perjantai 24. helmikuuta 2012

Yksinään kasvaneet lapset

Istuin aamukahvilla ja tavailin sunnuntai-päivän (19.2.2012) maakuntalehteä. Lehdessä oli STT:n kyhäämä juttu, jonka mukaan nettiporno alkaa olla jo osa suomalaisen alakouluikäisen arkea. Tästä havahtuneena Väestöliitto patistaa vanhempia valvomaan netin käyttöä. Jutun mukaan lapset ja nuoret katselevat ei-toivottuja asioita netistä vanhempien tietämättä.

Hopsista. Kuinka tässä nyt näin on päässyt käymään?

Tiedättekö mitä? En ole kovinkaan yllättynyt tällaisen uutisen äärellä (josta sivumennen puhuttiin mediassa samoin äänenpainoin jo syksyllä 2011).

Uutinen soittaa päässäni heti muutamia kelloja. Palautuu esimerkiksi mieleeni kerrallinen kohtaaminen tuttavaäidin kanssa. Tämä äiti hämmästeli sitä, ettei oikeastaan enää tiedä, mitä nykyään on olla lapsi ja mitä on olla nuori. Lapsuus ja nuoruus kuulemma ”tuntuvat niin kovin erilaisilta” kuin vuosikymmeniä sitten – silloin, kun hän itse oli elänyt omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan.


Äiti koki, että kaikki ympärillä oli muuttunut niin vinhaan. Tuntui kuin hän ei vanhempana kykenisi pysymään vauhdissa mukana. Ja lapsistakin on tullut ”niin omatoimisia”, päätti hän pohdintansa.

”Mutta kun Saku-Petteri on niin itsenäinen!”

Ehkä äidin kokemus johtui siitä, ettei hän oikein tuntenut olevansa ”sinut” lastensa kanssa. Kun on nykyään niin kovin vähän "sellaista yhteistä, rauhallista aikaa!”

Tiedättekö – ja nyt palaan koukaten tähän nettipornouutiseen —, on tutkimuksia, jotka väittävät suomalaisten lasten viettävän kodeissaan itsekseen paljon pitempiä aikoja kuin ikätoverinsa missään muulla Euroopassa.

Tiedän, että joku blogiani lukevista tuhahtelee: ”Haloo, missä ajassa elät! Näinhän nämä asiat ovat nykyään kaikkialla sivistyneissä maissa. Kaikkialla läntisessä maailmassa lapset viettävät yksinäisiä hetkiä (odotellen vanhempiaan) kotona, kaikkialla työkiireet ovat ajaneet tilanteen tähän… Etkö sitä tiedä? Eivät suomalaiset mikään poikkeus ole.”

Väärin. Ei se niin ole. Otetaanpa vaikka Englanti. Britanniassa vallitsevat edelleen niin tiukat sosiaaliset normit, etteivät sikäläiset vanhemmat yksinkertaisesti uskalla toimia siellä siten kuin me täällä Suomessa toimimme. Että jättäisivät alakouluikäiset lapsensa yksinään netin ääreen vaikkapa kolmeksi tunniksi odottamaan vanhempiaan kotiin.


Niin se vain on. Vielä tänäänkin brittivanhemmat näkevät kovasti vaivaa järjestääkseen aikataulunsa lastensa päivärytmin mukaan. Normit ovat maassa niin tiukat, että käytännössä Britannian lapset ovat ympärivuorokautisesti aikuisen valvonnassa.

Mutta toisin teemme me suomalaiset! Me suomalaiset olemme niin moderneja, että uskomme lapsistamme (ja siinä sivussa itsestämme) paljon hyvää ja positiivista. Ihailemme kovasti myös sitä, kuinka muut (naapurit ja sukulaiset) ovat arkensa kasvatuspulmia ratkoneet.

”Koska Tuppuraisella tehdään noin, niin kyllähän meidänkin Saku-Petterin täytyy selvitä itsenäisesti muutamasta koulupäivän jälkeisestä tunnista.”

Kuttaperkkaa kasvatuksen kentälle

Tästä olen huolissani. Meidän kasvatusnäkemystämme on alkanut sävyttää usko yksinkasvamisen hyvää tekevään voimaan. Sellainen luulo on väärin. Ei, kyllä lapsi ja usein vielä aikuisiän kynnyksellä oleva nuorikin (!) tarvitsee tuekseen turvallista aikuista.

Ensinnäkin: kehittyäkseen itsetunnoltaan vahvaksi aikuiseksi lapsi tarvitsee riittävän pitkän lapsuuden. Jotta lapsuus olisi aitoa, huoletonta lapsuutta, siihen kuuluu oleellisena osana lupa olla riippuvainen omista vanhemmistaan.

Toiseksi: mitä pienemmästä lapsesta on kysymys, sitä enemmän hän tarvitsee tuekseen vanhempia. Omat vanhemmat ovat ehdottomasti tärkeimpiä lapsen turvan ja hoivan lähteitä. Tämän turvan lähteen menettämisen pelko on kenties kaikkein suurin pelon aiheuttaja lastemme elämässä.


Tästä seuraa muun muassa se, että viisivuotias lapsi ei voi millään olla itsenäinen! Edes kahdeksanvuotiasta lasta ei voi istuttaa tuntitolkulla tietokoneen ääressä odottamassa vanhempiaan. Ei sen ikäinen lapsi voi tehdä itselleen ravitsevaa välipalaa, saati, että osaisi tehdä itsenäisiä valintoja Internetissä.

Hän ei siihen kerta kaikkiaan kykene, vaikka olen sellaistakin kuullut väitettävän.

Tällaisen kasvatusajattelun taustalla on ilmeisesti usko varhaisen kypsymisen mahdollisuuteen. Ajattelemme, että lapsesta tulee sitä osaavampi ja omatoimisempi aikuinen, mitä nuorempana hän oppii tulemaan toimeen yksin ja aivan omin päin.

Asiat eivät kuitenkaan, valitettavasti, mene näin. Kun liian pieneltä lapselta edellytetään liian paljon ja liian varhain, syntyy hämmennystä, kuttaperkkaa kasvatuksen kentälle. Syntyy kasvavaa turvattomuuden tunnetta ja nuoruusiän tai myöhempien elämänvaiheiden kriisejä.

Lapsuuden varastaminen

Tämä on juuri sitä, mistä professori Matti Rimpelä on viime vuosina vaahdonnut. Miksi ei koetettaisi ennalta ehkäistä kasvun ja kehityksen ongelmia, kun se olisi lapsia ja nuoria kohtaan paljon järkevämpää ja myös kansantaloudellisesti paljon huokeampaa?

Norjalainen Lapsitutkimuskeskuksen tutkija Per Olav Tiller on puhunut lapsuuden varastamisesta. En nyt muista tarkasti, mitä kaikkea Tiller tarkoittaa lapsuuden varastamisella, mutta eiköhän siitä ole nytkin kyse.

Eikö lapsuuden varastamisesta ole kysymys myös silloin, kun ei ymmärretä, että enemmän kuin tavaroita, lapset kaipaavat läheisyyttä ja yhdessä olemista? Enemmän kuin vanhempiensa nousujohteista uraa ja hulppeita puitteita he kaipaavat aitoa välittämistä ja kokemusta siitä, että heitä rakastetaan.


Kirjoitan joskus toisella kertaa harrastuksista, mutta lapsuuden varastamista hipoo sekin, että lapsi, omaehtoisten leikkien ja vanhempien kanssa tapahtuvan oleilun sijaan (ja huomatkaa: usein ilman lapsen omaa tahtoa) riepotetaan illasta toiseen harrastamaan jotakin ”hienoa” – sellaista, mikä voidaan mainita työpaikalla ja ”sopivassa seurassa”.

Hyvää, rauhallista arkea ja paljon yksinkertaista yhdessäoloa!

6 kommenttia:

  1. Kiitos kohtitulevasta ja puhuttelevasta kirjoituksesta! Itseäni jäi pitkään mietityttämään terveydenhoitajan ekaluokkalaiselleni esittämä kysymys harrastuksista ja ajankäytöstä yleensäkin. Vaikutti, että harrastamattomuutta oli lähes perusteltava(!) Ajoittaiset yksinolemiset iltapäivisin kiinnostivat eritoten, varsinkin kun lapseni tuumasi, että ei, ei hän ole "kovin paljon koneella". - Mitä sinä sitten teet?

    VastaaPoista
  2. Totta. Ja vaikka lapsi/nuori tekisi koneella & netissä jotain tärkeää kouluhommaakin, hän voi törmätä nettipornoon tahtomattakin. Öaittoi guuglen kuvahakuun hakusanaksi melkein MINKÄ TAHANSA sanan, silmilole syöksyy paljasta pintaa...

    Tämänkin vuoksi tietokoneen käyttö tulisi tapahtua vanhempien valvonnassa.

    VastaaPoista
  3. sorry kirjoitusvirheet... vauva kainalossa yhdellä kädellä ... :)

    VastaaPoista
  4. Ei ole pienen koululaisen elämä helppoa ei. Koulupäivä on ehkä lyhyt, mutta missä ja mitä tehden voisi viettää iltapäivän ennen vanhempien kotiutumista töistä? Oma lapsemme on iltapäiväkerhossa, joka ei kuitenkaan tunnu oikein sopivan hänelle: lapsia on todella paljon, eivätkä nuoret ohjaajatytöt saa riehakkaita pikkupoikia oikein minkäänlaiseen järjestykseen. Nujakointia, juoksemista, pöydillä kävelyä, hälinää… Lapsemme rasittuu tuosta kaikesta ja on toisinaan iltaisin aivan puhki. Saattaa joskus soittaa jopa kesken päivän väsymyksestä itkuisena. Olemme yrittäneet pitää hänen ”työpäivänsä” mahdollisimman lyhyenä, mutta molempien vanhempien kokopäivätyön vuoksi hän ei pääse kotiin kuin parhaassa tapauksessa aikaisintaan 14-15 välillä. Vaihtoehtona olisi mennä kotiin, mutta monen tunnin yksinolo siellä ei tunnu hänestä mukavalta – on ehkä vielä pelottavaakin. Olemme miettineet ratkaisua, mutta muita vaihtoehtoja ei ole helppo keksiä. Vanhempi lapsi menee iltapäivisin usein kavereille – ja mitä puuhaamaan: tietokonepelejä! Olemme yrittäneet määrätä aikarajoituksia, mutta joskus iltaisin ilmaantuva päänsärky kertoo kuitenkin totuuden: konetta on tuijotettu liian pitkään. Yhteys on ilmiselvä - lapsikin ymmärtää tämän. Houkutus on vaan niin suuri…

    Pornoa ja väkivaltaa on joka puolella, ja lasten suojeleminen niiltä alkaa olla lähes mission impossible. Katsokaapa ihan mielenkiinnosta, miten hurjia lastenohjelmia televisiosta tulee jo aamuisin. Ainakin monet poikalapset koukuttuvat katsomaan melkoista voimankäyttöä ja aggressiivista toimintaa sisältäviä sarjoja – vaikkakin piirrettyjä, mutta sitäkin vauhdikkaampia ja taisteluenergiaa puhkuvia! Nettipornon katselua voi onnistua jonkin aikaa rajoittamaan erilaisilla ohjelmallisilla lapsilukoilla, mutta tietokonetaitojen kehittyessä niiden ohittaminen on jo teineille lasten leikkiä. En tarkoita, etteikö paljonkin olisi tehtävissä ja pitäisikin tehdä, mutta toisaalta olisi kai hyvä rakentaa myös luottamuksen ilmapiiriä. Ja tokihan aikuisten maailmaan kurkistaminen on onnistunut lapsilta melko helposti jo ennen nettiaikakauttakin.

    Lasten harrastukset ja niihin kohdistuvat aikuisten odotukset on mielenkiintoinen teema, josta olisi myös hyvä käydä laajempaa keskustelua. Omat lapsemme eivät ole olleet kovinkaan halukkaita jatkamaan jo muutoinkin pitkää päivää koulun, iltapäiväkerhon ja läksyjen jälkeen vielä iltaisin moninaisissa harrastuksissa. Ajatus monta kertaa viikossa olevista treeneistä ei ole tuntunut heistä kivalta, vaan pitkään riitti vain yksi harrastus. Meille kävi niin, että ensin oman poikansa lukuisat harrastukset listannut tuttu äiti hämmentyi (eikä oikein uskonut korviaan) kuullessaan siitä, että meidän lapsemme viettää vapaa-aikansa mieluummin kavereiden kanssa pihaleikeissä kuin järjestetyissä urheilutreeneissä. – Mistä tämä monien lasten (tai heidän vanhempiensa) hinku käyttää vähäinen vapaa-aika tarkasti kaiken maailman harrastuksiin oikein tulee? Eikö se ole myös jonkinlaista ahneutta? Vanhempien heikon itsetunnon tai riittämättömyyden tunteen jatke/paikkausyritys? ”Näyttämisen” tarpeen tyydytystä? Pelkoa siitä, että jokin tulevaisuuden työelämässä tärkeä taito jää kehittämättä? Jotenkin käy kyllä sääliksi.

    VastaaPoista
  5. Kiitos hyvistä, valaisevista & uusista näkökulmista tähän aiheeseen! Ei tämä missään nimessä helposti ratkaistava ongelma ole - kenenkään ei pidä sitä niin ymmärtää. Kunhan vain huulet ymmyrkäisenä ihmettelen tätä nykyelon vaativuutta. Työelämä vaatii meiltä vanhemmilta veronsa (aikaa ja voimia), päivämme ovat pitkiä, työmatkoihin kuluu oma aikansa, ohjattu iltapäivätopiminta ei ole aina realistinen vaihtoehto, eikä sitä ole kaikille aina tarjollakaan. Tämä jo useampien esille ottama harrastusasia on ilmeisesti myös teema, jostä olisi hyvä vaihtaa ajatuksia. Kenen tahdosta on kysymys? Kuinka paljon on tarpeeksi ja mikä on liikaa?

    VastaaPoista
  6. Kiitos puhuttelevasta blogitekstistä. Olen juuri viime aikoina yrittänyt ehkä omasta kunnianhimostani tai myös ympäristön odotuksista johtuen syrjäyttää mielestäni voimakkaan kaipuun juuri tällaisen lastensa kanssa aikaa kuluttavan vanhemmuuden toteuttamiseen. Tämä kirjoitus vahvisti minua: ehkä nyt rohkenen painaa jarruja ja tehdä sellaisia valintoja, jotka mahdollistavat leppoisan ajanvieton lasten kanssa.

    Toiseksi seikka jota myös olen viime aikoina ohimennen ihmetellyt. Mistä ihmeestä lapsilla riittää aikaa netissä roikkumiseen? Koulupäivän, koulumatkojen, läksyjen, kotitöiden, leikkien, piirtelyn, pihapuuhien ja lukemisen sekä silloin tällöin muistettujen soittoläksyjen jälkeen ei ainakaan meidän katraalla tunnu olevan aikaa enää mihinkään. Olen kyllä ollut onnellinen, kun en ole vielä joutunut taistelemaan netin käytöstä tai kuulemaan juuri lainkaan "mitä mä tekisin" -puheita. Ehkä se on tuo leikin väheneminen?!?

    VastaaPoista