torstai 24. toukokuuta 2012

Aivohömppä vie

Oletteko te muut panneet merkille: aivoja on kohdannut jonkinlainen selittämätön kurssinousu?! 


Aivoista on tullut osa trendikästä, virtaviivaista bisnespuhetta. ”Tule kuulemaan. Olemme saaneet huippuseminaariimme valtavaa julkisuutta saaneen BCC:n (Brain Coaching Center) kiitetyn braindirector Ursula Liecin! Hän saa Teidät liekkeihin!”

Tämmöistä tarkoitan. Ultramoderneihin johtamisvalmennusoppeihin on solutettu aivoperäisiä lupauksia tyyliin: ”Kehitä älyäsi, nosta tuottavuutesi uusiin sfääreihin”.

On alettu puhua aivocoachaamisesta, erityisistä personal brainereista, aivobiceistä…: ”Kunhan opit tuntemaan aivosi, opit tuntemaan myös alaisesi.”


Eikä siinä kaikki. Kun viivähtää kirjakaupassa tai luo silmäyksen nettikirjakauppojen tarjontaan, huomaa, että ne suorastaan tulvivat kaikenlaisia aivohömp…hupsista, ”aivotutkimukseen” tukeutuvia itsehoitomanuaaleja.

Meissä on niitäkin, jotka ovat valmiita sijoittamaan suorastaan onnellisuuden olemuksen aivotutkimuksen keskiöön. Aivoissa on langanpää, sieltä kaikki aukeaa!

Tuntuu kuin aivoista olisi tullut jonkinlainen Pohjoisen jäämeren syvyyksissä makaava Titanic, uusi geeni, joka kätkee poimuihinsa kryptisen pätkän vaikeasti tulkittavaa DNA:ta.

Surkoon hevonen. Sillä on iso pää

Kuten jo ehkä huomasitte, minua tämä kaikki on hämmentänyt. Se haiskahtaa – anteeksi vain — amerikkalaiselle psykologismille. Minusta tuntuu, että koskaan ennen mitään ihmisruumiin osaa ei ole hiissattu yhtä korkealle jalustalle kuin mitä nyt on tehty aivoille.

Aivojen äärellä on jotenkin tunkenut esille myös ihmisen loputon mystiikan kaipuu. Sitä osoittaa, että meitä on alkanut kiinnostaa esimerkiksi historiallisten ”nerojen” aivot.


”Kas, tässä näette kaksi kalloa. Toinen niistä on Charles Darwinin, toinen Albert Eineisteinin. Tutkijat ovat kyenneet modernin fotoscopian keinoin jälkikäteen rekonstruoimaan näiden kahden merkittävän ajattelijan aivot. Valaisen nyt infrapunapisteellä Darwinin väliaivojen sitä osaa, jossa hypotalamus sijaitsee…”

Hoh, mitä soopaa. SE on yhtä kuin esittelisimme arvovaltaiselle yleisölle suomalaisen työhevosen pään. Sitä tillittäessä voisimme yhdessä huomata: hevosella on kuin onkin iso pää. Siellä olisi lääniä sellaisille ja sellaisille aivoille!

Kaikki olisikin kovin helppoa, jos tuonkaltaisiin kysymyksiin löydettäisiin tuonkaltaisia vastauksia. Pian voisimme sanoa, millaisia aivoja yritysten tai, vaikkapa kuntien olisi vastaisuudessa viisasta rekrytoida.

Mieli ei taivu kuvattavaksi

Kylmä totuus on, että aivot ovat edelleen, vielä 2010-luvullakin, hämmästyttävän vähän tunnettu elin. Se koskee myös aivojen fysiologiaa - näin minulle vakuutti myös muuan psykiatrian professori jokin aika sitten.

Esimerkiksi moderneilla kuvantamismenetelmillä ei saada paljoakaan uutta irti ihmismielen hermostollisesta perustasta. Tätä perustaa leimaa äärimmäinen hienoviritteisyys. Aivoissa on paljon sopukoita – tai, pitäisikö sanoa: toimintoja — jonne kamera ei yllä.

Tärkeää on myös huomata, että aivot eivät suinkaan ole ainoa näkökulma ja portti ihmismielen hallintaan.


