keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Avioeron lapset

Istuin junassa. Kahden penkkirivin päässä edestäni kuului kirkas, kantava pienen pojan ääni: "Meidän päiväkodin Onnilla on kaksi isää ja kaksi äitiä"

Piti oikein hetki tuumata, että millainen Onnin elämä nyt mahtaakaan olla. Sitten totesin, ettei se nykymaailmassa niinkään tavatonta ole.

Totuus on, että Onnin lisäksi noin 30 000 muuta lasta kokee vuosittain Suomessa vanhempiensa avioeron. Kaikista suomalaisten solmimista avioliitoista noin 38 % päätyy eroon. Se ei ole sentään puolet, kuten usein kuulee väitettävän, mutta paljon se on.


Tällä luvulla Suomi on pitkään keikkunut eurooppalaisen avioerotilastojen kärkisijoilla. Vain Belgiassa erotaan enemmän kuin meillä. Viimeisen käsiin saamani tilaston (2010) mukaan 13 619 suomalaista avioliittoa päättyi eroon.

Hämmentävää ja surullista tässä kaikessa on se, ettei tieto avioerojen yleisyydestä helpota yhtään yksittäisen lapsen kokemusta. Pienen ihmisen on pienessä mielessään vaikea käsittää, miksi juuri hänen vanhempansa erosivat.

Tunnen epävarmuutta kirjoittaessani tästä aiheesta. Kaikkein viimeksi haluaisin loukata tai painaa syvemmälle ketään sellaista, joka avioeron on kokenut.

Mies ja poika

Miksi sitten ylipäänsä kirjoitan? Kerron syyn. Heti kohta mainitsemani junamatkan jälkeen tulin lukeneeksi brittiläiskirjailija Tony Parsonsin kirjan Mies ja poika. Kirja on klassinen avioerotarina. Kirja palkittiin kotimaassaan ilmestymisvuotensa parhaana kirjana (British Book Award).

Mies ja poika - kirjan päähenkilö on lontoolainen Harry, perheenisä. Harrylla on kaunis koti, toiveiden vaimo, kiva pikkupoika ja hyvä työ. Eräänä yönä Harry erehtyy ja perheidylli romahtaa. Vaimo pakkaa laukkunsa ja lähtee ulkomaille.

Harry jää kaksin pienen poikansa kanssa. Kuten miljoonat yksinhuoltajat (yleensä: naiset) ennen häntä, Harry saa huomata, että perheen ja työelämän yhdistäminen ei ole herkkua. Pian tämän jälkeen hän menettää myös työnsä.

Romaani kasvaa kuristavaksi kertomukseksi kasvamisesta isäksi, mieheksi, aikuiseksi. Harry joutuu ensi kertaa elämässään miettimään oikein toden teolla vanhemman roolia – aina ennen näet Harryn vaimo oli hoitanut arkisen, "pienen" puolen hänen (ja perheen) elämästään.

Kaiken keskellä Harry äityy pohtimaan sitä, mitä isyys itse asiassa on. Pohdinnoissaan hän tulee siihen tulokseen, että isänä oleminen on, paitsi vaativaa, myös intuitiivista toimintaa. Kukaan ei opeta miehelle isänä olemista. Isäksi voi oppia vain olemalla läsnä, olemalla isä.

Pienet Henry Kissingerit

Kaiken oivaltamisensa keskellä Harry tuskailee. Hän potee syyllisyyttä. Hän murehtii eronsa aiheuttaa traumaa ja sitä, mitä se saa aikaan hänen pienessä pojassaan. Miten 5-vuotias selittää leikkikentän ystävilleen, missä hänen äitinsä on.

"Juuri se on pahinta eroamisessa. Se saa lapsen kätkemään syvimmät tunteensa. Se tekee hänestä pienen diplomaatin. Se on kaikkein suurin tragedia. Avioero tekee jokaisesta lapsesta vaahtosammuttimen kokoisen Henry Kissingerin."


Harryn vaimo palaa kotimaahan ja tahtoo pojan. Jossain vaiheessa: "sinusta tulee tyypillinen viikonloppuisä - istut pizzeriassa sunnuntai-iltapäivänä ja yrität keksiä jotakin sanottavaa vieraalle pojalle, joka oli ennen lapsesi."

Selviytymistarinaan liittyy myös kuvio, josta kuulin välähdyksen Pohjanmaan junassa: saman katon alla on kaksi toisiinsa vastikään tutustunutta vanhempaa, kaksi lasta, kaikilla oma, melko tuore kokemus avioerosta.

Tätäkin Harry päätyy pohtimaan: "Mutta en tiennyt, pitikö minun olla hänen (uuden naisystävän pieni tytär) ystävänsä vai hänen isänsä, tai pitikö minun olla kiva ja lempeä vai luja mutta oikeudenmukainen. Mikään ei tuntunut oikealta. Kun puolisolla on lapsi, mikään ei suju kuin elokuvissa."

Harryn kokemus on kuin suoraan perheterapeutin vastaanotolta. Moni ammattilainen on saanut todistaa tilanteen vaikeuden – ja tietysti tilanteessa olevat kokevat sen itse (!). Kun mukaan tulee uusia puolisoita, isäpuolia ja äitipuolia, se ei ole vain aikuisten välinen asia.

Kestää pitkään ennen kuin lapsen ja uuden aikuisen välille syntyy luottamus. Voi olla, ettei tuota luottamusta synny koskaan.

Oma onni ostoslistan kärjessä

Harry saa tukea ja apua omilta vanhemmiltaan. Hän ihailee heidän avioliittoaan, koska se on kestänyt aina vain. "En ymmärrä, mitä lapsille tapahtuu", puntaroi Harryn isä eräässä yhteydessä: "Olen vain huolissani siitä, mitä se tekee heille. Jos kaikki vain eroavat, mitä mahdollisuuksia heidän omalla avioliitollaan sitten on?

Tämän kaiken äärellä Harry löytää paljon paikattavaa elämässään. Hän näkee elämässään itsekkyyden, vilpillisyyden ja oman edun tavoittelun merkit.

"Minun sukupolveni oli varttunut oma henkilökohtainen onni ostoslistansa kärjessä. Siksi me kävimme vieraissa, lähdimme nostelemaan ja mokasimme niin pelottavan säännönmukaisesti. Minun sukupolveni halusi täydellisen elämän. Miksi lapsemme olisivat yhtään sen erilaisempia?


"Me sotkemme elämämme yhä uudelleen ja uudelleen ja lapset saavat aina maksaa siitä. Siirrymme uuteen ihmissuhteeseen, aloitamme alusta ja kuvittelemme aina, että meillä on uusi tilaisuus tehdä oikein ja juuri näiden särkyneiden avioliittojen lapset saavat maksaa seuraukset."

Harrysta tuntui, että hänen isänsä oli osannut kiertää juuri ne vaaran paikat, joihin hän itse oli pudonnut. Isä oli jotenkin oppinut, että täydellinen elämä ei toteudu kenenkään kohdalla.

Ehkä elämä on juuri sitä. Ymmärrystä siitä, että epätäydellisyys ympäröi meitä. Siinä tarvitaan pelastusrengasta, läheisiä, armollisuutta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti