keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Avioeron lapset

Istuin junassa. Kahden penkkirivin päässä edestäni kuului kirkas, kantava pienen pojan ääni: "Meidän päiväkodin Onnilla on kaksi isää ja kaksi äitiä"

Piti oikein hetki tuumata, että millainen Onnin elämä nyt mahtaakaan olla. Sitten totesin, ettei se nykymaailmassa niinkään tavatonta ole.

Totuus on, että Onnin lisäksi noin 30 000 muuta lasta kokee vuosittain Suomessa vanhempiensa avioeron. Kaikista suomalaisten solmimista avioliitoista noin 38 % päätyy eroon. Se ei ole sentään puolet, kuten usein kuulee väitettävän, mutta paljon se on.


Tällä luvulla Suomi on pitkään keikkunut eurooppalaisen avioerotilastojen kärkisijoilla. Vain Belgiassa erotaan enemmän kuin meillä. Viimeisen käsiin saamani tilaston (2010) mukaan 13 619 suomalaista avioliittoa päättyi eroon.

Hämmentävää ja surullista tässä kaikessa on se, ettei tieto avioerojen yleisyydestä helpota yhtään yksittäisen lapsen kokemusta. Pienen ihmisen on pienessä mielessään vaikea käsittää, miksi juuri hänen vanhempansa erosivat.

Tunnen epävarmuutta kirjoittaessani tästä aiheesta. Kaikkein viimeksi haluaisin loukata tai painaa syvemmälle ketään sellaista, joka avioeron on kokenut.

Mies ja poika

Miksi sitten ylipäänsä kirjoitan? Kerron syyn. Heti kohta mainitsemani junamatkan jälkeen tulin lukeneeksi brittiläiskirjailija Tony Parsonsin kirjan Mies ja poika. Kirja on klassinen avioerotarina. Kirja palkittiin kotimaassaan ilmestymisvuotensa parhaana kirjana (British Book Award).

Mies ja poika - kirjan päähenkilö on lontoolainen Harry, perheenisä. Harrylla on kaunis koti, toiveiden vaimo, kiva pikkupoika ja hyvä työ. Eräänä yönä Harry erehtyy ja perheidylli romahtaa. Vaimo pakkaa laukkunsa ja lähtee ulkomaille.

Harry jää kaksin pienen poikansa kanssa. Kuten miljoonat yksinhuoltajat (yleensä: naiset) ennen häntä, Harry saa huomata, että perheen ja työelämän yhdistäminen ei ole herkkua. Pian tämän jälkeen hän menettää myös työnsä.

Romaani kasvaa kuristavaksi kertomukseksi kasvamisesta isäksi, mieheksi, aikuiseksi. Harry joutuu ensi kertaa elämässään miettimään oikein toden teolla vanhemman roolia – aina ennen näet Harryn vaimo oli hoitanut arkisen, "pienen" puolen hänen (ja perheen) elämästään.

Kaiken keskellä Harry äityy pohtimaan sitä, mitä isyys itse asiassa on. Pohdinnoissaan hän tulee siihen tulokseen, että isänä oleminen on, paitsi vaativaa, myös intuitiivista toimintaa. Kukaan ei opeta miehelle isänä olemista. Isäksi voi oppia vain olemalla läsnä, olemalla isä.

Pienet Henry Kissingerit

Kaiken oivaltamisensa keskellä Harry tuskailee. Hän potee syyllisyyttä. Hän murehtii eronsa aiheuttaa traumaa ja sitä, mitä se saa aikaan hänen pienessä pojassaan. Miten 5-vuotias selittää leikkikentän ystävilleen, missä hänen äitinsä on.

"Juuri se on pahinta eroamisessa. Se saa lapsen kätkemään syvimmät tunteensa. Se tekee hänestä pienen diplomaatin. Se on kaikkein suurin tragedia. Avioero tekee jokaisesta lapsesta vaahtosammuttimen kokoisen Henry Kissingerin."


Harryn vaimo palaa kotimaahan ja tahtoo pojan. Jossain vaiheessa: "sinusta tulee tyypillinen viikonloppuisä - istut pizzeriassa sunnuntai-iltapäivänä ja yrität keksiä jotakin sanottavaa vieraalle pojalle, joka oli ennen lapsesi."

Selviytymistarinaan liittyy myös kuvio, josta kuulin välähdyksen Pohjanmaan junassa: saman katon alla on kaksi toisiinsa vastikään tutustunutta vanhempaa, kaksi lasta, kaikilla oma, melko tuore kokemus avioerosta.

Tätäkin Harry päätyy pohtimaan: "Mutta en tiennyt, pitikö minun olla hänen (uuden naisystävän pieni tytär) ystävänsä vai hänen isänsä, tai pitikö minun olla kiva ja lempeä vai luja mutta oikeudenmukainen. Mikään ei tuntunut oikealta. Kun puolisolla on lapsi, mikään ei suju kuin elokuvissa."

Harryn kokemus on kuin suoraan perheterapeutin vastaanotolta. Moni ammattilainen on saanut todistaa tilanteen vaikeuden – ja tietysti tilanteessa olevat kokevat sen itse (!). Kun mukaan tulee uusia puolisoita, isäpuolia ja äitipuolia, se ei ole vain aikuisten välinen asia.

Kestää pitkään ennen kuin lapsen ja uuden aikuisen välille syntyy luottamus. Voi olla, ettei tuota luottamusta synny koskaan.

Oma onni ostoslistan kärjessä

Harry saa tukea ja apua omilta vanhemmiltaan. Hän ihailee heidän avioliittoaan, koska se on kestänyt aina vain. "En ymmärrä, mitä lapsille tapahtuu", puntaroi Harryn isä eräässä yhteydessä: "Olen vain huolissani siitä, mitä se tekee heille. Jos kaikki vain eroavat, mitä mahdollisuuksia heidän omalla avioliitollaan sitten on?

Tämän kaiken äärellä Harry löytää paljon paikattavaa elämässään. Hän näkee elämässään itsekkyyden, vilpillisyyden ja oman edun tavoittelun merkit.

"Minun sukupolveni oli varttunut oma henkilökohtainen onni ostoslistansa kärjessä. Siksi me kävimme vieraissa, lähdimme nostelemaan ja mokasimme niin pelottavan säännönmukaisesti. Minun sukupolveni halusi täydellisen elämän. Miksi lapsemme olisivat yhtään sen erilaisempia?


"Me sotkemme elämämme yhä uudelleen ja uudelleen ja lapset saavat aina maksaa siitä. Siirrymme uuteen ihmissuhteeseen, aloitamme alusta ja kuvittelemme aina, että meillä on uusi tilaisuus tehdä oikein ja juuri näiden särkyneiden avioliittojen lapset saavat maksaa seuraukset."

Harrysta tuntui, että hänen isänsä oli osannut kiertää juuri ne vaaran paikat, joihin hän itse oli pudonnut. Isä oli jotenkin oppinut, että täydellinen elämä ei toteudu kenenkään kohdalla.

Ehkä elämä on juuri sitä. Ymmärrystä siitä, että epätäydellisyys ympäröi meitä. Siinä tarvitaan pelastusrengasta, läheisiä, armollisuutta.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Ristiriitojen työelämä

VR irtisanoo kymmeniä Tampereelta ja Turusta, Tieto Oyj: tytäryhtiö Fidenta voi vähentää paristasadasta työntekijästä jopa 150, verkkolaiteyhtiö Nokia Siemens Networks aikoo irtisanoa 1200-1300 työntekijää, Itä-Suomen yliopisto irtisanoo 33 työntekijää, Valtion energiayhtiö Vapo vähentää yt-neuvottelujen jälkeen 60 työpaikkaa…

Huh. Se oli vain hätäinen raapaisu työelämäuutisoinnista viimeviikkojen ajalta. Tein haun muutamassa minuutissa, mutta kuten huomaatte, jo tuokin vie mielen alapaulalle. Näyttäisi siltä, että tummanpuhuvat pilvet eivät niin vain ota siirtyäkseen suomalaisen työelämän taivaalta.

Tällä on hieno nimikin. Se on sopeuttamista. Tavallisin tapa ”sopeuttaa” on sanoa väkeä irti ja lomauttaa.


Mutta: oletteko panneet merkille tämän saman ristiriitaisuuden, jonka itse olen luullut huomanneeni. Rajuista ”sopeuttamistoimista” huolimatta työurien pidentämiseen tähtäävä puhe on ollut entistä määrätietoisempaa.

Hallituksen mukaan ihmiset vetäytyvät eläkkeelle liian nuorina. Näin ei voi jatkua! Kansantalous ei semmoista kestä pitkään. Juuri tässä kohden meinaa päätäni kivistää. Kaikkea on ymmärrä.

Varhaisen eläköitymisen uhkasta on näyttänyt tulevan hallitukselle todellinen ongelma – eikä vain tälle hallitukselle, vaan myös muutamalle aiemmalle hallitukselle se on ollut sitä.

Välillä yhtälössä on ollut muuttujia suorastaan epätoivoa herättävä määrä. Juuri kun ratkaisu on ollut syntymäisillään, jokin jossakin sortaa rakennelman ja taas väkeä valuu ”liian aikaisin” pois työelämän rattaista. On se niin vaikeaa. Olla vaikkapa ministeri.

Pelon ilmapiiri

Kun työelämätutkijoita kuuntelee, jotenkin on alkanut toisesta laidasta ymmärtää, miksi työurien jatkamisongelmaan ei tahdo löytyä pitävää ratkaisua.

Suomalaiset työviihtyvyystutkimukset nimittäin tarjoavat kuvan aina vain kalseammista työoloista. Ne tarjoavat kuvan kiireen ja työmäärän lisääntymisestä, pelon, kyynisyyden ja riittämättömyyden tunteen lisääntymisestä, yhä suuremmista sairauspoissaolojen määristä jne.

Ei kai se nyt niin suuri ihme ole, jos joku ikääntyneempi haluaa pois näiden sopeuttamisratkaisujen keskeltä. Tiesittekö muuten, että masennusperustaisia eläkepäätöksiä tehdään juuri nyt enemmän kuin koskaan.


Ajattelen seuraavasti: ellei työolojen huonontumiskehitystä kyetä pysähdyttämään, käy aikaa myöten aivan toisin kuin hallitukset ohjelmissaan toivovat. Työväki tulee jatkossa äänestämään yhä näkyvämmin jaloillaan. Sen sijaan, että myöhentäisimme eläkkeelle siirtymistämme, me alamme entisestään aikaistaa sitä.

Olen myös miettinyt tätä niin kutsuttua ”työhyvinvointikeskustelua”. Nimestään huolimatta se on meillä Suomessa kovin negatiivisesti värittynyttä. Hyvinvoinnin sijaan meillä on puhuttu pikemminkin pahoinvoinnista.

Itseään toteuttava profetia

Esimerkiksi työuupumuskeskustelusta on kehittynyt jopa jonkinlainen itsesääliä tihkuva mantra. Samanlaisena ja usein toistettuna se ei niinkään tervehdytä meitä, vaan pikemminkin päinvastoin: se kiihdyttää uupumiskierrettä.

Eikä tämä vain minun ajatukseni ole. Ilmiön ovat tunnistaneet psykologit jo vuosikymmeniä sitten. He antoivat sille nimenkin. Kyse on ”itseä toteuttavasta profetiasta”.

Itseä toteuttavan profetian tyyppiesimerkkinä on käytetty tilannetta lasten kasvattamisessa. Jos lapsen – vaikkapa tuollaisen 5-vuotiaan - annetaan alituiseen ymmärtää, ettei hänestä ole mihinkään, lopulta niin todella käy. Hänestä ei enää olekaan mihinkään.


Jonkinlaiseen postmoderniin kyynisyyteen tuntuu siis kuuluvan piirre, että kun tarpeeksi kauan toistetaan kiireen, työn kuormittavuuden ja uupumuksen lisääntymistä, koko työyhteisö lopulta alkaa vahvasti uskoa vaivoihinsa.

Pian koko työyhteisö alkaa kulkea kumarassa, jopa sen terveimmät jäsenet. Lopulta organisaatio vain ”on”, vaikka todellisuudessa se on jo pitkään potenut aidon liikkeen ja uutta luovan, koukkaavan ajattelun puutetta.

Erityisesti meitä suomalaisia tällainen omissa puutteissa rypeminen tuntuu vaivaavan. Meillä on maailman tehokkaimpiin lukeutuva (palkittu!) kansantalous, maailman vähiten korruptoitunut hallintokoneisto, maailman paras, tai vähintään toiseksi paras koululaitos, mutta sehän ei meille riitä.

Emme me oikeastaan mitään ole

Näin me suomalaiset ajattelemme. Sen sijaan, että antaisimme hymyillen itsellemme raikuvat ablodit, koetamme piiskata itseämme yhä maanisempaan kehittämisraivoon, jossa armolle ja inhimillisyydelle ei ole mitään sijaa: ”Kuulkaa, kyllä meidän vain pitää jatkuvasti pohtia puutteitamme. Meidän pitää oppia virheistämme lisää. Meidän pitää parantaa laatua vielä tästäkin.”

Tämäkin asenne on nurinkurinen. Se alleviivaa kaiken aikaa vain sitä, että oikeastaan koko tämä meidän systeemi on vähintäänkin pikkuisen sairas. Organisaatio pitää hoitaa kiireellä terveeksi.

Miten olisi: emmekö voisi katsella asioita vaihteeksi positiivisuuden kautta?

Meidän pitäisi kyetä kysymään itseltämme, mistä voimme olla ylpeitä, mikä viime aikoina työssämme on tuottanut onnistumisen elämyksiä, iloa ja tyydytystä?


Jos uskaltaisimme työpaikoillamme ja kodeissamme kysyä, mikä toimii hyvin, voisimme luontevasti jatkaa kysymällä, miten ihmeessä se toimiikin meillä näin hyvin? Osaatko kertoa, mikä siinä mahtaa olla takana?

Eihän kyse ole muusta kuin onnistumisen uudesta puhetavasta. Parhaimmillaan se voisi avata meille kaikille todellisuuden, joka ei ehkä olekaan niin ahdistava ja niin perin juurin negatiivinen. Se olisi osa uutta suomalaisuutta.

Voi, kuinka runolliseksi herkistyinkään. Ja vielä näin aamutuimaan.

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Harrastusten pimeä puoli

Kun Milla oli nelivuotias, äiti ilmoitti tyttärensä musiikkikoulun pääsykokeisiin. Hän teki sen mieheltään salaa. ”Olisi jotenkin niiiin ihanaa, jos pikku-Milla oppisi soittamaan!”

Eikä Teppo siitä kuultuaan ruvennut riitelemään: ”Aivan sama. Kai nelivuotiaskin voi jotakin harrastaa.”

Musikaalisena lapsena Milla tuli kuin tulikin valituksi musiikkikouluun. Pienestä tytöstä tuli arvostetun venäläissyntyisen opettajansa nuorin oppilas. ”Ajattele Teppo! Sello on niin upeaääninen, jotenkin klassinen soitin. Ihan hykerryttää!”


Valoisana, rohkeana ja ennakkoluulottomana lapsena Milla alkoi saada opettajaltaan erityishuomiota. Sellotunteja oli kaksi, tiistaisin ja torstaisin. Matkaa kotoa musiikkiopistolle oli viisitoista kilometriä. Koska Milla oli pieni ja koska sello oli suuri, tarvittiin autokyytiä. Autonkuljettajana oli joko isä tai äiti.

Niin lahjakas Milla

Parin vuoden kuluttua Millasta tuli myös kuvataidekoulun oppilas, taiteellisesti lahjakas kun oli. Nyt isäkin oli sitä mieltä, että ”tuollainen opiskelupaikka oli ehdottomasti syytä ottaa vastaan”.

Sitä paitsi, eihän kuvataidekoulu vienyt Millan aikaa kuin yhtenä iltana viikossa, pari tuntia kerrallaan.

Pian huomattiin, että harrastukset vaativat paneutumista myös kotona. Varsinkin selloläksyt vaativat sitä – opettaja näet ei tyytynyt aivan vähään. ”Tämä on tavoitteellista toimintaa!”

Kului jälleen vuosi. Milla oli ulospäin suuntautunut, liikunnallinen lapsi. Oli jotenkin niin luontevaa, että mukaan tulisi jokin ohjattu liikuntaharrastus. Yhdessä parin ystävänsä kanssa Milla alkoikin käydä naisvoimistelijoiden harjoituksissa.

Aluksi jumppaharjoituksia oli vain kerran viikossa, mutta vuoden kuluttua harjoittelumäärät lisääntyivät ja pian voimistelu vei Millan illoista saman ajan kuin sellokin.

Lopun arvaattekin.


Jossain vaiheessa vanhemmat huomasivat tytön käytöksessä muutoksia. Ennen niin elämänmyönteinen ja niin auvoinen Milla oli muuttunut ailahtelevaksi ja äkkipikaiseksi.

Toisinaan tilanteet purkautuivat suorastaan raivonkohtauksina. Läksyt eivät maistuneet, koulunkäynnistä muutoinkin alkoi tulla pakkopullaa. Sanalla sanoen, tyttö ei ollut ollenkaan sama valoisa Milla, johon kotona oli totuttu. Väsymisen merkit näkyivät.

Hiipuvat lapsitähdet

Ei tämä tarina mitenkään uskomaton ole, eihän. Itse asiassa kertomus lahjakkaasta, harrastavasta lapsesta on melko tavallinen alakoululaistarina.

Helsingin Uutisten toimittaja Marjaana Varmavuori otti kiinni tähän harrastusaiheeseen muutaman kuukauden takaisessa jutussaan.

Varmavuoren esille nostama aihe on tärkeä sen takia, että elämästä on tullut yhtä suorittamista – ainakin usein tuntuu siltä. Jutun ydin on se, että lapsetkaan eivät ole enää turvassa kilpailuyhteiskunnan kovalta menolta. Se näkyy niin monella tapaa, myös harrastamisessa.



Kun tätä ajattelee, tulee mieleen yksinkertainen kysymys: milloin nämä lapset mahtavat levätä? Missä välissä heillä on aikaa nauttia lapsuuteen kuuluvista pitkistä levollisista, laiskoista aamuista?

Joskus tuntuu kuin harrastamisesta olisi tullut jonkinlainen lapsiperheen kunnollisuuden mitta! Pelkäämme, että lapsemme putoavat johonkin selittämättömään kuiluun, elleivät he aloita säännöllistä harrastamistaan juuri nyt. Oikeastaan se olisi pitänyt aloittaa jo vuosi sitten.

Ihanteellisen elämän ahdas kuva

Mutta mutta, kyllä jokaisen lapsen oikeuksiin kuuluu saada harrastaa, napauttaa nyt joku.

Totta kai, mutta jokin raja olla pitää. Ensisijaisesti jokaisen lapsen oikeuksiin kuuluu saada olla lapsi. Ohjelmoimaton lapsuus on suojelukohde.

Sitä paitsi: jos lapsilta itseltään kysytään, he saattavat ilmoittaa haluavansa uuden harrastuksen kolmen viikon välein. Nimittäin, eivät lapset aina itse tiedä, mitä tahtovat ja mikä on heille hyväksi.

Tarvitaan jämäkkää aikuista. Pitää olla joku, joka sanoo, mikä on oikein ja terveellistä. Pitää olla aikuinen, joka sanoo, että uuden harrastuksen aloittaminen vaatii aina mietintää. Aikuinen osaa sanoa senkin, ettei harrastuksia sovi ottaa ja jättää tavan takaa.

Aina meistä ei löydy sitä lujaa ja turvallista aikuista. Tunnemme epävarmuutta. Meitä saattaa pelottaa se, että lapsemme todella jäävät paitsi jostain elintärkeästä ilman tätä tai tuota arvostettua harrastusta.

Joskus harrastuksiin on meidät ajanut oma lapsuutemme. Ajattelemme: kun minä aikoinani jäin hyvistä harrastuksista paitsi, koetan nyt tarjota omille kullannupukoilleni mahdollisimman paljon tilaisuuksia mahdollisimman hyviin ja korkeatasoisiin harrastuksiin.


Epävarmuutemme saattaa yhdistyä sosiaaliseen paineeseen. Hyvään, ihanteelliseen elämään kuuluu auto (tai, mieluusti kaksi), omakotitalo, Fiskarsin saksin hoidettu pihanurmi, merkkivaatteet, harrastukset…

”Siis, Teppo! Katso ympärillesi: kun naapurin lapset harrastavat, ystävien ja sukulaisten lapset harrastavat, koulukaverit harrastavat. Varminta on, että teemme samoin.”

Siinäpä se. On paras harrastaa, vaikka lapsia ei nyt näytä niin hirmuisesti kiinnostavankaan.

Kohtuus kunniaan

Toivottavasti kukaan ei ymmärrä tarkoitustani väärin. Harrastukset ovat hyvä asia, kunhan ne pysyvät kohtuudessa, kunhan niihin ruvetaan lapsen omaa tahtoaan kunnioittaen, oikealla tavalla rohkaisten.

Monipuolinen harrastus on hyödyllinen, koska se tarjoaa yhtä aikaa sekä elämyksiä, kokemuksia että taitoja. Jokainen meistä on kokenut sen, kuinka harrastus saattaa tarjota myös iloa ja voimaa arkeen.

Lapsen ei koskaan pitäisi harrastaa toteuttaakseen vanhempiensa saavuttamattomia unelmia, eikä lasta tietenkään pidä pakottaa harrastuksen pariin.