torstai 26. huhtikuuta 2012

Kun koulutus ei kolahda

Sain sähköpostia: ”Ehkä siitäkin vois kirjottaa, että mikä logiikka on siinä, kun nuoriso kouluttautuu aina vain uusille aloille – suorittamatta mitään loppuun.”

Kirjoittaja oli itsekin nuori aikuinen. Hän kertoi keskustelleensa ystävänsä kanssa aiheesta vastikään. Lähipiirissä oli paljon erilaisia kouluttautumiskokemuksia. Oli myös useita kokemuksia siitä, että uusi ammatti ei sittenkään – vuoden, parin opintojen jälkeen — ”kolahtanut”.


Ystävän veli oli kuulemma muuttanut pääkaupunkiseudulle aloittaakseen jälleen uuden opinahjon, tällä kertaa koulutusohjelman, joka toisi aikanaan laboratorionhoitajan tutkinnon. Kyse olisi nuoren miehen kolmannesta korkeakoulupaikasta.

Nuorukaisen ensimmäinen opiskelupaikka oli tähdännyt lastentarhanopettajan ammattiin. Homma oli jäänyt kesken. Sitten oli oleiltu hetki ulkomailla. Koto-Suomeen paluun jälkeen olivat vuorossa olleet insinööriopinnot. Sekään ei ollut napannut. Ja nyt siis oli vuorossa kolmas kokeilu.

Ystävä itse (eli nuoren miehen sisar, jos pysyitte kärryillä) oli itsekin ehtinyt paljon. Hän oli opiskellut yliopistossa musiikkitiedettä, luovaa kirjoittamista, kansatiedettä, naistutkimusta ja kasvatustiedettä. Ainakin.

Nyt hänkin oli tilanteessa, ettei tiennyt, mikä olisi hänen juttunsa. Mikä olisi ala, jota jaksaisi opiskella maisterin tutkintoon saakka?! Juuri nyt oli pohdinnassa kirjastonhoitajan ammatti ja sen vaatima koulutus.

Hyvät lukijat, onko tämä tämmöinen Teille tuttua? Mikä tässä on takana?

Ammatti ei vastaa arvomaailmaa

Ennen kuin vastaatte, jatkan vielä. Tarinan kahden päähenkilöin kohdalla ”epätietoisuus” oli ehtinyt muodostua jo jonkinmoiseksi ongelmaksi. Elämään oli tunkenut unettomuutta ja väsymistä jopa siinä määrin, että välillä oli turvauduttu ammattiapuunkin.


Ei mitään jatkuvaa, mutta kuten sanottu: psykologin juttusilla oli käyty avautumassa.

Kertomuksen nuori mies oli kokenut varhaiskasvattajana olemisen yksinkertaisesti liian Isoksi Asiaksi. Se oli jotenkin niin Vastuullista. Lopulta tulevaa uraa kohtaan oli kasvanut suoranainen rimakauhu.


Insinööriys ei puolestaan ollut vastannut miehen arvomaailmaa. Jonkinmoisena yllärinä oli tullut, että koko insinöörikurssi oli päätettykin kouluttaa ydinvoima-asiantuntijoiksi. Se ei sopinut miehen pirtaan. Nähkääs, hän olisi itse tahtonut keskittyä ”vihreään energiaan” ja erityisesti tuulivoimaan!

Mutta nyt kuulemma paistoi päivä. Tuleva laboratorionhoitajan homma tuntui vihdoin työltä, josta nuori mies odotti saavansa sen, mitä oli hakemassa. Työ ei hänen oletuksensa mukaan vaatisi ”liikaa” ja kuitenkin hän voisi olla hyödyksi.

Samaa pohti sisar: hän kaipasi kirjaston rauhaan. Hän halusi auttaa ihmisiä mieluisten lukukokemusten äärelle.

Sanokaa, mistä tämä kertoo? Onko kyseessä jokin uusi nykyilmiö? Siis, että nuoret lähtevät intoa puhkuen etsimään tulevaisuuttaan, tavoittelemaan Suurta Uraa, tai, ehkäpä tutustumaan Tieteen Salaisuuksiin.

