keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Ihanteellisen elämän ahdas kuva

”Rankempi juttu, nimittäin tämä nykyihmisen elämä.” Tämmöinen aatos karkasi mieleen tuijottaessani kansalaisten velkalastia valottavaa tilastoa. Ritilästä kävi ilmi, että esimerkiksi suomalaisen lapsiperheen asuntovelat ovat keskimäärin 120 000 euroa.

Asuntolainaajien joukossa on tietysti monenlaista väkeä. Se kuitenkin laittaa miettimään, että liki 90 000 suomalaiskotitaloudella on velkaa yli 200 000 euroa. Velkaantuneimpia ovat nuoret hyvätuloiset kahden huoltajan lapsiperheet.


Viimeisen vuosikymmenen aikana kolmekymppisten lapsiperheiden velat ovat kuulemma tuplaantuneet. Tätä nykyä noin 16 prosenttia alle 35-vuotiaista suomalaista ilmoittaa ”kärsivänsä velanhoito-ongelmista” tai olevansa omien sanojensa mukaan ”ylivelkaantunut”.

Juuri nyt ollaan huolissaan siitä, että moni paikkaa talouttaan korkeakorkoisilla kulutusluotoilla, jopa pikavipeillä. Tällaisten lainojen vuosikorko saattaa olla todella huima.

Monen velkaantuneen lapsiperheen tilannetta kuvaa se, ettei ”hassumpia selviytymissuunnitelmia oo oikein tullu mietittyä.” Liian moni lapsiperhe on sortunut ylioptimismiin uskomalla, että kyllä tästä vielä jotenkin selvitään.

Uuden elämän saanut pakettipelto

Miksi niin moni tuntee ylivelkaantuneensa? Kas, siinäpä kysymys.

Olen jo aiemmin puhunut mieliimme syöpyneestä kuvasta, joka liittyy ”ihanteelliseen elämään”. Tämä kuva tietysti on yksilöllinen, mutta totuus on, että myös näkemyksemme elämän ”välttämättömyyksistä” vaihtelee paljon. Se, mikä on toiselle ylellisyyttä, on toiselle ”asia, josta ei tietenkään voi luopua”.

Sellainen voi olla vaikkapa pihalla patsasteleva hulppea asuntoauto. Jollekin se on välttämättömyys.


Keskuudessamme on niitä, jotka elävät jämptisti tulojensa mukaan. Toisaalta, on niitä, jotka rakentavat unelmiensa elämää skannailemalla Sköna hem –lehteä ja internetin rannatonta blogosfääriä: ”Ooooh! Tuollaisen luomuksen TAHDON! Olen päääääättänyt saada sen!”

Joskus tuntuu, että kovinta on elämä tiiviisti rakennetuissa omakotilähiöissä. Tarkoitan näitä asuinalueita, jotka ovat niin kauniita, että ihan silmiin sattuu: somia, päällystettyjä, reunakivetettyjä pikkukatuja toisensa jälkeen täynnä toinen toistaan ihastuttavampia talotehtaiden luomuksia!

On erkkeriä ja patiota.

Samaa loistoa löytyy sisältä. Olohuoneeseen avautuu näkymä kuin suoraan Avotakasta. Tenniskentän kokoisesta kylpyhuoneesta löytyy suihkuja kaksin kappalein. Kun aamuinen hampaiden pesijä astuu tilaan, syttyvät valot automaattisesti ja jostakin (kukaan ei oikein tiedä, mistä) alkaa suodattua rauhoittavaa Händelin Largoa. Hyvä on harjailijan harjailla.

Hyvä on, olin inhottava.

Olin sitä tahallani. Tarkoitus oli tuoda esille huoli siitä, että kuvamme ihanteellisesta elämästä on jotenkin päässyt kaventumaan. Olen huolissani siitä, että emme oikein enää uskalla elää omaa, juuri meille ja perheellemme sopivaa elämää.

Tuntuu kuin olisimme alkaneet kopioida ihanteellisen elämän mallia muilta. Eikä ihanteita puutu myöskään mediasta – sekin niitä unelmia tarjoaa.


Kohta tuntuu, että pitäisi saada sitä ja sitä. Ja nopeasti sittenkin.


Ehkäpä ongelma onkin juuri tässä. Nimittäin ympäristön elämänsä rakentajaan luoma odottava katse on niin pistävä, että tulot ja menot sovitetaan todella tarkasti yhteen.


Periaate on, että elämä on tässä ja nyt. Tulevaisuutta ei ole lupa suunnitella kymmenen vuoden päähän, kun ”enhän mä edes tiedä, onko mulla sama vaimo enää silloin. Nyt kyllä tuntuu, että meillä menee hyvin.”

Lopputuloksena on korttitalo, joka on tosiasiassa liian moneen suuntaan horjuva rakennelma. Jokainen ymmärtää, että jos taloudellista ”välystä” on vaikkapa 120 euroa kuussa, rakennelma ei juurikaan siedä häiriöitä. Me tiedämme, mitä tarkoittaa kahden viikon lomautus, tai töiden totaalinen loppuminen. Tai äkillinen sairastuminen.

Jokainen ymmärtää, mitä merkitsee, kun saksasta toiveikkaasti laivattu Kia Sorrento osoittautuu sittenkin rautalangalla petollisesti kokoon kursituksi yllätykseksi.

Eiköhän höllätä

Ai, että tarinani pointti? Ehkäpä se on siinä, että voisimme sittenkin tyytyä vähempään. Voisimme hellittää kiristävää vannetta päämme ympäriltä. Voisimme antaa itsellemme luvan rentoutua. 


Ja lopulta: kyllä vuoden 2001 mallia olevalla Renault Lagunalla ajaa melkein yhtä komeasti kuin Bemarin katumaasturilla. Renussa on hyvät penkit!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti