Asiat, joista kotona on ollut puute, ovat jotenkin liian yksinkertaisia huomata: aika, rauha ja jopa hiljaisuus. Niitä työllä uuvutettu keskiluokka ei ole kyennyt elämässään saavuttamaan, ja se näkyy nuorissa.

Kiireellä brassaileva pinnallinen stressielämä ei kuulu nykynuorten ykkösarvoihin. Myös tämä on käynyt ilmi tuoreista arvotutkimuksista. Vain joka kymmenes nuori ilmoittaa arvostavansa modernin bisneselämän ilmentämää kiireistä elämänrytmiä – sitä, mitä heidän vanhempansa ovat heille tarjoamassa.

Hmm, tätä pitää pohtia.