keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Muistokirjoitus Sisulle

Kun ihminen malttaa olla hetken hiljaa, mieleen alkaa tupsahdella monenmoista. Ajatuksia voi syntyä vaikkapa illan hämärässä lenkkipolulla, tai kylmässä autossa – juuri siinä tilanteessa, jossa koettaa epätoivoisesti saada verenkiertoaan elpymään, vaikka lämmityslaite lykkää edelleen sisään -23 ºC -asteista pakkashuurua...

Semmoisessa tilanteessa taisi syntyä tämäkin mielenpälkähdys, että miten ihmeessä meitä suomalaisia on näin vähän? Kuvitelkaa nyt, vaivaiset viisi miljoonaa! Espanjalaisia on 45 miljoonaa, ranskalaisia 64 miljoonaa, italialaisia 58 miljoonaa. Tilaahan täällä kyllä olisi.


Tätä sietääkin pohtia. Ajatelkaapa asiaa historiallisessa perspektiivissä. Että olisiko tässä voinut käydä niin, että enää vain me kaikkein sisukkaimmat ihmettelemme täällä, kylmässä pimeässä pohjoisessa?

Voisiko kenties olla niin, että lukuisten vuosituhansien aikana ne kaikkein huonohermoisimmat, kylmyyttä heikoimmin sietäneet olisivat pikku hiljaa keräilleet kamppeensa kasaan ja tallustaneet lämpimämmille elinsijoille, kuten esimerkiksi juuri Kataloniaan, Provenceen tai Alppien tuolle puolelle, Italiaan?

Asiantuntijalta apua

Joskus käy niinkin, että kysymys jäytää ja jäytää, eikä anna rauhaa. Näin kävi minullekin. Niinpä kysäisin asiaa Karl-Erik Michelseniltä, Lappeenrannan teknillisen yliopiston tekniikan historiaan perehtyneeltä ystävälliseltä professorilta.


Kysyin, sattuisiko hän tietämään, onko tätä ilmiötä ”väestön valumisesta” pitkällä aikajänteellä kukaan noin niin kuin tutkimalla tutkinut - vaikkapa nimenomaan tästä ilmaston suotuisuuden näkövinkkelistä?

Totesin kysymykseni saatteessa, että joskus kieltämättä tuntuu, että pitää olla joko a) harvinaisen sisukas, tai b) todellinen tollo, viihtyäkseen oikein koko elämänsä täällä pallon yläreunalla,… täällä, johon auringon säteet niin perin juurin harvoin eksyvät.


Taisin olla hieman alamaissakin.

Michelsen ei jättänyt minua pulaan. Hän vastasi. Hän totesi minun olevan aivan oikeassa siinä, että pohjoisen kansat ovat lukumääräisesti paljon vähäisempiä kuin etelän kansat. Esittämääni tollous- tai sisukkuusnäkökulmaan hän ei – tiedemiehenä — halunnut ottaa tiukkaa kantaa.

Sen sijaan hän tarjoili muita mahdollisia selityksiä. Kuten sitä, että täällä pohjoisessa liikkuminen on ollut aina työlästä puuhaa. Niinpä ilmasto-olosuhteet ovat kyllä tässä mielessä pitäneet ihmiset poissa toistensa läheisyydestä. Asiat ovat olleet tällä tolalla aivan viime vuosikymmeniä lukuun ottamatta.

Tuossa on vinha perä. Harva meistä muistaa (edes kouluhistoriasta), että vaikkapa Suomi oli jäiden tehokkaasti eristämä maa vielä 1900-luvun alussakin.


Lentoliikenne on ihmiskunnan historian näkökulmasta tuoretta touhua, rautatielinjoja ovat haitanneet sotilaallisen syyt (tästä johtuu sekin, että meillä Suomessa VR:n rataverkko toimii nimenomaan pohjois-eteläsuunnassa, ei poikittain), jne.

Ravinto, kulkutaudit ja sodat

Ja Michelsen jatkoi vielä: väestön määrään ovat vaikuttaneet aikojen kuluessa myös ravinto, sairaudet ja sodat. Pohjoisessa on ollut vähemmän ruokaa ja sitä on ollut kasvukausien lyhyyden vuoksi työläämpi hankkia. Senkin ymmärtää, että vähäisempi väki lisääntyy hitaammin kuin runsas väestö. Toisaalta, kulkutaudit eivät ole niin pahasti iskeneet harvaan väestökantaan.

Huomaatteko: on siis ollut tasapainottaviakin tekijöitä! Sellainen on ollut kautta historian myös sota. Sodat nimittäin ovat hivuttaneet etelän kansoja enemmän kuin pohjoisen kansoja. Pohjoisessa sodankäynti on myös ollut vaikeampaa kuin etelässä.


Voitteko kuvitella, että vielä sata vuotta sitten sotia käytiin vain kesäisin, koska talvella oli pimeää, kylmää ja lunta. Ei pimeässä ole mukava sotia, eikä myöskään paksussa hangessa!

Toinen maailmansota on ollut tässä suhteessa jonkinlainen rajalinja. Nimittäin vasta sen puhjettua aloitettiin valmistautuminen ympärivuotiseen sotimiseen myös täällä pohjoisessa.

Mikä on sisun osuus?

Entäpä sitten sisu, tämä mystinen ominaisuus, joka meihin suomalaisiin on totuttu liittämään? Siis, että me suomalaiset pärjäsimme hienosti hopealle talvisodassa, koska olimme niin sisukkaita. Paavo Nurmi keräsi pärekopallisen kultamitaleita, koska oli sisukas suomalainen. Lasse Viren kaatui ja voitti Münchenissä, eikä olisi voittanut, ellei olisi ollut sisukas. Jne.

Hoh. Ei tarvitse olla atomitutkija huomatakseen, että ”sisu” pursuaa ongelmia, ainakin käsitteenä. Sanalle ei kuulemma löydy edes kunnollista käännösvastinetta. Kun on kyselty esimerkiksi amerikansuomalaisilta luonnehdintaa sisulle, on saatu loputon litania asiaa kuvaavia englanninkielisiä sanoja jostakin ”rohkeuden” ja ”pässinpäisen itsepäisyyden” väliltä.

Toisaalta, siirtolaiset lienevät itse osasyyllisiä ”sisun” syntyyn. Eittämättä heidän kokemuksensa uudella mantereella (jopa Ruotsissa) ovat olleet omiaan lisäämään puhetta suomalaisesta sisusta. Ei ole taatusti ollut helppoa selvitä kielitaidottamana uppo-oudossa ympäristössä.

Siihen on taatusti tarvittu, mitä se-nyt-olikaan: Sisua sisua sisua.


Sitten on ollut vielä tämä kotoperäinen perinnekirjallisuus, jossa suomalaiselle sisulle on ongittu varsin stereotyyppisiä kuvauksia äärettömästä rohkeudesta yhdistettynä mitattomaan luonteenlujuuteen.

Tavallisimmin sisu lienee kuvannut työintoa tai nimenomaan urheilusuoritusta. Itsepäinen Saarijärven Paavoa tai Koskelan Jussia muistuttava korvenraivaaja-tyyppinen suomalaisuus saa ehkä esiin sisun sen puolen, jossa tuo, jo mainitsemani järjetön itsepäisyys todellistuu.

Kun itsepäisyys astuu kuvaan, homman tavoitteesta tulee päämäärä ilman, että saavutuksesta maksettavalla hinnalla olisi mitään rajaa. Urakka viedään päätökseen, maksoi, mitä maksoi.

Tulipa vähän toisenlainen blogikirjoitus, mutta olkoon tämä muistokirjoitus, eräänlainen negrologi Sisulle. Nimittäin, vastikään saimme kuulla, että suomalaisen Sisu-pastillinvalmistus on päätetty siirtää Italiaan.

Kyllä minä tästä niin mieleni pahoitin. Hyvät lukijat, sanokaa, mitä jotkut italialaiset voivat tietää suomalaisesta sisusta?!

1 kommentti: