keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Dyykkarit povellamme

Moni meistä huomasi runsas viikko sitten uutisen, jonka mukaan EU-parlamentti on lähtenyt puoltamaan joissakin jäsenmaissaan tehtyjä aloitteita, joiden mukaan myymättä jäänyt ruoka voitaisiin ottaa talteen ja tarjota tarvitseville, esimerkiksi köyhille.


Hienoa, että järki voittaa, aina joskus. Tämä uutinen teki muutakin. Se palautti mieleeni erään keskustelun, erään ilmiön. Avausrepliikki tuohon keskusteluun oli tämä:

Siis, mä poimin eilen tosta Lidlin roskiksesta kolme, voit sä tajuu, kolme iskemätöntä purkkia Ahti-silliä! Se sopi just mun kuvioihin. Siis tosi hyvää safkaa…
Arvasitte oikein, puhun nyt dyykkauksesta. Dyykkaaminen on yhtä kuin roskisten ja jätelavojen kaivelu. Virallisen määritelmän mukaan dyykkaus on toimintaa, jossa kootaan jokapäiväiseen elämään liittyviä tarpeita roska-astioista.

On toinenkin syy, miksi otin asian puheeksi.

Asia on hämmentänyt kasvattajia. Moni vanhempi on ollut pudota takamuksilleen ällistyksestä todettuaan, kuinka toiselle paikkakunnalle opintojensa perässä muuttanut nuori – hänen oma kiltti, ponnaripää-Leenukkansa! – tuntuu kokoilevan suorastaan epäilyttävän osan päivittäisistä tarpeistaan markettien roskiksista.

Sitä ei keski-ikään ehtinyt kasvattaja ole aina tuntunut voivan ymmärtää. Rahasta ei ainakaan pitäisi olla pulaa, sillä aikuisuuteen ehtinyt neitokainen näyttäisi keikailevan mitä merkillisimmissä muotiluomuksissa.
 

Risaisuudestaan huolimatta hepeneet vaikuttavat uusilta. Eivätkä taatusti ole aivan halpoja!

Toivottavasti tieto ei leviä naapuriin

Miksi Leenukka tekee näin? Mikä hänet ja hänen ikätoverinsa on ajanut tielle, joka vanhempien silmissä näyttää ilmiselvältä mieron tieltä?

Ihmettelyn pohja on tietysti siinä, että minun nuoruudessani roskiksiin ei kurkoteltu. Ei, vaikka toisinaan olisi ollut syytäkin. Joskus opiskeluaikana nimittäin oli hetkiä, jolloin rahaa löytyi taskun pohjalta tuskin pariin vaivaiseen Jalostajan hernekeittopurkkiin. Nekin piti hakea tarjouksesta.

Semmoisesta ahdingosta ei kuitenkaan olisi tullut mieleenkään sukeltaa pää edellä samaisen marketin roskikseen. Se olisi ollut jotenkin… liian häpeällistä.

Tai en tiedä mitä se olisi ollut. Se ei vain tullut mieleen.


Nyt asiat ovat kuitenkin näin. Ilmeisesti on kiltisti hyväksyttävä, että keskuudessamme elää ainakin kohtuullisesti toimeentulevia, hyvän muodollisen koulutuksen saaneita roskiksien penkojia, dyykkareita. Osalle näistä nuorista ja nuorista aikuisista dyykkaus tuntuu olevan oleellinen osa elämäntapaa.

Jossain välissä tuossa vielä reilu vuos sitten oli parhaimmillaan puolenkin vuoden episodeja etten ostanut muuta kun mausteita yms pientä sälää, ja ruokamenot oli luokkaa kymppi kuussa. Lämmitti kyl opiskelijan budjettia!

Muotiharrastus ja elämäntapa


Dyykkaamisen sanotaan vauhdittuneen viime vuosikymmenen aikana suoranaiseksi trendiksi. Se levisi jopa niin, että dyykkareilla on nykyään useampiakin nettisaitteja – siis Suomessa.

Internetin Dyykkarit.net -palstalta löysin vastauksia kysymykseen: miksi dyykkaat? Vain 17 prosenttia vastaajista sanoi motiivikseen, ettei heillä yksinkertaisesti ole rahaa ruokaan. Melkein puolet (48 prosenttia) sadastaneljästäkymmenestä kysymykseen vastanneesta sen sijaan väitti saavansa tällä keinoin rahansa riittämään johonkin muuhun.
Tätä uumoilinkin. Ei kysymys rahapulasta ole, vaan siitä, mikä omassa elämässä halutaan nähdä tärkeänä. Kyse on valinnoista, elämäntavasta ja arvoista.

Kun vilkuilee alan kansainvälistä keskustelua, huomaa, että dyykkaamisessaan voi suorastaan erikoistua. Erikoistunut dyykkari on suunnannut tavarankeruunsa vain muutamiin tiettyihin asioihin tai tuotteisiin: lehtiä, ruokaa, vaatteita, käyttöelektroniikkaa...

Erikoistunutta dyykkaria voisi verrata vaikkapa entisaikojen pullonkerääjään.

Upeat sävärit

Fiilis, jonka dyykkaamisesta saa, on kuulemma ”siisti”. Siisti tunne valtaa mieleen, kun huomaa että voi selvitä ikään kuin järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella pelkällä nokkeluudella, lähes täysin ilman rahaa.

Hetkinen: olisiko tässä jotakin samaa kuin siinä tunteessa, jonka me keski-ikäiset koemme mennessämme marjametsälle, sieneen tai kalaan? Mitä tuostakin lootasta löytyy? Sitä ei koskaan tiedä, eihän!

Ehkä tässä selityksessä voisi todellakin olla jokin järki. Dyykkari on siis eräänlainen urbaani metsästäjä-keräilijä, Y-sukupolven edustaja, jolle Visan vinguttaminen Siwan kassalla on jotenkin aivan liian helppo ja sovinnainen ratkaisu.

Miksi tehdä se niin perin juurin arkisella tavalla, kun on mahdollisuus saada upeat fiilarit syöksähtelemällä puomeilla aidatuilla hämärillä takapihoilla kuunnellen yövartijoiden radiokutsuja?

Luulen, että dyykkaus on paitsi seikkailua, myös maailmanparannusta. Pois heitetyn, käyttökelpoisen tavaran kahmimisesta tulee parempi mieli kuin shoppailukulutuksesta, joka saa kuulemma aikaan ”kaameita ekologisia syyllisyydentuntoja”.

"Lapsuudestani puuttui puute"

Tai, ehkä kyse onkin vanhastaan tunnetusta lainomaisuudesta: jokainen sukupolvi arvostaa sitä, mitä ei ole elämässään saanut. Ehkä kyse onkin siitä. Dyykkarisukupolvi ei ole saanut kokea puutetta!

Voisiko se olla mahdollista?

Ainakaan useimmat nuoristamme eivät ole saaneet maistaa todellista taloudellista ahdinkoa. Vaikka suhteellinen köyhyys on yhteiskuntatutkijoiden mukaan jatkuvasti lisääntynyt, köyhyys ja niukkuus syvimmässä mielessä ovat useimmille nuoremman polven ihmisille varsin tuntemattomia asioita.

Asiat, joista kotona on ollut puute, ovat jotenkin liian yksinkertaisia huomata: aika, rauha ja jopa hiljaisuus. Niitä työllä uuvutettu keskiluokka ei ole kyennyt elämässään saavuttamaan, ja se näkyy nuorissa.

Kiireellä brassaileva pinnallinen stressielämä ei kuulu nykynuorten ykkösarvoihin. Myös tämä on käynyt ilmi tuoreista arvotutkimuksista. Vain joka kymmenes nuori ilmoittaa arvostavansa modernin bisneselämän ilmentämää kiireistä elämänrytmiä – sitä, mitä heidän vanhempansa ovat heille tarjoamassa.

Hmm, tätä pitää pohtia.

3 kommenttia:

  1. Ja olikohan niin, että aikaisempina vuosikymmeninä kaupat eivät heittäneet samaa määrää syömäkelpoista ruokaa roskikseen?

    VastaaPoista
  2. Hyvä huomio. Ihan taatusti se oli niinkin. Ehkä sieltä olisi jokunen leipäpussi löytynyt, mutta huonossa kunnossa.

    VastaaPoista
  3. Kuvasit osuvasti sitä hämmennystä, mitä opiskelemaan lähteneen itsenäisen nuoren uusi upea harrastus keski-ikäiselle vanhemmalle tuottaa! Yritin hoitaa asian tarjoamalla poikaparalle ruokarahaa, jolla olisi voinut ostaa marketista jauhelihaa melko monta kiloa, mutta oikeastaan en ollut kauhean yllättynyt että raha ei kelvannut. Sen sijaan sähköpostiini alkoi tupsahdella kuvia, jossa samainen herra hymyili mairean tyytyväisenä päivittäisen saaliinsa kanssa. Pikku hiljaa sopeuduin...ehkä sitä voi noinkin elää...

    VastaaPoista