maanantai 2. huhtikuuta 2012

Lujuutta, vaan ei kovuutta

Julkisuudessa puitiin jokunen aika sitten OECD-maiden kesken tehtyä koulututkimusta, jonka mukaan suomalainen koulukuri on heikoissa kantimissa. Mikäli tuota tutkimusta on yhtään uskominen, vielä huonommalla tolalla kuriasiat ovat vain Argentiinassa ja Kreikassa.

Kyllä se näkyykin monella tavalla. Esimerkiksi opettajat tuntuvat tuskailevat jatkuvasti sitä, miten pitkään aina vain raskaammaksi muuttuvaa työtä jaksaa. Opettajien ammattijärjestön koulutusjohtaja Heljä Misukan mukaan ”varsinkin nuoret opettajat harkitsevat alan vaihtoa, koska työrauhan ylläpito luokassa on muuttunut yhä vaativammaksi.”



Meikäläisessä kasvatuskeskustelussa ”kurin höltyminen” on nähty merkkinä auktoriteetin murenemisesta. Ehkä joku muistaa yhden tätä keskustelua ruokkineista puheenvuoroista. Sen esitti saksalainen lastenpsykiatri Michael Winterhoff Helsingin Sanomissa heinäkuun lopulla 2011.

Winterhoffin kesäinen paukuttelu sai aikaan pienen myrskyn. Eikä se oikeastaan ihme ollut. Olihan se melkoisen reipasta viestintää siitä, kuinka modernin ajan lapset – siis muuallakin kuin Suomessa — ovat epäkunnioittavia, tottelemattomia ja kurittomia. He eivät yksinkertaisesti kykene noudattamaan sääntöjä.

Syyksi tähän kaikkeen Winterhoff esitti auktoriteetin puutteen. Se näkyy siinä, että valta on siirtymässä vanhemmilta lapsille. Armaat lullukkamme vievät meitä kuulemma kuin laskiämpäriä. Ei ehkä näillä sanoin, mutta ajatus oli tuo.

Esimerkiksi pitkään Englannissa asunut suomentaja Kersti Juva kiiruhti komppaamaan Winterhoffia. Kun Suomessa käy ja seuraa touhua vaikkapa täkäläisillä leikkikentillä, ei voi kuin ihmetellä. Juvan mukaan: ”Vaikutelmaksi jää, että monet vanhemmat pelkäävät lapsiaan tai eivät jaksa komentaa kun on helpompi olla komentamatta.

Yksi 2000-luvun ongelmista

Olen samaa mieltä. Auktoriteetin ongelma on yksi 2000-luvun suomalaisista kasvatusongelmista. Auktoriteettia ei pidä sekoittaa pelolla kasvattamiseen, autoritaarisuuteen. Ne ovat eri asioita.

Mikä kasvatuksesta on kadottanut oikean auktoriteettisuhteen? Luulen, että yksi syyllisistä on ajan puute. Meillä vanhemmilla on yksinkertaisesti niin kiire omissa Tärkeissä Menoissamme (lue: työ, harrastukset, omat parhaat kaverit), ettemme yksinkertaisesti ehdi viettää harmaan nuhruista aikaa lastemme ja nuortemme kanssa.

Yhteisen ajan puutteen seurauksena olemme menettäneet tuntuman selkeään ja yksinkertaiseen kasvatukseen. Olemme sortuneet monenmoiseen toistaitoisuuteen. Olemme koettaneet saada perillistemme arvostuksen muun muassa palkkioilla (lue: tavaralla) ja tukka putkella menemisellä (teennäisellä hauskanpidolla touhulandioissa ja mäkkäreissä).


Lopun aikaa valittelemme mielessämme sitä, ettemme oikein: ”Äh…niin kuin tunne lapsiamme.” Kuinka tuntisimme, ellei meillä ole ollut aikaa rakentaa luottamuksellista suhdetta lapsiimme!?

Tämän saman olen kuullut monelta taholta monin eri tavoin. Yhä useammat vanhemmat myöntävät suurimmaksi kasvatusongelmakseen sen, ”etteivät saa otetta lapsiinsa”. He ovat kyllä kaikkensa yrittäneet, mutta kun ei.

Lapset eivät tunnu korvaansa lotkauttavan. Yhä nuoremmista on tullut kovakorvaisia haistattelijoita.

Soveliaisuuden rajat

Vanhempana oleminen on jämerää läsnäoloa, tai, kuten ystäväni Eero asian kauniisti muotoili: lujuutta, vaan ei koskaan kovuutta. Oikea lujuus kantaa etäältä, ja siksi sitä onkin harjoiteltava jo siinä vaiheessa, kun lapsi on aivan pieni, alle vuoden ikäinen. Tämän monet meistä vanhemmista ovat unohtaneet.

Kun ensimmäisiä askeleitaan ottava lapsi on aikeissa toimia sopimattomasti, se on hänelle johdonmukaisesti ja selvästi ilmaistava. Ei pieni lapsi tietenkään vedä maljakkoa lattialle ilkeyttään, vaan silkkaa ymmärtämättömyyttään.


Kuinka lapsi oppisi soveliaisuuden rajat, ellei kukaan ole hänelle niitä ilmoittamassa? Huomaamme, että yhteinen aika on vastaus tähänkin kysymykseen. Vanhemmuus vaatii paljon keskustelua ja suoranaista viitseliäisyyttä olla yhdessä. Se kysyy myös sinniä.

Entä, jos lapsi ei usko? Entä, jos lapsi itkee ja kiukuttelee, ellei saa tahtoaan lävitse? Valitettavasti tämä kaikki kuuluu kuvaan. Sellaista kasvatus on, sen kuuluu olla. Välillä elämä tekee kipeää, mutta luita nämä soveliaisuuden rajoja koettelevat tilanteet eivät riko.

Ei toki uusi ongelma

Tästä kaikesta puhui aikanaan myös saksalaissosiologi Thomas Ziehe. Mainitsen hänet osoittaakseni, ettei ”auktoriteettipulaa” keksinyt suinkaan OECD, eikä Winterhoff (eikä kylläkään edes Ziehe). Kyllä se vanhempaa perua on.

Lainaan silti Zieheä, koska hän näki asian hyvin jo 1990-luvulla: länsimaisen kasvatuksen ongelma on se, että me vanhemmat olemme kaikessa itsekkyydessämme, tärkeilyn halussamme ja kiireisyydessämme työntäneet lapsiamme etäälle silloin, kun nämä eniten tarvitsisivat meitä ja meidän tukeamme.


Tästä ei koidu hyvää. Aikaa myöten tämä kaikki kostautuu, lisäsi Ziehe. Se oli minusta hyvin nähty. Kyllä tässä tällaisia piirteitä on. Oikaiskaa, jos olen väärässä.

1 kommentti:

  1. Luulen, että aika monet nuoret vanhemmat eivät ainoastaan osaa vaan eivät myöskään halua laittaa lapsilleen rajoja. He ovat itse niin mukavuudenhaluisia, että eivät jaksa ruveta "vänkäämään" lapsen kanssa, vaan antavat mieluummin periksi. Toisaalta nämä vanhemmat voivat olla itsekin samanlaisen "kasvatuksen" saaneita, joten he eivät ole oppineet lujuuden ilmaisemista omassa lapsuudenkodissaan. Lisäksi he voivat haluta olla lastensa kavereita, eivätkä siksi halua pahoittaa heidän mieltään.

    Kirjoittelin jokin aika sitten omassa blogissani osin samasta teemasta, toki tarkoituksellisen ylikärjistävästi.

    Auktoriteettien kunnioitus on yhteiskunnassamme ja maailmassamme uskoakseni ylipäätään vähentynyt, joten ei ole oikeastaan ihme, että jo päiväkoti-ikäisetkin tuntuvat tietävän "omat oikeutensa" - haistattelevat, kun ei tarvitse pelätä mitään vakavampia seuraamuksia. Tietysti kyseenalaistamistakin on tärkeää oppia, mutta miksiköhän nuorten on yhä vaikeampaa kunnioittaa auktoriteetteja? Kaipa yhteiskunnassa on kuitenkin yhä syytä olla tiettyjä auktoriteetteja vähintään jonkinlaisen järjestyksen ylläpitämiseksi.

    Aikuisten ajankäyttö ja läsnäolon vähäisyys on oma kärsimystarinansa... Millä tavoin esim. työelämä muovaa vanhempien omaa suhdetta eri auktoriteetteihin ja sitä kautta lujuuteen omien lasten kanssa - siinäpä lisää pohdittavaa!

    VastaaPoista