tiistai 6. maaliskuuta 2012

Harrastusten pimeä puoli

Kun Milla oli nelivuotias, äiti ilmoitti tyttärensä musiikkikoulun pääsykokeisiin. Hän teki sen mieheltään salaa. ”Olisi jotenkin niiiin ihanaa, jos pikku-Milla oppisi soittamaan!”

Eikä Teppo siitä kuultuaan ruvennut riitelemään: ”Aivan sama. Kai nelivuotiaskin voi jotakin harrastaa.”

Musikaalisena lapsena Milla tuli kuin tulikin valituksi musiikkikouluun. Pienestä tytöstä tuli arvostetun venäläissyntyisen opettajansa nuorin oppilas. ”Ajattele Teppo! Sello on niin upeaääninen, jotenkin klassinen soitin. Ihan hykerryttää!”


Valoisana, rohkeana ja ennakkoluulottomana lapsena Milla alkoi saada opettajaltaan erityishuomiota. Sellotunteja oli kaksi, tiistaisin ja torstaisin. Matkaa kotoa musiikkiopistolle oli viisitoista kilometriä. Koska Milla oli pieni ja koska sello oli suuri, tarvittiin autokyytiä. Autonkuljettajana oli joko isä tai äiti.

Niin lahjakas Milla

Parin vuoden kuluttua Millasta tuli myös kuvataidekoulun oppilas, taiteellisesti lahjakas kun oli. Nyt isäkin oli sitä mieltä, että ”tuollainen opiskelupaikka oli ehdottomasti syytä ottaa vastaan”.

Sitä paitsi, eihän kuvataidekoulu vienyt Millan aikaa kuin yhtenä iltana viikossa, pari tuntia kerrallaan.

Pian huomattiin, että harrastukset vaativat paneutumista myös kotona. Varsinkin selloläksyt vaativat sitä – opettaja näet ei tyytynyt aivan vähään. ”Tämä on tavoitteellista toimintaa!”

Kului jälleen vuosi. Milla oli ulospäin suuntautunut, liikunnallinen lapsi. Oli jotenkin niin luontevaa, että mukaan tulisi jokin ohjattu liikuntaharrastus. Yhdessä parin ystävänsä kanssa Milla alkoikin käydä naisvoimistelijoiden harjoituksissa.

Aluksi jumppaharjoituksia oli vain kerran viikossa, mutta vuoden kuluttua harjoittelumäärät lisääntyivät ja pian voimistelu vei Millan illoista saman ajan kuin sellokin.

Lopun arvaattekin.


Jossain vaiheessa vanhemmat huomasivat tytön käytöksessä muutoksia. Ennen niin elämänmyönteinen ja niin auvoinen Milla oli muuttunut ailahtelevaksi ja äkkipikaiseksi.

Toisinaan tilanteet purkautuivat suorastaan raivonkohtauksina. Läksyt eivät maistuneet, koulunkäynnistä muutoinkin alkoi tulla pakkopullaa. Sanalla sanoen, tyttö ei ollut ollenkaan sama valoisa Milla, johon kotona oli totuttu. Väsymisen merkit näkyivät.

Hiipuvat lapsitähdet

Ei tämä tarina mitenkään uskomaton ole, eihän. Itse asiassa kertomus lahjakkaasta, harrastavasta lapsesta on melko tavallinen alakoululaistarina.

Helsingin Uutisten toimittaja Marjaana Varmavuori otti kiinni tähän harrastusaiheeseen muutaman kuukauden takaisessa jutussaan.

Varmavuoren esille nostama aihe on tärkeä sen takia, että elämästä on tullut yhtä suorittamista – ainakin usein tuntuu siltä. Jutun ydin on se, että lapsetkaan eivät ole enää turvassa kilpailuyhteiskunnan kovalta menolta. Se näkyy niin monella tapaa, myös harrastamisessa.



Kun tätä ajattelee, tulee mieleen yksinkertainen kysymys: milloin nämä lapset mahtavat levätä? Missä välissä heillä on aikaa nauttia lapsuuteen kuuluvista pitkistä levollisista, laiskoista aamuista?

Joskus tuntuu kuin harrastamisesta olisi tullut jonkinlainen lapsiperheen kunnollisuuden mitta! Pelkäämme, että lapsemme putoavat johonkin selittämättömään kuiluun, elleivät he aloita säännöllistä harrastamistaan juuri nyt. Oikeastaan se olisi pitänyt aloittaa jo vuosi sitten.

Ihanteellisen elämän ahdas kuva

Mutta mutta, kyllä jokaisen lapsen oikeuksiin kuuluu saada harrastaa, napauttaa nyt joku.

Totta kai, mutta jokin raja olla pitää. Ensisijaisesti jokaisen lapsen oikeuksiin kuuluu saada olla lapsi. Ohjelmoimaton lapsuus on suojelukohde.

Sitä paitsi: jos lapsilta itseltään kysytään, he saattavat ilmoittaa haluavansa uuden harrastuksen kolmen viikon välein. Nimittäin, eivät lapset aina itse tiedä, mitä tahtovat ja mikä on heille hyväksi.

Tarvitaan jämäkkää aikuista. Pitää olla joku, joka sanoo, mikä on oikein ja terveellistä. Pitää olla aikuinen, joka sanoo, että uuden harrastuksen aloittaminen vaatii aina mietintää. Aikuinen osaa sanoa senkin, ettei harrastuksia sovi ottaa ja jättää tavan takaa.

Aina meistä ei löydy sitä lujaa ja turvallista aikuista. Tunnemme epävarmuutta. Meitä saattaa pelottaa se, että lapsemme todella jäävät paitsi jostain elintärkeästä ilman tätä tai tuota arvostettua harrastusta.

Joskus harrastuksiin on meidät ajanut oma lapsuutemme. Ajattelemme: kun minä aikoinani jäin hyvistä harrastuksista paitsi, koetan nyt tarjota omille kullannupukoilleni mahdollisimman paljon tilaisuuksia mahdollisimman hyviin ja korkeatasoisiin harrastuksiin.


Epävarmuutemme saattaa yhdistyä sosiaaliseen paineeseen. Hyvään, ihanteelliseen elämään kuuluu auto (tai, mieluusti kaksi), omakotitalo, Fiskarsin saksin hoidettu pihanurmi, merkkivaatteet, harrastukset…

”Siis, Teppo! Katso ympärillesi: kun naapurin lapset harrastavat, ystävien ja sukulaisten lapset harrastavat, koulukaverit harrastavat. Varminta on, että teemme samoin.”

Siinäpä se. On paras harrastaa, vaikka lapsia ei nyt näytä niin hirmuisesti kiinnostavankaan.

Kohtuus kunniaan

Toivottavasti kukaan ei ymmärrä tarkoitustani väärin. Harrastukset ovat hyvä asia, kunhan ne pysyvät kohtuudessa, kunhan niihin ruvetaan lapsen omaa tahtoaan kunnioittaen, oikealla tavalla rohkaisten.

Monipuolinen harrastus on hyödyllinen, koska se tarjoaa yhtä aikaa sekä elämyksiä, kokemuksia että taitoja. Jokainen meistä on kokenut sen, kuinka harrastus saattaa tarjota myös iloa ja voimaa arkeen.

Lapsen ei koskaan pitäisi harrastaa toteuttaakseen vanhempiensa saavuttamattomia unelmia, eikä lasta tietenkään pidä pakottaa harrastuksen pariin.

1 kommentti:

  1. ..sitäkin voinee pohtia, mikä on harrastus, täytyykö sen olla kodin ulkopuolella, täytyykö sen olla sosiaalinen tapahtuma, täytyykö sitä määrittää jokin jäsenmaksu. Minä harrastan ajattelua, laiskottelua ja lukemista. Tämän toteuttaminen, perheenäitinä!, vaatii jo paneutumista, ajan hallintaa, kotitehtävien sopivaa delegointia jne.. Jos lukeminen on harrastus, mitä se tietysti onkin, voiko sitä tarjota lapsille eri muodoissaan? Ilmaiseksi? Jopa kotona, ilman automatkaa kirjaston lyhyenpuoleisille satutuokioille. Itse olen pystyttänyt kotiini satupiirin naapuriston lapsille. Kokoonnumme torstai-iltaisin. Mitä rankempia kansansatuja (nelikymmenpäisten jättiläisten päänkatkomisia yms.) on luvassa, sitä varmemmin myös kulmakunnan pojat istuvat tyynnyillään kuuntelemassa. Lopuksi tarjoan mehut. Viime torstaina luin armenialaisen Azaran Bulbulin, joka kesti peräti 55 minuuttia. Nuorimmainenkin, 4-vuotias, jaksoi sen kuunnella, melkein. Lapsillani on ainakin yksi harrastushetki, mistä olen onnellinen. Harrastus on samalla myös sosiaalisesti kokoava tapahtuma. Ja itsekin olen tyytyväinen, minulle se maksaa vain hyvän mielen. Ideaa saa vapaasti ottaa käyttöön :)

    VastaaPoista