Ja sitten kävelläänkin päin kahitiilistä muuria. Seinää, jossa lukee: ”Hoi, sinä kulkija! Ulkomaailman vaatimukset ovat niin suuret, ettet voi niistä millään selvitä. Muut ehkä selviävät, mutta sinä et!”

(Monelle) liian vaikea valinta
Varmaan ilmiöön on olemassa muitakin mahdollisia selityksiä. Esimerkiksi Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Kiti Müller kritisoi tässä taannoin armaan kotomaamme koulutusjärjestelmää. Järjestelmä kuulemma pakottaa nuoren tekemään liian suuria valintoja liian varhain.
Nuoren itseymmärrys ei kerta kaikkiaan voi vielä venyä näin vakavan asian pohdintaan, väitti Müller. 
Vaikka nuoren – sanotaan 20-vuotiaan — älyllinen suorituskyky saattaakin olla aikuisen tasolla, se ei vielä riitä. Tunne siitä, mitä nuori haluaa elämässään tehdä, ei ole tuohon elämänvaiheeseen mennessä riittävästi kypsynyt.

Samassa yhteydessä Müller viittasi suomalaiskoulun oppiainetarjontaan, jota itsekin olen toisinaan hohhoillut. Oppiainepaletti on turhankin suuri.
Vaikkapa 16-vuotiaan lukiolaisnuoren on kertakaikkisen vaikea tietää, tarvitseeko hän todella kaikki ne tarjolla olevat psykologian syventävät kurssit, tai olisiko pitkästä matikasta ratkaiseva hyöty.
Liian monet vaihtoehdot pyörryttävät ja uuvuttavat. Rasitustiloja ja hämmennystä syntyy erityisesti silloin, kun on liian vähän aikaa pohtia valintojaan.
Tämä ei liene aivan tuulesta temmattua, sillä jopa 25–30 prosenttia ammattiin opiskelevista kärsii ainakin ajoittain ahdistuksesta tai masentuneesta mielialasta. Tämän tietävät opintopsykologit.
Kaipuu erilaiseen elämään

Mutta, mutta. Ei liiallinen nuoruus ja kypsymättömyys kaikkea selitä. Tuskin edes sinnin puute.


Siksi palaankin vielä asioihin, joita nuoret arvostavat. Kun nuorilta on vastikään tehdyissä arvotutkimuksissa kyselty, mitä he omalta elämältään toivovat, sieltä on tullut yllättäviä vastauksia. ”Minulle tärkeitä ovat hyvät ystävät ja rauhallinen yhdessä olo läheisten kanssa.”

Huomatkaa: eivät nuoremme halua rahaa, uraa ja valtaa. He eivät haluakaan asioita, joihin me aikuiset (heidän vanhempansa!) olemme kaivautuneet kaulaamme myöten. Eivät he halua paljon alaisia, eivätkä ”ovipielivaloja” (tiedättehän, ne liikennevalot toimiston ovessa) joita meidän sukupolvemme on tottunut salaisesti ihailemaan.

Moni nuori – Huom. myös korkeakoulutettu (!) — haluaa hoitaa hommansa 8-16, ajattelematta liian suuria. Ja jäljelle jäävä Oma Aika on sitten sitäkin antoisampaa. Näin he ajattelevat.

Onko tämä niin väärin? Minusta ei, kunhan nuori onnistuu mielensä terveyden säilyttäen suunnistamaan tälle kohtuuden tielle tehden osuutensa ”kansakunnan parhaaksi”.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Ihanteellisen elämän ahdas kuva

”Rankempi juttu, nimittäin tämä nykyihmisen elämä.” Tämmöinen aatos karkasi mieleen tuijottaessani kansalaisten velkalastia valottavaa tilastoa. Ritilästä kävi ilmi, että esimerkiksi suomalaisen lapsiperheen asuntovelat ovat keskimäärin 120 000 euroa.

Asuntolainaajien joukossa on tietysti monenlaista väkeä. Se kuitenkin laittaa miettimään, että liki 90 000 suomalaiskotitaloudella on velkaa yli 200 000 euroa. Velkaantuneimpia ovat nuoret hyvätuloiset kahden huoltajan lapsiperheet.


Viimeisen vuosikymmenen aikana kolmekymppisten lapsiperheiden velat ovat kuulemma tuplaantuneet. Tätä nykyä noin 16 prosenttia alle 35-vuotiaista suomalaista ilmoittaa ”kärsivänsä velanhoito-ongelmista” tai olevansa omien sanojensa mukaan ”ylivelkaantunut”.

Juuri nyt ollaan huolissaan siitä, että moni paikkaa talouttaan korkeakorkoisilla kulutusluotoilla, jopa pikavipeillä. Tällaisten lainojen vuosikorko saattaa olla todella huima.

Monen velkaantuneen lapsiperheen tilannetta kuvaa se, ettei ”hassumpia selviytymissuunnitelmia oo oikein tullu mietittyä.” Liian moni lapsiperhe on sortunut ylioptimismiin uskomalla, että kyllä tästä vielä jotenkin selvitään.

Uuden elämän saanut pakettipelto

Miksi niin moni tuntee ylivelkaantuneensa? Kas, siinäpä kysymys.

Olen jo aiemmin puhunut mieliimme syöpyneestä kuvasta, joka liittyy ”ihanteelliseen elämään”. Tämä kuva tietysti on yksilöllinen, mutta totuus on, että myös näkemyksemme elämän ”välttämättömyyksistä” vaihtelee paljon. Se, mikä on toiselle ylellisyyttä, on toiselle ”asia, josta ei tietenkään voi luopua”.

Sellainen voi olla vaikkapa pihalla patsasteleva hulppea asuntoauto. Jollekin se on välttämättömyys.


Keskuudessamme on niitä, jotka elävät jämptisti tulojensa mukaan. Toisaalta, on niitä, jotka rakentavat unelmiensa elämää skannailemalla Sköna hem –lehteä ja internetin rannatonta blogosfääriä: ”Ooooh! Tuollaisen luomuksen TAHDON! Olen päääääättänyt saada sen!”

Joskus tuntuu, että kovinta on elämä tiiviisti rakennetuissa omakotilähiöissä. Tarkoitan näitä asuinalueita, jotka ovat niin kauniita, että ihan silmiin sattuu: somia, päällystettyjä, reunakivetettyjä pikkukatuja toisensa jälkeen täynnä toinen toistaan ihastuttavampia talotehtaiden luomuksia!

On erkkeriä ja patiota.

Samaa loistoa löytyy sisältä. Olohuoneeseen avautuu näkymä kuin suoraan Avotakasta. Tenniskentän kokoisesta kylpyhuoneesta löytyy suihkuja kaksin kappalein. Kun aamuinen hampaiden pesijä astuu tilaan, syttyvät valot automaattisesti ja jostakin (kukaan ei oikein tiedä, mistä) alkaa suodattua rauhoittavaa Händelin Largoa. Hyvä on harjailijan harjailla.

Hyvä on, olin inhottava.

Olin sitä tahallani. Tarkoitus oli tuoda esille huoli siitä, että kuvamme ihanteellisesta elämästä on jotenkin päässyt kaventumaan. Olen huolissani siitä, että emme oikein enää uskalla elää omaa, juuri meille ja perheellemme sopivaa elämää.

Tuntuu kuin olisimme alkaneet kopioida ihanteellisen elämän mallia muilta. Eikä ihanteita puutu myöskään mediasta – sekin niitä unelmia tarjoaa.


Kohta tuntuu, että pitäisi saada sitä ja sitä. Ja nopeasti sittenkin.


Ehkäpä ongelma onkin juuri tässä. Nimittäin ympäristön elämänsä rakentajaan luoma odottava katse on niin pistävä, että tulot ja menot sovitetaan todella tarkasti yhteen.


Periaate on, että elämä on tässä ja nyt. Tulevaisuutta ei ole lupa suunnitella kymmenen vuoden päähän, kun ”enhän mä edes tiedä, onko mulla sama vaimo enää silloin. Nyt kyllä tuntuu, että meillä menee hyvin.”

Lopputuloksena on korttitalo, joka on tosiasiassa liian moneen suuntaan horjuva rakennelma. Jokainen ymmärtää, että jos taloudellista ”välystä” on vaikkapa 120 euroa kuussa, rakennelma ei juurikaan siedä häiriöitä. Me tiedämme, mitä tarkoittaa kahden viikon lomautus, tai töiden totaalinen loppuminen. Tai äkillinen sairastuminen.

Jokainen ymmärtää, mitä merkitsee, kun saksasta toiveikkaasti laivattu Kia Sorrento osoittautuu sittenkin rautalangalla petollisesti kokoon kursituksi yllätykseksi.

Eiköhän höllätä

Ai, että tarinani pointti? Ehkäpä se on siinä, että voisimme sittenkin tyytyä vähempään. Voisimme hellittää kiristävää vannetta päämme ympäriltä. Voisimme antaa itsellemme luvan rentoutua. 


Ja lopulta: kyllä vuoden 2001 mallia olevalla Renault Lagunalla ajaa melkein yhtä komeasti kuin Bemarin katumaasturilla. Renussa on hyvät penkit!

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Muistokirjoitus Sisulle

Kun ihminen malttaa olla hetken hiljaa, mieleen alkaa tupsahdella monenmoista. Ajatuksia voi syntyä vaikkapa illan hämärässä lenkkipolulla, tai kylmässä autossa – juuri siinä tilanteessa, jossa koettaa epätoivoisesti saada verenkiertoaan elpymään, vaikka lämmityslaite lykkää edelleen sisään -23 ºC -asteista pakkashuurua...

Semmoisessa tilanteessa taisi syntyä tämäkin mielenpälkähdys, että miten ihmeessä meitä suomalaisia on näin vähän? Kuvitelkaa nyt, vaivaiset viisi miljoonaa! Espanjalaisia on 45 miljoonaa, ranskalaisia 64 miljoonaa, italialaisia 58 miljoonaa. Tilaahan täällä kyllä olisi.


Tätä sietääkin pohtia. Ajatelkaapa asiaa historiallisessa perspektiivissä. Että olisiko tässä voinut käydä niin, että enää vain me kaikkein sisukkaimmat ihmettelemme täällä, kylmässä pimeässä pohjoisessa?

Voisiko kenties olla niin, että lukuisten vuosituhansien aikana ne kaikkein huonohermoisimmat, kylmyyttä heikoimmin sietäneet olisivat pikku hiljaa keräilleet kamppeensa kasaan ja tallustaneet lämpimämmille elinsijoille, kuten esimerkiksi juuri Kataloniaan, Provenceen tai Alppien tuolle puolelle, Italiaan?

Asiantuntijalta apua

Joskus käy niinkin, että kysymys jäytää ja jäytää, eikä anna rauhaa. Näin kävi minullekin. Niinpä kysäisin asiaa Karl-Erik Michelseniltä, Lappeenrannan teknillisen yliopiston tekniikan historiaan perehtyneeltä ystävälliseltä professorilta.


Kysyin, sattuisiko hän tietämään, onko tätä ilmiötä ”väestön valumisesta” pitkällä aikajänteellä kukaan noin niin kuin tutkimalla tutkinut - vaikkapa nimenomaan tästä ilmaston suotuisuuden näkövinkkelistä?

Totesin kysymykseni saatteessa, että joskus kieltämättä tuntuu, että pitää olla joko a) harvinaisen sisukas, tai b) todellinen tollo, viihtyäkseen oikein koko elämänsä täällä pallon yläreunalla,… täällä, johon auringon säteet niin perin juurin harvoin eksyvät.


Taisin olla hieman alamaissakin.

Michelsen ei jättänyt minua pulaan. Hän vastasi. Hän totesi minun olevan aivan oikeassa siinä, että pohjoisen kansat ovat lukumääräisesti paljon vähäisempiä kuin etelän kansat. Esittämääni tollous- tai sisukkuusnäkökulmaan hän ei – tiedemiehenä — halunnut ottaa tiukkaa kantaa.

Sen sijaan hän tarjoili muita mahdollisia selityksiä. Kuten sitä, että täällä pohjoisessa liikkuminen on ollut aina työlästä puuhaa. Niinpä ilmasto-olosuhteet ovat kyllä tässä mielessä pitäneet ihmiset poissa toistensa läheisyydestä. Asiat ovat olleet tällä tolalla aivan viime vuosikymmeniä lukuun ottamatta.

Tuossa on vinha perä. Harva meistä muistaa (edes kouluhistoriasta), että vaikkapa Suomi oli jäiden tehokkaasti eristämä maa vielä 1900-luvun alussakin.


Lentoliikenne on ihmiskunnan historian näkökulmasta tuoretta touhua, rautatielinjoja ovat haitanneet sotilaallisen syyt (tästä johtuu sekin, että meillä Suomessa VR:n rataverkko toimii nimenomaan pohjois-eteläsuunnassa, ei poikittain), jne.

Ravinto, kulkutaudit ja sodat

Ja Michelsen jatkoi vielä: väestön määrään ovat vaikuttaneet aikojen kuluessa myös ravinto, sairaudet ja sodat. Pohjoisessa on ollut vähemmän ruokaa ja sitä on ollut kasvukausien lyhyyden vuoksi työläämpi hankkia. Senkin ymmärtää, että vähäisempi väki lisääntyy hitaammin kuin runsas väestö. Toisaalta, kulkutaudit eivät ole niin pahasti iskeneet harvaan väestökantaan.

Huomaatteko: on siis ollut tasapainottaviakin tekijöitä! Sellainen on ollut kautta historian myös sota. Sodat nimittäin ovat hivuttaneet etelän kansoja enemmän kuin pohjoisen kansoja. Pohjoisessa sodankäynti on myös ollut vaikeampaa kuin etelässä.


Voitteko kuvitella, että vielä sata vuotta sitten sotia käytiin vain kesäisin, koska talvella oli pimeää, kylmää ja lunta. Ei pimeässä ole mukava sotia, eikä myöskään paksussa hangessa!

Toinen maailmansota on ollut tässä suhteessa jonkinlainen rajalinja. Nimittäin vasta sen puhjettua aloitettiin valmistautuminen ympärivuotiseen sotimiseen myös täällä pohjoisessa.

Mikä on sisun osuus?

Entäpä sitten sisu, tämä mystinen ominaisuus, joka meihin suomalaisiin on totuttu liittämään? Siis, että me suomalaiset pärjäsimme hienosti hopealle talvisodassa, koska olimme niin sisukkaita. Paavo Nurmi keräsi pärekopallisen kultamitaleita, koska oli sisukas suomalainen. Lasse Viren kaatui ja voitti Münchenissä, eikä olisi voittanut, ellei olisi ollut sisukas. Jne.

Hoh. Ei tarvitse olla atomitutkija huomatakseen, että ”sisu” pursuaa ongelmia, ainakin käsitteenä. Sanalle ei kuulemma löydy edes kunnollista käännösvastinetta. Kun on kyselty esimerkiksi amerikansuomalaisilta luonnehdintaa sisulle, on saatu loputon litania asiaa kuvaavia englanninkielisiä sanoja jostakin ”rohkeuden” ja ”pässinpäisen itsepäisyyden” väliltä.

Toisaalta, siirtolaiset lienevät itse osasyyllisiä ”sisun” syntyyn. Eittämättä heidän kokemuksensa uudella mantereella (jopa Ruotsissa) ovat olleet omiaan lisäämään puhetta suomalaisesta sisusta. Ei ole taatusti ollut helppoa selvitä kielitaidottamana uppo-oudossa ympäristössä.

Siihen on taatusti tarvittu, mitä se-nyt-olikaan: Sisua sisua sisua.


Sitten on ollut vielä tämä kotoperäinen perinnekirjallisuus, jossa suomalaiselle sisulle on ongittu varsin stereotyyppisiä kuvauksia äärettömästä rohkeudesta yhdistettynä mitattomaan luonteenlujuuteen.

Tavallisimmin sisu lienee kuvannut työintoa tai nimenomaan urheilusuoritusta. Itsepäinen Saarijärven Paavoa tai Koskelan Jussia muistuttava korvenraivaaja-tyyppinen suomalaisuus saa ehkä esiin sisun sen puolen, jossa tuo, jo mainitsemani järjetön itsepäisyys todellistuu.

Kun itsepäisyys astuu kuvaan, homman tavoitteesta tulee päämäärä ilman, että saavutuksesta maksettavalla hinnalla olisi mitään rajaa. Urakka viedään päätökseen, maksoi, mitä maksoi.

Tulipa vähän toisenlainen blogikirjoitus, mutta olkoon tämä muistokirjoitus, eräänlainen negrologi Sisulle. Nimittäin, vastikään saimme kuulla, että suomalaisen Sisu-pastillinvalmistus on päätetty siirtää Italiaan.

Kyllä minä tästä niin mieleni pahoitin. Hyvät lukijat, sanokaa, mitä jotkut italialaiset voivat tietää suomalaisesta sisusta?!

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Lujuutta, vaan ei kovuutta

Julkisuudessa puitiin jokunen aika sitten OECD-maiden kesken tehtyä koulututkimusta, jonka mukaan suomalainen koulukuri on heikoissa kantimissa. Mikäli tuota tutkimusta on yhtään uskominen, vielä huonommalla tolalla kuriasiat ovat vain Argentiinassa ja Kreikassa.

Kyllä se näkyykin monella tavalla. Esimerkiksi opettajat tuntuvat tuskailevat jatkuvasti sitä, miten pitkään aina vain raskaammaksi muuttuvaa työtä jaksaa. Opettajien ammattijärjestön koulutusjohtaja Heljä Misukan mukaan ”varsinkin nuoret opettajat harkitsevat alan vaihtoa, koska työrauhan ylläpito luokassa on muuttunut yhä vaativammaksi.”



Meikäläisessä kasvatuskeskustelussa ”kurin höltyminen” on nähty merkkinä auktoriteetin murenemisesta. Ehkä joku muistaa yhden tätä keskustelua ruokkineista puheenvuoroista. Sen esitti saksalainen lastenpsykiatri Michael Winterhoff Helsingin Sanomissa heinäkuun lopulla 2011.

Winterhoffin kesäinen paukuttelu sai aikaan pienen myrskyn. Eikä se oikeastaan ihme ollut. Olihan se melkoisen reipasta viestintää siitä, kuinka modernin ajan lapset – siis muuallakin kuin Suomessa — ovat epäkunnioittavia, tottelemattomia ja kurittomia. He eivät yksinkertaisesti kykene noudattamaan sääntöjä.

Syyksi tähän kaikkeen Winterhoff esitti auktoriteetin puutteen. Se näkyy siinä, että valta on siirtymässä vanhemmilta lapsille. Armaat lullukkamme vievät meitä kuulemma kuin laskiämpäriä. Ei ehkä näillä sanoin, mutta ajatus oli tuo.

Esimerkiksi pitkään Englannissa asunut suomentaja Kersti Juva kiiruhti komppaamaan Winterhoffia. Kun Suomessa käy ja seuraa touhua vaikkapa täkäläisillä leikkikentillä, ei voi kuin ihmetellä. Juvan mukaan: ”Vaikutelmaksi jää, että monet vanhemmat pelkäävät lapsiaan tai eivät jaksa komentaa kun on helpompi olla komentamatta.

Yksi 2000-luvun ongelmista

Olen samaa mieltä. Auktoriteetin ongelma on yksi 2000-luvun suomalaisista kasvatusongelmista. Auktoriteettia ei pidä sekoittaa pelolla kasvattamiseen, autoritaarisuuteen. Ne ovat eri asioita.

Mikä kasvatuksesta on kadottanut oikean auktoriteettisuhteen? Luulen, että yksi syyllisistä on ajan puute. Meillä vanhemmilla on yksinkertaisesti niin kiire omissa Tärkeissä Menoissamme (lue: työ, harrastukset, omat parhaat kaverit), ettemme yksinkertaisesti ehdi viettää harmaan nuhruista aikaa lastemme ja nuortemme kanssa.

Yhteisen ajan puutteen seurauksena olemme menettäneet tuntuman selkeään ja yksinkertaiseen kasvatukseen. Olemme sortuneet monenmoiseen toistaitoisuuteen. Olemme koettaneet saada perillistemme arvostuksen muun muassa palkkioilla (lue: tavaralla) ja tukka putkella menemisellä (teennäisellä hauskanpidolla touhulandioissa ja mäkkäreissä).


Lopun aikaa valittelemme mielessämme sitä, ettemme oikein: ”Äh…niin kuin tunne lapsiamme.” Kuinka tuntisimme, ellei meillä ole ollut aikaa rakentaa luottamuksellista suhdetta lapsiimme!?

Tämän saman olen kuullut monelta taholta monin eri tavoin. Yhä useammat vanhemmat myöntävät suurimmaksi kasvatusongelmakseen sen, ”etteivät saa otetta lapsiinsa”. He ovat kyllä kaikkensa yrittäneet, mutta kun ei.

Lapset eivät tunnu korvaansa lotkauttavan. Yhä nuoremmista on tullut kovakorvaisia haistattelijoita.

Soveliaisuuden rajat

Vanhempana oleminen on jämerää läsnäoloa, tai, kuten ystäväni Eero asian kauniisti muotoili: lujuutta, vaan ei koskaan kovuutta. Oikea lujuus kantaa etäältä, ja siksi sitä onkin harjoiteltava jo siinä vaiheessa, kun lapsi on aivan pieni, alle vuoden ikäinen. Tämän monet meistä vanhemmista ovat unohtaneet.

Kun ensimmäisiä askeleitaan ottava lapsi on aikeissa toimia sopimattomasti, se on hänelle johdonmukaisesti ja selvästi ilmaistava. Ei pieni lapsi tietenkään vedä maljakkoa lattialle ilkeyttään, vaan silkkaa ymmärtämättömyyttään.


Kuinka lapsi oppisi soveliaisuuden rajat, ellei kukaan ole hänelle niitä ilmoittamassa? Huomaamme, että yhteinen aika on vastaus tähänkin kysymykseen. Vanhemmuus vaatii paljon keskustelua ja suoranaista viitseliäisyyttä olla yhdessä. Se kysyy myös sinniä.

Entä, jos lapsi ei usko? Entä, jos lapsi itkee ja kiukuttelee, ellei saa tahtoaan lävitse? Valitettavasti tämä kaikki kuuluu kuvaan. Sellaista kasvatus on, sen kuuluu olla. Välillä elämä tekee kipeää, mutta luita nämä soveliaisuuden rajoja koettelevat tilanteet eivät riko.

Ei toki uusi ongelma

Tästä kaikesta puhui aikanaan myös saksalaissosiologi Thomas Ziehe. Mainitsen hänet osoittaakseni, ettei ”auktoriteettipulaa” keksinyt suinkaan OECD, eikä Winterhoff (eikä kylläkään edes Ziehe). Kyllä se vanhempaa perua on.

Lainaan silti Zieheä, koska hän näki asian hyvin jo 1990-luvulla: länsimaisen kasvatuksen ongelma on se, että me vanhemmat olemme kaikessa itsekkyydessämme, tärkeilyn halussamme ja kiireisyydessämme työntäneet lapsiamme etäälle silloin, kun nämä eniten tarvitsisivat meitä ja meidän tukeamme.


Tästä ei koidu hyvää. Aikaa myöten tämä kaikki kostautuu, lisäsi Ziehe. Se oli minusta hyvin nähty. Kyllä tässä tällaisia piirteitä on. Oikaiskaa, jos olen väärässä.