perjantai 10. helmikuuta 2012

Mitä hyötyä on tylsyydestä?

Kännykkäni piippasi kesken työpäivän. Siihen oli tullut tekstiviesti: ”Moi. Mä EN jaksa enää tätä koulua. Tää on niiiin mälsää, ETTÄ!”. Se oli suoraa puhetta 12-vuotiaalta.

Luulen, että kuka tahansa vanhempi on kokenut saman. On päiviä ja hetkiä, jolloin lapsillamme on ”niiiin pitkäpiimäistä”. Ei ole ”yhtään mitään tekemistä.”

Tämmöisinä hetkinä olen alkanut ajatella tylsyyden kokemuksen kasvattavaa vaikutusta. Nykyään uskon jo aivan oikeasti, että tylsyydellä on kuin onkin vissi tehtävänsä.


Tarpeeni kirjoittaa ikävystymisestä laukaisi vajaa vuosi sitten edesmenneen Bo Carpelanin romaani Lapsuus. Eräs tämän hienon kirjan läpäisevä teema nimittäin tuntuu olevan ikävystyneisyyden tunne:

”Ikävystyminen on pukeutunut säkkikankaaseen ja sillä on keltaiset silmät. Sille on yhdentekevää, onko päivä täynnä auringonvaloa vai sataako se tyhjiin. Se on hidas…”

Kuten Carpelanin romaanin päähenkilölle, keskenkasvuiselle Davi-pojalle, myös useimmille meistä, ikävystyminen tarkoittaa vahvaa tylsyyden kokemista.

Tyhjä aika, vastenmielinen juttu

Ikävystymiseen liittyy vahva kokemus ”ylimääräisestä” ajasta, joka olisi jotenkin käytettävä. Ihmismieli tuntee suorastaan vastenmielisyyttä ”tyhjää aikaa” kohtaan.

Kun siis armaat lapseni ovat toisinaan valitelleet olonsa ”tylsyyttä”, tai sitä, että aika ei kulu, en ole heitä suin päin tyrmännyt.

Juuri sillä hetkellä heistä tuntuu, että aika virtaa kuin terva peltikourussa. Ilmoitus on syytä uskoa. Toisen sisäelimiä ei voi komentaa innostumaan.

Silti mieleni on toisinaan noussut vastakarvaan. Ehkä ihmiselo voisi pitkäpiimäisempääkin olla. Vähäisestä iästään johtuen heillä vain ei ole kokemusta muusta.

Ei pleikkaria, ei iPodia, ei…

Olen leikitellyt aikamatka-ajatuksella. Lapseni voisivat tehdä vierailun yhteen oman lapsuuteni päivään. Voisimme vetää hatusta vaikkapa tämän päivän tasan neljän vuosikymmenen takaa. Miettikää: siis helmikuun 10. vuodelta 1972. Taisin olla itse silloin kolmasluokkalainen.


Millainen maailma silloin oli? Kuvitelkaa, ei ollut nettiä, eikä edes tietokonetta, ei videoita, ei pleikkaria, ei kännykkää peleineen, ei iPodia, ei… Siis: melkoisella varmuudella tuo keskitalven päivä oli harmaahko, lievästi nuhjuinen ja ääääärimmäisen tapahtumaköyhä päivä.

Ainakin tämän päivän mittareilla.

Koskapa tuo päivä ei sattunut olemaan keskiviikko, asiaa ei auttanut myöskään Walt Disney (kotiini tuli Aku Ankka). Päivä jatkoi matamistaan hitaalla, tapahtumattomalla radallaan. Toisiaan seurasivat koulupäivän jälkeiset läksyt, päivällinen ja alkuillan hitaasti syvenevä hämäryys.

Tämmöisiä elämyksiä. Joka tuommoisen aikamatkan mielessään malttaa tehdä, kysyy melko pian: miten tuollaista elämää ylipäätään saattoi elää, kun ei ollut noita luettelemiani ajantappovälineitä, eikä myöskään iPhonea, eikä tietenkään Facebookia, Habbo hotellia, eikä muitakaan tavalliseen nykyarkeen ehdottomasti kuuluvia ajanviettotapoja?!

Joka tuohon aikaan erehtyi tekemisen puutetta valittamaan, saattoi saada nopean avun: ”Liiterissä on metrisiä halkoja ja siinä naulassa ottava saha.”

Tästä näkökulmasta tirkistellen nykyelo on kuin tivoli. Se on kuin runsauden sarvi. Kokemuksia ja vaihtelua virtaa meihin non stop -periaatteella niin, ettemme ehdi lukua pitää, saati sulatella.

Tylsääkin voi – ja saa — olla

Silti myönnän, että arki voi joskus nykyäänkin olla kuolettavan tylsää. Tylsyydessä on kuitenkin ihmisluontoa kasvattava jujunsa. Mikä se on? Eikö ole niin, että juuri ikävystyneisyyden, hitaasti jurovan ajan, luistamattomien suksien ja loputtomiin jatkuvan hiihtolenkin kautta mekin opimme aikanaan jotakin.


Ellemme muuta, opimme pitkäjänteisyyttä ja sinnikkyyttä. Juuri niitä ominaisuuksia, joita olemme niin monesti elämässämme sittemmin tarvinneet. Tylsät hetket ovat olleet elämässämme pieniä vastamäen hetkiä, harjoittelupaikkoja.

Ajatukseni onkin tämä ja tarjoan sitä kaikille kasvattajille kanssani: koska ikävystyminen on tunnetilana vääjäämätön, siitä ei pitäisikään pelätä kuin ruttoa! Päinvastoin, tylsyyden kokemuksen ja ikävyyden kanssa pitää oppia elämään.

Tylsyyden kokemus on mitä mainioin mielen harjoittamisen tilanne. Tylsän tilanteen sietäminen panee lapsen ja nuoren ikään kuin luonnollisella tavalla koetteelle. Niiden avulla opitaan elämää. Elämä nimittäin, ainakin toisinaan, on melko pitkäpiimäinen juttu.

Luovuuden itu

Ajatelkaa. Jos lapsi aivan itse, oma kekseliäisyyttään apuna käyttäen, nostaa itsensä vahvasta tylsyyden kokemuksesta, hän on saanut aikaan paljon. Tällaisessa keksimisessä on luovuuden itu.

Jos sen sijaan jatkuvasti ohjelmoimme lapsiamme (Ai, sinullako ei ole tekemistä? Menisitkö hetkeksi vaikka sitä Simsiä pelaamaan?), teemme heille karhunpalveluksen.


Mitä sitten, kun lapsemme ensi kertaa kohtaa tilanteen (tuolloin hän on jo 18-vuotias), jossa äiti tai isä ei olekaan tarjoamassa nopeita vaihtoehtoja tylsyyden nujertamiseen.

Kyllä tämä yhdenlaista curling-kasvatusta tämäkin on.

2 kommenttia:

  1. Juuri tänään kuuntelin autoa ajaessani radiosta jotain keskusteluohjelmaa. Siinä joku äiti koki vaikeaksi auttaa lasta löytämään tunteillensa sanat. Olen huomannut saman. Lapsen käyttäytymisestä eikä edes tilanteeseen liittyvistä muista tekijöistä aina pääse selville, onko kyse turhautumisesta, pettymisestä tai vielä jostain muusta. Lapset ja nuoret käyttävät usein ilmaisua "tää on tylsää", vaikka tosiasiassa kurjan olon saattaa aiheuttaa jokin aivan muu. Olisikohan tyttäresi saattanut haluta sanoa myös jotain muuta? Ehkä, ehkä ei.

    VastaaPoista
  2. Aivan. Tämäkin on totta. Se, mitä sanotaan, ei välttämättä ole aina sitä, miltä se näyttää tai ensi kuulemalta kuulostaa. Erityisen haastavaa on tavoittaa niitä viestejä ja sanoja, joita ei edes sanota. Ne ovat vain ikään kuin ilmassa, epämääräisenä tunnelmana. :)

    VastaaPoista