Esimerkiksi se, mitä perinteisessä psykologiassa on löydetty, tarjoaa edelleen yllättävän tukevaa tietoa mielen liikkeiden tarkasteluun. Tässä tarkastelussa vaikkapa ihmisten vuorovaikutukseen keskittyvä sosiaalipsykologia ei ole aivan mitättömässä roolissa.

Mutta, kuten sanottu: eiväthän modernit bisnesleijona tätä usko. Kun läväytät valkokankaalle viipalekuvatut Marc Zuckerbergin aivot, siirryt välittömästi ”uskottavien luennoitsijoiden” kastiin.

Kukaan ei maksa hymistelystä

Miksi sitten tähän hömppään uskotaan? Ehkä siksi, että ”perinteinen psykologia” edustaa liiallista varovaisuutta. Kun tutkija, kertoo aivoista, hän on viisaan pidättyväinen. Myöntäessään, kuinka vähän tietää, hän samalla myöntää olevansa perin juurin akateeminen ja tylsä.

Sen sijaan, kun uuden aallon braincoachaaja (ok, myönnän: hänellä kyllä voi olla takanaan 15 opintopisteen etäopinnot) kertoo yleisölleen aivojen selkeästä yhteydestä johtamisen, hän kertoo sen, mitä häneltä on tilattu. Hän kertoo sen, mitä kuulijat ovat tulleet kuulemaan.

Kaikki ovat tyytyväisiä, sillä kukapa nykymaailmassa maksaisi hymistelystä.


Tässä on myös syy siihen, miksi testosteronille tuoksahtavien machojohtajan on helpompi hyväksyä vuorovaikutuksen ja jopa (naisten korostamien) tunteiden merkitys. Kun asiat kiepsautetaan esille uuden, järeän ”aivotutkimuksen” kautta, se on jotenkin...niin, jotenkin uskottavampaa.

Perustotuutta ei silti kaatane mikään. Työelämän puikoissa pärjäävät edelleen ne esimiehet, jotka ovat luontaisesti hyviä ihmistuntijoita. Ihmistuntemus on taito, jonka juuret ovat salaperäisen etäällä, varhaislapsuudessa.

Toki se on taito, jossa voi kehittyä. Siinä taidossa lienee vain taivas rajana - meillä kaikilla.


Kuvat: kotipihalta ja lähilaitumilta

perjantai 18. toukokuuta 2012

Minä, ylisuoriutuja

Muistan takavuosilta opiskelijan, jonka pyrinnöt olivat hyytyneet graduvaiheeseen.

Hän, tämä nuori nainen, oli aina ollut kiltti suorittaja, lähestulkoon kympin oppilas. Mutta nyt jokin takkusi perusteellisesti – itse asiassa oli takunnut jo vuosia.

Kun jälleen kerran puhuin tämän opiskelijan kanssa gradujumin taustoista, hän totesi olevansa ”tyypillinen alisuoriutuja”. Sitten hän huomasi: ”Ja hei, Juha: kaikkihan me olemme alisuoriutujia!”


Kuultuani moisen analyysin olin yllättynyt. Oikeastaan en ollut ajatellut kohdallani koko asiaa, mutta nyt kun pysähdyin sen äärelle, tunsin, etten tuntenut samoin. Alisuoriutuminen ei ollut minun kokemukseni.

Ilmaisinkin mielipiteeni: ”Tuo ei päde minuun. Pikemminkin tuntuu kuin olisin aina ollut toisen laidan tyyppi, ylisuoriutuja. Kun ajattelen elämääni, tuntuu, kuin olisin jatkuvasti onnistunut paremmin kuin mihin minulla on ollut rahkeita.”

Otin tämän esille, koska nykyään näyttää olevan niin trendikästä puhua alisuoriutumisesta. Olen matalammalla oksalla, koska kykyjäni ei ole koskaan huomattu! ”Vasta nyt, nelikymppinenä, olen löytänyt itseni!”

Välillä tuntuu kuin näinkin laajasta uskosta omaan alisuoriutumiseen olisi tullut jonkinlainen uusi narsisimin muoto. 

Luonnollisesti syy elämän vääriin raiteisiin löytyy jostakin oman itsen ulkopuolelta, yhteiskunnasta, tai toisista ihmisistä: ”Alakoulun opettajani ei koskaan nähnyt lahjojani.”

Meidän Niko, erityislahjakas

Hiipii mieleeni toinenkin muistikuva. Se liittyy kokeneeseen, vuosikymmeniä opettajana toimineeseen mieheen.

Tämä opettaja oli alkanut suorastaan työlääntyä siihen, että vanhemmista oli tullut aina vain vaateliaampia. Omalle kullannupukalle pitäisi tarjota sitä ja sitä virikettä. ”Oletteko siellä koulussa yhtään panneet merkille, miten erityinen lapsi tämä meidän Niko on?”

Asia tuli jälleen kerran esille, tällä kertaa vanhempainillassa. Opettaja oli juuri käymässä lävitse lasten elämään kuuluvia ajankohtaisasioita.

Kesken opettajan puheen luokan keskiosasta nousi malttamaton käsi. Huiskuttaja halusi puheenvuoron: ”Olisin kysynyt, miten tässä luokassa huomioidaan erityislahjakkaita lapsia?”


Puheensa keskeyttämään joutunut opettaja ärtyi hieman, mutta onnistui kuitenkin kuuntelemaan (tyynesti) kysymyksen loppuun. Hän vastasi: ”Kuulkaa vanhemmat. Tämä on asia, joka nousee usein esille. On hyvä, että olette yhdellä koolla, joten esitän ajatukseni teille kaikille.

Näkemykseni mukaan tällä viidennellä luokalla ei ole yhtään erityislahjakasta oppilasta. Lahjoja kyllä on kaikilla, joka ainoalla. Mutta yhtään erityislahjakasta ei ole.

Olen ollut 35 vuotta opettajana. Urallani olen kohdannut vain yhden oppilaan, jota voitaisiin kutsua erityislahjakkaaksi.

Mutta hänenkään kohdallaan asiasta ei koitunut ongelmaa. Tuon erityislahjakkaan virittäminen koulussa ei ollut ongelma. Hän oli niin lahjakas, että keksi tekemistä aivan itse.”

Mitä sitten on ylisuoriutuminen?

Nii'in, voiko sellaista edes olla? Kuten sanottu, minulle ylisuoriutuminen on sitä, että tuntee menestyvänsä paremmin kuin mihin uskoo omaavansa lahjoja. Ehkä vielä tavallisempi merkki ylisuoriutumisesta on se, että tuntee joutuvansa alinomaan kykyjään ylittävään rooliin tai tehtävään.

Hetkinen. Eikö moderni työelämä ole juuri tätä jälkimmäistä? Eikö se vaadi meiltä aina hiukan enemmän kuin mitä meillä tuntuisi olevan lihaksia ja aikaa?


Jatkuvaa venymistä, jatkuvaa tyytymättömyyttä, ylisuoriutumista, jotta edes jotenkin voisi täyttää odotukset, joita sinulle asetetaan? Aivan, ainakin tällä perusteella ylisuoriutumisesta pitäisi puhua paljon enemmän.

Mutta ei se niin selvää ole, siis tämä määritys. Törmäsin luokitukseen, jossa tyypillisiksi ylisuoriutujiksi taulukoitiin muun muassa ”turhat julkkikset”. Ketä he ovat? Siihen jokainen vastannee parhaiten itse. Lahjoja ei oikein tunnu olevan, mutta julkisuus on tärkeää.

Määritelmä onnahtelee

Erään toisen luonnehdinnan mukaan ylisuoriutuja on henkilö, joka motivoituu erityisesti ulkoisista palkkioista. Hän voi runnoa kyynärpäillään läpi uskomattomien esteiden, vaikkapa rahan voimalla.

Ajatelkaapa tällaista esimiestä. Itsevarmuus suorastaan loistaa hänen emaloidusta otsastaan. Ihmisillä hänen lähellään ei taatusti ole hyvä olla.


Tällaiselta suoriutujalta saattavat puuttua empatiataidot tyystin. Piiskatessaan itseään jatkuvaan yli kykyjen toimimiseen, hänestä on kehittynyt säälimätön. Koska näin on, hänellä ei ole resursseja jemmassa pahan päivän varalle.

En kuitenkaan ole varma, onko asia näin. Minusta tuntuu, että modernin psykologian oppikirjoissa ei ole kunnollista määritelmää ylisuoriutumiselle.

Hyvä lukijani, oletko törmännyt ylisuoriutumisen ilmiöön? Jos olet, ota kantaa!

PS. Kuvat ovat tämän viikon satoa teemalla "kevään ilmiöitä".

torstai 10. toukokuuta 2012

Voiko lahjakkuuden löytää?


Kirjoittaessani tieteen nobelisteista kertovaa kirjaa Luova prosessi tieteessä, tulin törmänneeksi merkilliseen mieheen. Kaverin nimi oli Srinivasa Ramanujan. Luitte oikein, tuollainen se oli.

Tämä miekkonen oli viettänyt elämänsä 25 ensi vuotta Madrasin maakunnassa Intiassa. Elettiin 1900-luvun alkupuolta. Hän oli rutiköyhä satamakonttorin työntekijä, mutta – kuten pian ilmeni — jonkinlainen synnynnäinen nero, mitä tulee matematiikkaan ja erityisesti lukuteoriaan.

Kukaan ei ollut tiennyt tämän matemaattisen ihmeen olemassaolosta ennen muuatta tammikuista päivää vuonna 1913. Nimittäin, tuolloin Cambridgen yliopiston matematiikan professori Godfrey Harold Hardy (1877–1947), yksi tuon ajan johtavista matemaatikoista, sai työpöydälleen merkillisen kirjeen.


Kirjettä oli kohdeltu kaltoin. Sen tahrainen postileima oli kutakuinkin lukukelvoton. Kelpo professorin ravisteltua kuoren sisällön eteensä, pöydälle levisi kymmenkunta oudoin harakanvarpain, tarkasti reunoja myöten täytettyä paperiarkkia.

Arkit läpi lehteiltyään professori Hardylle selvisi vähin erin, että kyse oli noin sadasta matemaattisesta todistuksesta hyvin epäsovinnaisella, jopa käsittämättömällä tavalla kirjoitettuna.

Hardyn epätietoisuutta lisäsi, että kirje osoitti lähettäjän olevan – kuten Hardy asian myöhemmin ilmaisi — matemaattisesti täysin lukutaidoton. Allekirjoittajana oli Srinivasa Ramanujan.

Että kaverilla on otsaa!

Kirjeen sisältämät matemaattiset teoreemat olivat pääosiltaan hurjia ja mielikuvituksellisia, mutta muutaman niistä Hardykin toki ennestään tunsi.

Uskomattominta kuitenkin oli se, että tällä Ramanujan-nimisellä kaverilla oli ollut otsaa esittää joka ainoa päätelmä omana keksintönään. Ikään kuin hän olisi voinut tehdä sen ilman kenenkään apua!

Jokainen itseään kunnioittava matemaatikko olisi pitänyt kirjettä kaistapään tuotteena. Aluksi myös Hardy oli vakaasti sillä kannalla. Jälleen yksi sekopää!


Jokin kirjeessä kuitenkin kaihersi. Oli ehkä sittenkin olemassa häviävän pieni mahdollisuus, että kirjeen olisi laatinut vilpitön, äärimmäisen lahjakas, mutta täysin olemattoman sivistyksen omaava kirjoittaja.

Hmm…olisiko sellainen mitenkään mahdollista? Tämän mahdollisuuden eliminoidakseen Hardy levitti arkit kollegansa, professori John Edensor Littlewoodin (1985 – 1977) työpöydälle.

Ja niin herrat seuraavien tuntien ajan tulkitsivat näitä kryptisiä merkintöjä yhdessä. Joukossa oli muutamia sellaisiakin viritelmiä, joiden kohdalla professorit joutuivat nostamaan olematonta hattuaan. Niiden oikeellisuudesta ei voinut ilman seikkaperäistä tutkimusta sanoa yhtikäs mitään.

Nero keskeltä ei mitään

Perinpohjaisen puntaroinnin tuloksena tiedemiehet päätyivät tulokseen, että kirjeen väittämien täytyy olla tosia. Kenelläkään ei kerta kaikkiaan voinut olla niin hyvä mielikuvitus, että olisi voinut ravistella niitä hihastaan!

Johtopäätös oli uskomattomalta kuulostava: he olivat tulleet ”löytäneeksi” matemaattisen neron keskeltä ”ei mitään”

Tästä eteenpäin asiat saivat uuden käänteen. Ramanujan piti saada nopeasti Englantiin!


Yksi Hardyn kollegoista ottikin tehtäväkseen matkustaa Intiaan ja etsiä käsiinsä tämän merkillisen nuoren miehen. Mutkallisten vaiheiden jälkeen näin kävikin ja Ramanujanista tuli Hardyn oppilas.

