perjantai 18. toukokuuta 2012

Minä, ylisuoriutuja

Muistan takavuosilta opiskelijan, jonka pyrinnöt olivat hyytyneet graduvaiheeseen.

Hän, tämä nuori nainen, oli aina ollut kiltti suorittaja, lähestulkoon kympin oppilas. Mutta nyt jokin takkusi perusteellisesti – itse asiassa oli takunnut jo vuosia.

Kun jälleen kerran puhuin tämän opiskelijan kanssa gradujumin taustoista, hän totesi olevansa ”tyypillinen alisuoriutuja”. Sitten hän huomasi: ”Ja hei, Juha: kaikkihan me olemme alisuoriutujia!”


Kuultuani moisen analyysin olin yllättynyt. Oikeastaan en ollut ajatellut kohdallani koko asiaa, mutta nyt kun pysähdyin sen äärelle, tunsin, etten tuntenut samoin. Alisuoriutuminen ei ollut minun kokemukseni.

Ilmaisinkin mielipiteeni: ”Tuo ei päde minuun. Pikemminkin tuntuu kuin olisin aina ollut toisen laidan tyyppi, ylisuoriutuja. Kun ajattelen elämääni, tuntuu, kuin olisin jatkuvasti onnistunut paremmin kuin mihin minulla on ollut rahkeita.”

Otin tämän esille, koska nykyään näyttää olevan niin trendikästä puhua alisuoriutumisesta. Olen matalammalla oksalla, koska kykyjäni ei ole koskaan huomattu! ”Vasta nyt, nelikymppinenä, olen löytänyt itseni!”

Välillä tuntuu kuin näinkin laajasta uskosta omaan alisuoriutumiseen olisi tullut jonkinlainen uusi narsisimin muoto. 

Luonnollisesti syy elämän vääriin raiteisiin löytyy jostakin oman itsen ulkopuolelta, yhteiskunnasta, tai toisista ihmisistä: ”Alakoulun opettajani ei koskaan nähnyt lahjojani.”

Meidän Niko, erityislahjakas

Hiipii mieleeni toinenkin muistikuva. Se liittyy kokeneeseen, vuosikymmeniä opettajana toimineeseen mieheen.

Tämä opettaja oli alkanut suorastaan työlääntyä siihen, että vanhemmista oli tullut aina vain vaateliaampia. Omalle kullannupukalle pitäisi tarjota sitä ja sitä virikettä. ”Oletteko siellä koulussa yhtään panneet merkille, miten erityinen lapsi tämä meidän Niko on?”

Asia tuli jälleen kerran esille, tällä kertaa vanhempainillassa. Opettaja oli juuri käymässä lävitse lasten elämään kuuluvia ajankohtaisasioita.

Kesken opettajan puheen luokan keskiosasta nousi malttamaton käsi. Huiskuttaja halusi puheenvuoron: ”Olisin kysynyt, miten tässä luokassa huomioidaan erityislahjakkaita lapsia?”


Puheensa keskeyttämään joutunut opettaja ärtyi hieman, mutta onnistui kuitenkin kuuntelemaan (tyynesti) kysymyksen loppuun. Hän vastasi: ”Kuulkaa vanhemmat. Tämä on asia, joka nousee usein esille. On hyvä, että olette yhdellä koolla, joten esitän ajatukseni teille kaikille.

Näkemykseni mukaan tällä viidennellä luokalla ei ole yhtään erityislahjakasta oppilasta. Lahjoja kyllä on kaikilla, joka ainoalla. Mutta yhtään erityislahjakasta ei ole.

Olen ollut 35 vuotta opettajana. Urallani olen kohdannut vain yhden oppilaan, jota voitaisiin kutsua erityislahjakkaaksi.

Mutta hänenkään kohdallaan asiasta ei koitunut ongelmaa. Tuon erityislahjakkaan virittäminen koulussa ei ollut ongelma. Hän oli niin lahjakas, että keksi tekemistä aivan itse.”

Mitä sitten on ylisuoriutuminen?

Nii'in, voiko sellaista edes olla? Kuten sanottu, minulle ylisuoriutuminen on sitä, että tuntee menestyvänsä paremmin kuin mihin uskoo omaavansa lahjoja. Ehkä vielä tavallisempi merkki ylisuoriutumisesta on se, että tuntee joutuvansa alinomaan kykyjään ylittävään rooliin tai tehtävään.

Hetkinen. Eikö moderni työelämä ole juuri tätä jälkimmäistä? Eikö se vaadi meiltä aina hiukan enemmän kuin mitä meillä tuntuisi olevan lihaksia ja aikaa?


Jatkuvaa venymistä, jatkuvaa tyytymättömyyttä, ylisuoriutumista, jotta edes jotenkin voisi täyttää odotukset, joita sinulle asetetaan? Aivan, ainakin tällä perusteella ylisuoriutumisesta pitäisi puhua paljon enemmän.

Mutta ei se niin selvää ole, siis tämä määritys. Törmäsin luokitukseen, jossa tyypillisiksi ylisuoriutujiksi taulukoitiin muun muassa ”turhat julkkikset”. Ketä he ovat? Siihen jokainen vastannee parhaiten itse. Lahjoja ei oikein tunnu olevan, mutta julkisuus on tärkeää.

Määritelmä onnahtelee

Erään toisen luonnehdinnan mukaan ylisuoriutuja on henkilö, joka motivoituu erityisesti ulkoisista palkkioista. Hän voi runnoa kyynärpäillään läpi uskomattomien esteiden, vaikkapa rahan voimalla.

Ajatelkaapa tällaista esimiestä. Itsevarmuus suorastaan loistaa hänen emaloidusta otsastaan. Ihmisillä hänen lähellään ei taatusti ole hyvä olla.


Tällaiselta suoriutujalta saattavat puuttua empatiataidot tyystin. Piiskatessaan itseään jatkuvaan yli kykyjen toimimiseen, hänestä on kehittynyt säälimätön. Koska näin on, hänellä ei ole resursseja jemmassa pahan päivän varalle.

En kuitenkaan ole varma, onko asia näin. Minusta tuntuu, että modernin psykologian oppikirjoissa ei ole kunnollista määritelmää ylisuoriutumiselle.

Hyvä lukijani, oletko törmännyt ylisuoriutumisen ilmiöön? Jos olet, ota kantaa!

PS. Kuvat ovat tämän viikon satoa teemalla "kevään ilmiöitä".

2 kommenttia:

  1. Hyvin läheltä. Ystäväni on töissä kaksi kylkiluuta murtuneena, eräissä intiimialueen vaivoissa joita en tässä mainitse,verenpaineessa 198/101 (josta aiheutuivat muun muassa em. murtumat), lisäksi hänellä on huolta omista aikuista lapsistaan, jotka eivät täytä hänen yrittämiskriteeteitään, vaan valitsevat toimettomuuden ja työttömyyden. Ystävälläni on toki useita sairaslomaosoituksia, mutta hän sanoo, että ei tarvitse niitä. Toisinaan saan häneltä itsetuhoisia viestejä, mutta ne hän kuittaa seuraavana päivänä sanoen, että ne olivat vain vitsejä.Kun kysyn, miksi ihmeessä hän haluaa olla töissä näinkin huonossa kunnossa, hän vastaa: "Mutta kun siellä töissä on niin mukavaa!"
    Olen yrittänyt auttaa minkä voin, mutta koen että sanani kaikuvat kuuroille korville. Päinvastoin, ehkä hän jopa kokee hienoista mielihyvää, kun totean hänen liikkuvan äärilaidoilla. Surullista.

    VastaaPoista
  2. Ylisuoriutumisesta voisin kirjoittaa pitkänkin pätkän. Esimerkin: Itseni. Luonteen piirre tai sisään istutettu ominaisuus. Mikälie. Puoli, jonka kulmia koitan hioa pehmeämmiksi, koska usein vähempikin riittäisi erinomaiseen suoritukseen. Tuudittaudun kiireeseen. Liialliseen. Se löytää minut tai oikeammin minä löydän sen. Joskus rauhoitan, hidastan ja kuuntelen, kunnes lipsun takaisin. Se on minussa. En suinkaan huolehdi vain tästä hetkestä, opinnoista ja työstä niin hyvin kuin kykenen, vaan valmistelen tulevaisuutta. Lasken toimeentuloa pitkälle kuukausien tai vuosien päähän. Pyrin tekemään tulevaisuudesta järkevää, jäsenneltyä ja huolella ajateltua. Varautua yllätyksiin, minimoida epäonnistumisia, avata ovia niin paljon, että on vara mistä valita. Ainakin tietäisin sitten tehneeni parhaani. Minulla se vain tuntuu usein olevan keskimääräistä enemmän. Ehkä sekin on tietynlaista narsismia. Saan mielihyvää siitä, että ajattelen toimineeni hyvin. Tosin, jos pohdin tarpeeksi pitkälle ja löydän paikan, missä toiminta toisella tavalla olisi johtanut parempaan lopputulokseen tänään, osaan myös soimata itseäni. Olisihan minun pitänyt osata toimia paremmin, saada itsestäni enemmän irti.

    Nyt mielessä valmistuminen. Jos olisin tehnyt gradun valmiiksi keväällä, parin jarrutteluista huolimatta löytänyt motivaation rutistaa. Ehkä nyt ei oltaisi tilanteessa, että gradu on liki valmis, mutta ohjaaja lomilla enkä näin ollen saa papereita ennen lokakuun loppua. Kolmen kuukauden palkka 600-700e/kk vähemmän kuin papereiden kera. Vaikuttaa äitiyspäivärahaan jo suuresti. Minä kun luulin pelanneeni kortit hyvin, kun työpaikka on vuodeksi. Sieltä on taloudellisesti järkevää jäädä äitiyslomalle verraten opintotukeen. Mutta tuo satojen eurojen hävikki harmittaa.

    Voiko gradua kansittaa ilman ohjaajan lupaa/suostumusta/ohjausta? Toukokuun alun jälkeen ei ohjaajaa ole saanut kiinni. Johtopäätökset, teoriaosio ja pohdinta vailla kommentteja. Analyysi sai kiitosta. Kansissa, kolmena kappaleena gradun pitäisi olla 8.elokuuta. Pari eri yliopistossa, arvosanasta pitäisi sopia. Ohjaaja toisessa päässä palaa lomilta 15.8. Omastani en tiedä. Nyt on vasta heinäkuun loppu. Elokuussa aloitan oman alan työt. Oikea palkka alkaisi siis juosta marraskuussa. Aika myöhään, kun pian vuoden vaihteen jälkeen aloitan odotuksen ja valmistautumisen elämäni isoimpaan muutokseen. Kenen kannalta on järkevää moinen byrokratia, joka viivästyttää valmistumista kuukausilla?

    Mutta kuten totesit.
    Tämä ei ole muotia. Sen sijaan, että pyrkisin löytämään keinon kääntää vene vielä. Etsiä porsaan reiän, jolla valmistumista saadaan nopeutettua edes syyskuun loppuun. Jollain lailla sumplittua ihmisten hyväntahtoisuudella. Olisi trendikkäämpää logata facebookkiin ja vuodattaa profiilipäivityksessä omaa surkeuttaan. Epäonnistuin. Alisuoriuduin, koska niin monet muut saivat kyllä paperinsa ajoissa. Ei siinä kohtaa mietitä elämäntilannetta tai mitä kaikkea opiskeluaikana sai aikaan muita enemmän. Muodikasta on rypeä surkeudessaan ja kerjätä sympatiaa 'kavereilta'. Mikä olisi parempaa itsetunnon pönkitystä, kun ystävien myötätuntoiset kommentit profiilipäivityksen alle?

    VastaaPoista