keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Ristiriitojen työelämä

VR irtisanoo kymmeniä Tampereelta ja Turusta, Tieto Oyj: tytäryhtiö Fidenta voi vähentää paristasadasta työntekijästä jopa 150, verkkolaiteyhtiö Nokia Siemens Networks aikoo irtisanoa 1200-1300 työntekijää, Itä-Suomen yliopisto irtisanoo 33 työntekijää, Valtion energiayhtiö Vapo vähentää yt-neuvottelujen jälkeen 60 työpaikkaa…

Huh. Se oli vain hätäinen raapaisu työelämäuutisoinnista viimeviikkojen ajalta. Tein haun muutamassa minuutissa, mutta kuten huomaatte, jo tuokin vie mielen alapaulalle. Näyttäisi siltä, että tummanpuhuvat pilvet eivät niin vain ota siirtyäkseen suomalaisen työelämän taivaalta.

Tällä on hieno nimikin. Se on sopeuttamista. Tavallisin tapa ”sopeuttaa” on sanoa väkeä irti ja lomauttaa.


Mutta: oletteko panneet merkille tämän saman ristiriitaisuuden, jonka itse olen luullut huomanneeni. Rajuista ”sopeuttamistoimista” huolimatta työurien pidentämiseen tähtäävä puhe on ollut entistä määrätietoisempaa.

Hallituksen mukaan ihmiset vetäytyvät eläkkeelle liian nuorina. Näin ei voi jatkua! Kansantalous ei semmoista kestä pitkään. Juuri tässä kohden meinaa päätäni kivistää. Kaikkea on ymmärrä.

Varhaisen eläköitymisen uhkasta on näyttänyt tulevan hallitukselle todellinen ongelma – eikä vain tälle hallitukselle, vaan myös muutamalle aiemmalle hallitukselle se on ollut sitä.

Välillä yhtälössä on ollut muuttujia suorastaan epätoivoa herättävä määrä. Juuri kun ratkaisu on ollut syntymäisillään, jokin jossakin sortaa rakennelman ja taas väkeä valuu ”liian aikaisin” pois työelämän rattaista. On se niin vaikeaa. Olla vaikkapa ministeri.

Pelon ilmapiiri

Kun työelämätutkijoita kuuntelee, jotenkin on alkanut toisesta laidasta ymmärtää, miksi työurien jatkamisongelmaan ei tahdo löytyä pitävää ratkaisua.

Suomalaiset työviihtyvyystutkimukset nimittäin tarjoavat kuvan aina vain kalseammista työoloista. Ne tarjoavat kuvan kiireen ja työmäärän lisääntymisestä, pelon, kyynisyyden ja riittämättömyyden tunteen lisääntymisestä, yhä suuremmista sairauspoissaolojen määristä jne.

Ei kai se nyt niin suuri ihme ole, jos joku ikääntyneempi haluaa pois näiden sopeuttamisratkaisujen keskeltä. Tiesittekö muuten, että masennusperustaisia eläkepäätöksiä tehdään juuri nyt enemmän kuin koskaan.


Ajattelen seuraavasti: ellei työolojen huonontumiskehitystä kyetä pysähdyttämään, käy aikaa myöten aivan toisin kuin hallitukset ohjelmissaan toivovat. Työväki tulee jatkossa äänestämään yhä näkyvämmin jaloillaan. Sen sijaan, että myöhentäisimme eläkkeelle siirtymistämme, me alamme entisestään aikaistaa sitä.

Olen myös miettinyt tätä niin kutsuttua ”työhyvinvointikeskustelua”. Nimestään huolimatta se on meillä Suomessa kovin negatiivisesti värittynyttä. Hyvinvoinnin sijaan meillä on puhuttu pikemminkin pahoinvoinnista.

Itseään toteuttava profetia

Esimerkiksi työuupumuskeskustelusta on kehittynyt jopa jonkinlainen itsesääliä tihkuva mantra. Samanlaisena ja usein toistettuna se ei niinkään tervehdytä meitä, vaan pikemminkin päinvastoin: se kiihdyttää uupumiskierrettä.

Eikä tämä vain minun ajatukseni ole. Ilmiön ovat tunnistaneet psykologit jo vuosikymmeniä sitten. He antoivat sille nimenkin. Kyse on ”itseä toteuttavasta profetiasta”.

Itseä toteuttavan profetian tyyppiesimerkkinä on käytetty tilannetta lasten kasvattamisessa. Jos lapsen – vaikkapa tuollaisen 5-vuotiaan - annetaan alituiseen ymmärtää, ettei hänestä ole mihinkään, lopulta niin todella käy. Hänestä ei enää olekaan mihinkään.


Jonkinlaiseen postmoderniin kyynisyyteen tuntuu siis kuuluvan piirre, että kun tarpeeksi kauan toistetaan kiireen, työn kuormittavuuden ja uupumuksen lisääntymistä, koko työyhteisö lopulta alkaa vahvasti uskoa vaivoihinsa.

Pian koko työyhteisö alkaa kulkea kumarassa, jopa sen terveimmät jäsenet. Lopulta organisaatio vain ”on”, vaikka todellisuudessa se on jo pitkään potenut aidon liikkeen ja uutta luovan, koukkaavan ajattelun puutetta.

Erityisesti meitä suomalaisia tällainen omissa puutteissa rypeminen tuntuu vaivaavan. Meillä on maailman tehokkaimpiin lukeutuva (palkittu!) kansantalous, maailman vähiten korruptoitunut hallintokoneisto, maailman paras, tai vähintään toiseksi paras koululaitos, mutta sehän ei meille riitä.

Emme me oikeastaan mitään ole

Näin me suomalaiset ajattelemme. Sen sijaan, että antaisimme hymyillen itsellemme raikuvat ablodit, koetamme piiskata itseämme yhä maanisempaan kehittämisraivoon, jossa armolle ja inhimillisyydelle ei ole mitään sijaa: ”Kuulkaa, kyllä meidän vain pitää jatkuvasti pohtia puutteitamme. Meidän pitää oppia virheistämme lisää. Meidän pitää parantaa laatua vielä tästäkin.”

Tämäkin asenne on nurinkurinen. Se alleviivaa kaiken aikaa vain sitä, että oikeastaan koko tämä meidän systeemi on vähintäänkin pikkuisen sairas. Organisaatio pitää hoitaa kiireellä terveeksi.

Miten olisi: emmekö voisi katsella asioita vaihteeksi positiivisuuden kautta?

Meidän pitäisi kyetä kysymään itseltämme, mistä voimme olla ylpeitä, mikä viime aikoina työssämme on tuottanut onnistumisen elämyksiä, iloa ja tyydytystä?


Jos uskaltaisimme työpaikoillamme ja kodeissamme kysyä, mikä toimii hyvin, voisimme luontevasti jatkaa kysymällä, miten ihmeessä se toimiikin meillä näin hyvin? Osaatko kertoa, mikä siinä mahtaa olla takana?

Eihän kyse ole muusta kuin onnistumisen uudesta puhetavasta. Parhaimmillaan se voisi avata meille kaikille todellisuuden, joka ei ehkä olekaan niin ahdistava ja niin perin juurin negatiivinen. Se olisi osa uutta suomalaisuutta.

Voi, kuinka runolliseksi herkistyinkään. Ja vielä näin aamutuimaan.

2 kommenttia:

  1. Hmmm... Positiivinen ajattelu on upea ja ehdottoman kannatettava asia, mutta et kai itsekään usko sen (yksin) ratkaisevan työelämässä faktisesti ilmeneviä uupumusongelmia? Tai toisinpäin: ei kai työelämän haasteellisuus ja ihmisten väsyminen johdu pelkästään negativiisesta puheesta?

    Käyttämällämme kielellä ja sanoilla on toki huomattava merkitys psyykkeemme ohjelmoinnissa, mutta riittääkö esim. Pisa-menestyksen hehkuttaminen saamaan nuoret viihtymään paremmin koulussa? Ei koulua halveksuva puhekaan hyvinvointia tietenkään edistä.

    Puhetavoilla luomme erilaisia todellisuuksia. Ne ovat myös vallankäytön välineitä. Tietynlaisella puheella voidaan yrittää hävittää näkyvistä todellisia ongelmia, mutta sillä voidaan myös luoda tai vahvistaa ongelmia. Esimerkiksi eläkeiän nostamisen puolesta argumentoitaessa unohtuu helposti työelämän hyvinvoinnin kehittäminen. Toisaalta nämäkään haasteet eivät ratkea, jos emme usko onnistumiseemme...

    Tyytyväisyyttä ja optimismia oppimaan! ;-)

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista! Näinkin varmasti on. Oikeastaan kirjoitin tuon tekstin myös ja ennen muuta itselleni. Huomaan näet muuttuneeni matkan varrella melkoiseksi synkistelijäksi. Valittelen sitä, kuinka suomalaiset uupuvat ja ahmivat purkkitolkulla mielenterveyslääkkeitä, huomauttelen mainion PISA-menetyksen kääntöpuolista, eli siitä, millä hinnalla menestys on saatu jne. Tottahan se onkin: suomalaiskoulukkaat viihtyvät kouluissaan Euroopan toiseksi huonoiten (noin). Jossain Romaniassa viihdytään vielä hiukan huonommin. Myös media synkistelee. Silmiimme ja korviimme kantautuu jatkuvasti varsin negatiivisia uutisia. Sitä tässä ikään kuin koepallona heitän itselleni ja muille, että avautuisko tähän kaikkeen jotakin ennakoimatonta ja uutta, jos kääntäisimme suuvärkkimme hiukan positiivisempaan asentoon ja ottaisimme uuden tulokulman asioihin. Sanokaa te, hyvät lukijat!

    VastaaPoista