Ramanujanin saavuttua Cambridgeen Hardy ei lakannut hämmästelemästä miehen kyvykkyyttä, se hämmästytti harva se päivä. Hardyn hämmennys johtui pääosin siitä, että Ramanujan teki löydöksensä pääosin ilman matemaatikon koulutusta.

Matematiikan historioissa Ramanujanin tapaa työskennellä on kuvattu ”eriskummalliseksi ja intuitiiviseksi”. Jotkut ovat luonnehtineet hänen työskentelyään ”mystiseksi ja spiritualistiseksi” – mihin näillä luonnehdinnoilla sitten viitataankaan.

Lahjakkuus piileksii

Kerroin Ramanujanista leikitelläkseni lahjakkuuden ­ilmiöllä. Lahjakkuus on kiinnostavaa, paitsi koulukasvatuksen, myös kotikasvatuksen näkökulmasta. Missä ja milloin lahjakkuus voidaan löytää?

Mitä, jos Ramanujan ei olisi koskaan osoittanut kirjettään Hardylle? Mitä jos Hardy olisi tehnyt pöydälleen ilmestyneelle kirjeelle samoin kuin pari hänen kollegaansa aiemmin – siivonnut sen muitta mutkitta roskakoriin?

Ramanujanin esimerkki johtaa kysymään: kuinka monta Isaac Newtonia, Albert Einsteinia tai Grogor Mendeliä on sittenkin jäänyt löytymättä?


Eikö ole merkillistä. Ihmiskunnan suurimmat lahjakkuudet eivät todennäköisesti ole Nokian, Googlen tai Toyotan palkkalistoilla. He eivät kävele Wall Streetillä, eivät yliopistojenkaan käytävillä.

Sen sijaan he voivat piilotella Tasmanian viidakossa, Lontoon slummeissa, mutta mikä kummallisista: he voivat keikkua tuoleineen Rytökyttylänperän alakoulun 3. luokan takapenkissä (se haaveksiva kaveri, joka tuntuu olevan kuin kaivukone, ulkona kaikesta).

Tai, ehkä se lahjakkuus piilottelee vaakatasossa oman olohuoneemme sohvalla. Tässä on kasvattajalle haastetta kerrakseen.

Nähdäpä lahjakkuus ympärillään - sitä nimittäin on!

perjantai 4. toukokuuta 2012

Kuihtunut leikki

"Ennen vanhaan metsästä kantautuva mekkala kertoi siitä, että siellä väsättiin joukolla havumajaa ja vaklattiin kavereita. Metsä oli tuolloin vielä mystinen paikka siitä laadittuun karttaan merkittiin Pääkallopolku."

Ei enää. Nyt metsä on sikatylsä paikka.

Näin ruoti Asta Leppä Helsingin Sanomissa (22.4.) keskiluokkaisten vanhempien suojeluintoa. Kuulemma ikinä ennen vanhemmat eivät ole holhonneet mussukoitaan niin kuin nykyään. Samalla on myös leikille, ikiaikaiselle lasten ystävälle, uhannut käydä kehnosti.

Ei toimittaja Leppä yksin ole. Kyllä me muutkin tämän kehityksen olemme merkille panneet. Muistelemme, kuinka meidän lapsuudessamme sentään tehtiin puroja ja savilällyä. Pelasimme ”pissikiveä” ja kymmentä tikkua laudalla.


Nyt moni meistä sortuu kieltämään lapsiltaan mäen laskemisen ja jopa keinumisen. Nähkääs: "kun se lauta on iskenyt niin monia päähän."


Siksi nykykeinu onkin autonrengas.

Yhdeksi kehittyneiden maiden uhkakuvaksi on tunnistettu alituiseen lyhenevä lapsuus. Olen joskus miettinyt, kuinkahan lyhyeksi se voikaan nipistyä?

Lyhenevä lapsuus näkyy siinä, että 11-vuotias ei enää suostu leikkimään nukeilla tai pikkuautoilla. Mieluummin hän mesettää, imuttaa soittoääniä netin palveluista tai profiloi iPhoneansa.

Sitä paitsi: nykylapset eivät edes tunnu osaavan leikkiä. Sen sijaan, että leikkisivät, he riehuvat ja käyvät ylikierroksilla.

Se johtuu harjoituksen puutteesta - muun muassa. Jotta osaa leikkiä, pitää leikkimistä harjoitella. Harjoituksen puute puolestaan johtuu siitä, että ruudun ääressä menee niin paljon mukavammin aika – ”ja turvallisemmin”, luulee nykyvanhempi.

Tässä luulossaan moderni vanhempi on tietysti niin väärässä.

Tikapuut todellisuuteen

Leikki kuuluu lapsen elämään, oikeasti. Se kuuluu siihen aivan kuten hengittäminen, syöminen ja nukkuminen.

Leikin avulla lapsi tutkii maailmaa, sovittautuu siihen. Leikki on kuin tikapuut. Leikin avulla pienestä ihmisestä kehittyy suuri ja leikin avulla pieni ihminen saavuttaa jotain sellaista, mitä ei voisi koskaan saavuttaa ilman leikkiä.

Vaikka lapsi ei leiki oppiakseen, hän kyllä oppii leikkiessään. Aivan pienelle lapselle leikki on lähes ainoa hyvä tapa oppia.


Kun kolmevuotias istuu olohuoneen lattialla latoen Duploja yhteen, hän puhuu. Ellei hän puhu, hän ajattelee. ”Tämä palikka sopii tuohon! Sopiikohan se tuohon?”

Leikkiessä kehittyy ajattelu ja kieli. Lapsi oppii yhdistelemään erilaisia asioita (tässä: Duploja) yhteen joustavalla ja yllättävälläkin tavalla. Tästä siis seuraa tuota!

Eikä siinä kaikki. Kun leikissä on mukana sisaruksia ja kavereita, leikkijä oppii yhdessä pelaamisen taitoja, sääntöjä sekä tietysti omien tunteidensa säätelyä. ”Nämä kaikki Duplot tässä eivät olekaan minun.” Tämä on taito, joka näyttää olevan monilta hukassa.

Yksi leikin asiaa puolustanut hahmo oli hollantilainen kulttuurintutkija Johan Huizinga. Kirjassaan Leikkivä ihminen (1938), Huizinga väitti, että meillä kaikilla – myös aikuisilla — on luontainen tarve tehdä kaikenlaista näennäisen tarpeetonta.

Aikuinenkin ”leikkii asioita todeksi”, päivittäin.

Näpit irti!

Leikkiä on sanottu lapsen työksi. Siinä on kyllä väärinymmärryksen makua. Tuo haukahdus osoittaa, että monet meistä aikuisista haluavat arvostaa leikissä vain sitä osaa, mikä muistuttaa työtä.

Siis: leikki on mielestämme arvokasta, jos se ohjaa mussukoitamme ahkeruuteen, sitkeyteen, säästäväisyyteen tai vaikkapa oikeaan kunnianhimoon. Tässä lienee yksi syy siihen, miksi me aikuiset koetamme niin innokkaasti sekaantua lastemme leikkeihin.


Emmehän me pahaa halua. Haluamme vain…eh… ikään kuin ”hienovaraisesti ohjata” leikkiä!

Ja pöh. Aito lasten leikki on omaehtoista ja ulkoisesta ohjailusta vapaata. Sen pitäisi lähteä lapsista itsestään. Siinä ei pitäisi olla mukana aikuisen sormeilua.

Leikki terapoi

Kirjailija Hannu Raittila kuvaa esseessä ”Vieras sielu” omaa lapsuuttaan. Noin viisivuotiaana hänen äitinsä kuoli. Hän jäi isänsä kanssa kahden. ”Olin ainoa lapsi ja jouduin seurustelemaan paljon itseni kanssa.”

Raittila kertoo puhuneensa paljon itsekseen. Itse asiassa hän väittää runsaan itsekseen puhumisen olevan selvin syy siihen, miten hänestä tuli niinkin vaivattomasti kirjailija. Ehkä siinä on perää.


Ainakin voin sieluni silmin kuvitella tulevan kirjailija Raittilan istuksineen muutamine puuleluineen kotimökkinsä lattialla. Pieni poika leikki ja puhua sopotti. Hän oli maailmassa ilman äitiä. Sitä oli pienen ihmisen vaikea käsittää. Siitä piti tehdä lauseita ja ne piti sanoa ääneen.

Tässä mielessä leikki on arjen terapiaa. Leikin avulla lapsi voi siirtää itsensä henkisesti etäälle tilanteesta – vaikkapa kuolemasta. Näin leikistä tulee silta selviämiseen ja jaksamiseen.