perjantai 4. toukokuuta 2012

Kuihtunut leikki

"Ennen vanhaan metsästä kantautuva mekkala kertoi siitä, että siellä väsättiin joukolla havumajaa ja vaklattiin kavereita. Metsä oli tuolloin vielä mystinen paikka siitä laadittuun karttaan merkittiin Pääkallopolku."

Ei enää. Nyt metsä on sikatylsä paikka.

Näin ruoti Asta Leppä Helsingin Sanomissa (22.4.) keskiluokkaisten vanhempien suojeluintoa. Kuulemma ikinä ennen vanhemmat eivät ole holhonneet mussukoitaan niin kuin nykyään. Samalla on myös leikille, ikiaikaiselle lasten ystävälle, uhannut käydä kehnosti.

Ei toimittaja Leppä yksin ole. Kyllä me muutkin tämän kehityksen olemme merkille panneet. Muistelemme, kuinka meidän lapsuudessamme sentään tehtiin puroja ja savilällyä. Pelasimme ”pissikiveä” ja kymmentä tikkua laudalla.


Nyt moni meistä sortuu kieltämään lapsiltaan mäen laskemisen ja jopa keinumisen. Nähkääs: "kun se lauta on iskenyt niin monia päähän."


Siksi nykykeinu onkin autonrengas.

Yhdeksi kehittyneiden maiden uhkakuvaksi on tunnistettu alituiseen lyhenevä lapsuus. Olen joskus miettinyt, kuinkahan lyhyeksi se voikaan nipistyä?

Lyhenevä lapsuus näkyy siinä, että 11-vuotias ei enää suostu leikkimään nukeilla tai pikkuautoilla. Mieluummin hän mesettää, imuttaa soittoääniä netin palveluista tai profiloi iPhoneansa.

Sitä paitsi: nykylapset eivät edes tunnu osaavan leikkiä. Sen sijaan, että leikkisivät, he riehuvat ja käyvät ylikierroksilla.

Se johtuu harjoituksen puutteesta - muun muassa. Jotta osaa leikkiä, pitää leikkimistä harjoitella. Harjoituksen puute puolestaan johtuu siitä, että ruudun ääressä menee niin paljon mukavammin aika – ”ja turvallisemmin”, luulee nykyvanhempi.

Tässä luulossaan moderni vanhempi on tietysti niin väärässä.

Tikapuut todellisuuteen

Leikki kuuluu lapsen elämään, oikeasti. Se kuuluu siihen aivan kuten hengittäminen, syöminen ja nukkuminen.

Leikin avulla lapsi tutkii maailmaa, sovittautuu siihen. Leikki on kuin tikapuut. Leikin avulla pienestä ihmisestä kehittyy suuri ja leikin avulla pieni ihminen saavuttaa jotain sellaista, mitä ei voisi koskaan saavuttaa ilman leikkiä.

Vaikka lapsi ei leiki oppiakseen, hän kyllä oppii leikkiessään. Aivan pienelle lapselle leikki on lähes ainoa hyvä tapa oppia.


Kun kolmevuotias istuu olohuoneen lattialla latoen Duploja yhteen, hän puhuu. Ellei hän puhu, hän ajattelee. ”Tämä palikka sopii tuohon! Sopiikohan se tuohon?”

Leikkiessä kehittyy ajattelu ja kieli. Lapsi oppii yhdistelemään erilaisia asioita (tässä: Duploja) yhteen joustavalla ja yllättävälläkin tavalla. Tästä siis seuraa tuota!

Eikä siinä kaikki. Kun leikissä on mukana sisaruksia ja kavereita, leikkijä oppii yhdessä pelaamisen taitoja, sääntöjä sekä tietysti omien tunteidensa säätelyä. ”Nämä kaikki Duplot tässä eivät olekaan minun.” Tämä on taito, joka näyttää olevan monilta hukassa.

Yksi leikin asiaa puolustanut hahmo oli hollantilainen kulttuurintutkija Johan Huizinga. Kirjassaan Leikkivä ihminen (1938), Huizinga väitti, että meillä kaikilla – myös aikuisilla — on luontainen tarve tehdä kaikenlaista näennäisen tarpeetonta.

Aikuinenkin ”leikkii asioita todeksi”, päivittäin.

Näpit irti!

Leikkiä on sanottu lapsen työksi. Siinä on kyllä väärinymmärryksen makua. Tuo haukahdus osoittaa, että monet meistä aikuisista haluavat arvostaa leikissä vain sitä osaa, mikä muistuttaa työtä.

Siis: leikki on mielestämme arvokasta, jos se ohjaa mussukoitamme ahkeruuteen, sitkeyteen, säästäväisyyteen tai vaikkapa oikeaan kunnianhimoon. Tässä lienee yksi syy siihen, miksi me aikuiset koetamme niin innokkaasti sekaantua lastemme leikkeihin.


Emmehän me pahaa halua. Haluamme vain…eh… ikään kuin ”hienovaraisesti ohjata” leikkiä!

Ja pöh. Aito lasten leikki on omaehtoista ja ulkoisesta ohjailusta vapaata. Sen pitäisi lähteä lapsista itsestään. Siinä ei pitäisi olla mukana aikuisen sormeilua.

Leikki terapoi

Kirjailija Hannu Raittila kuvaa esseessä ”Vieras sielu” omaa lapsuuttaan. Noin viisivuotiaana hänen äitinsä kuoli. Hän jäi isänsä kanssa kahden. ”Olin ainoa lapsi ja jouduin seurustelemaan paljon itseni kanssa.”

Raittila kertoo puhuneensa paljon itsekseen. Itse asiassa hän väittää runsaan itsekseen puhumisen olevan selvin syy siihen, miten hänestä tuli niinkin vaivattomasti kirjailija. Ehkä siinä on perää.


Ainakin voin sieluni silmin kuvitella tulevan kirjailija Raittilan istuksineen muutamine puuleluineen kotimökkinsä lattialla. Pieni poika leikki ja puhua sopotti. Hän oli maailmassa ilman äitiä. Sitä oli pienen ihmisen vaikea käsittää. Siitä piti tehdä lauseita ja ne piti sanoa ääneen.

Tässä mielessä leikki on arjen terapiaa. Leikin avulla lapsi voi siirtää itsensä henkisesti etäälle tilanteesta – vaikkapa kuolemasta. Näin leikistä tulee silta selviämiseen ja jaksamiseen.

4 kommenttia:

  1. Olet taas kerran niin oikeassa! Lasten leikkitaidot kuihtuvat nykyisin todella nopeasti. Tai niin ainakin aikuisen näkökulmasta tuntuisi käyvän.

    Leikit ovat toki osin muuttaneet myös muotoaan, mutta eivät välttämättä täysin hyvään suuntaan. Vaikka pojat ovat leikkineet erilaisilla pyssyillä sotaleikkejä iät ja ajat, niin nykyisin leikit - tai pelit - ovat yhä väkivaltaisempia. Median kautta tulvivalla todellisella ja fiktiivisellä väkivallalla on takuulla osuutensa, mutta myös video- ja tietokonepeliteollisuus on vahvasti syyllinen aggressivisuuden ja levottomuuden lisääntymiseen.

    Tulemme jälleen tietokoneen hurmaan. Netti ja pelit vetävät lapsia yhä nuorempina uskomattoman voimakkaasti puoleensa. Onhan tietokoneen multimedia ja virtuaalitodellisuudet sellainen aistien supervirittäjä, että sen herättämiin tuntemuksiin epäilemättä helposti addiktoituu. Tietokone, netti ja pelit vievät lasten ja nuorten arjessa todella paljon aikaa. Uskoisin, että meidän aikuisten pitäisi myös katsoa peiliin ja miettiä, että minkälaisen mallin annamme jälkikasvullemme tietokoneen käytöstä osana elämää - miten tärkeä tuo vekotin on meille ja minkälaisen mallin annamme muunlaisesta vapaa-ajan vietosta? Jos istumme kaikki illat koneen ääressä, niin onko ihme, jos tuo aikuisten maailma alkaa kovasti kiehtoa myös lapsia? Tässä voisi ainakin olla hyvä hieman "ohjailla" lasten puuhia.

    Kerroin äskettäin yhdelle amerikkalaiselle äidille, että meidän 8-vuotias kuopuksemme leikkii vielä silloin tällöin puujunaradalla. Poika itse asiassa osti siihen juuri uuden osankin omilla säästöillään. Amerikkalaisnainen oli yllättynyt ja ihmeissään, että vieläkö tuon ikäinen leikkii sellaisella. Hänen kokemuksensa oli sama kuin useimpien nykyvanhempien: lasten ja nuorten aika kuluu koneilla ja tietokonepelien parissa.

    Kuopuksemme on toki jo "löytänyt" tietokonepelit joitain vuosia sitten ja pääsee silloin tällöin pelaamaan, mutta me vanhemmat olemme iloinneet siitä, että hän osaa myös välillä sanoa pelaamista ehdottaville kavereilleen: "ei viitsi aina pelata, nyt leikitään...".

    Saa nähdä, löytyykö naapurustosta vielä tulevana kesänä riittävästi kavereita "purkkikseen" tai "pehmikseen", jotka ovat olleet monena vuonna suosikkileikkejä ulkona... Kaupungeissa rakennetaan nykyisin jopa omakotialueet niin tiiviiksi ja pienille tonteille, että tilaa juuri minkäänlaisiin pihaleikkeihin ei käytännössä ole - meillä sattuu olemaan rivitalossa harvinaisen laaja piha-alue, jossa lapset ovat mahtuneet juoksemaan ja touhuamaan vuosien mittaan erilaisia pelejä ja leikkejä. Mutta pääsääntöisesti talojen pihat ovat niin pikkuruisia, että sopivien leikkien keksiminen tuottaisi itsellenikin päänvaivaa... Eli leikin harjoittelupaikatkin ovat osin hakusessa. Lähiön ostarille kovin nuoria ei mielellään päästäisi "leikkimään" aikuista.

    Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Kiitos, kun nostit sen esiin. Lopuksi vielä siteeraus viime sunnuntain Hesarista (6.5.2012, s. E2), jossa Jari Sarasvuon kolumni heijastelee hieman nykyaikuisten ajattelua. Hän lopettaa kolumninsa rinnastukseen: "Terve lapsi leikkii. Terve aikuinen kilpailee." Uudella tavoin muotoiltu "leikki on lapsen työtä"?

    VastaaPoista
  2. Kiitos pitkästä, paneutuvasta kommentista! Totta. Tietokone on haaste, mutta niin on muukin ruutuaika. Kuulin juuri eräältä opettajalta, kuinka koulun ekaluokkalaisten kohdalla oli tehty outo havainto: melkein puolet luokan oppilaista piti kynää kädessään selvästi väärin - niin oudosti, että kirjoittamisen opettelu tuotti selviä ongelmia. Kun virheellisen asennon taustoja lähdettiin pohtimaan, todettiin, että ilmeisesti nämä lapset olivat viettäneet niin vähän aikaa kynä kädessä (piirrellen, askarrellen jne.), että kirjoittamisen alkeiden edellyttämä hienomotoriikka oli jäänyt kehittymättä. Pienten ihmisten aika siis oli mennyt tietokoneen äärellä. Ongelmalliseksi mainittu piirre koituu sen takia, että ekaluokkalainen alkaa olla jo liian "vanha" oppiakseen pois virheellisistä tottumuksista.

    VastaaPoista
  3. Kirjoitat Juha lempiaiheestani. Voisin puhua siitä, vaikka kuinka paljon. Ihan lyhyesti kolme asiaa.

    Ensiksi meidän aikuisten tehtävä on auttaa lapsia leikkimään. Kyse on sallimisesta ja valmiuksien luomisesta sekä ylläpitämisestä.

    Toiseksi lapsen lähellä olevat aikuiset vaikuttavat huomattavasti lapsen liian nopeaan kasvuun ulos lapsuudsta. Sekä vanhemmat että useat opettajatkin pitävät lapsia teineinä melko aikaisessa alakouluiässä.

    Lopuksi ihan todella pohdittavaksi: mikä on leikkiä? Me aikuiset käsittelemme leikkiä kovin rajallisesti oman lapsuutemme näkökulmasta. Lapset kuitenkin elävät tässä muuttuneessa ja muuttuvassa maailmassa aivan kuten me aikuiset. Meidän työmme on muuttunut paljon vuosikymmenten saatossa. Onhan kumma, jos ei lasten leikki muutu lainkaan.

    Ja muuten: millä oikeudella me aliarvioimme heidän leikkejään? Väitän, että me aikuiset emme ymmärrä kaikkia lasten toimintoja leikiksi, vaikka he itse kokisivat asian näin olevan.

    VastaaPoista
  4. Tuokin on totta, sekin, että sorrumme niin helpopsti nostalgiaan surkutellessamme lasten leikin muuntumista. "Voi, kun niin harva enää osaa näitä ihania lapsuutemme leikkejä!" Kymmenen tikkua laudalla ei ehkä olekaan aivan sama kuin silloin joskus, koska maailma ympärillämme ei ole moneltakaan osin sama. Myös hienovaraisuutta kaivataan. Sen sijaan, että sekaantuisimme "viisaalla ohjailulla" lastemme leikkeihin, voisimme siirtyä leikin hienovaraisiksi tarkkailijoiksi. Kun lapsen leikkia seuraa, siitä voi jopa oppia jotakin - kuka ties.

    VastaaPoista