Rauhoitu ihmeessä

Ollaan keskikesän kynnyksellä. Taukoamatonta lintujen laulua, ihan pikkuisen hyttysten ininää, kesäisiä tuoksuja…

Viimeistään nyt olisi kyettävä etääntymään (työ)kiireestä, jatkuvasta ponnistelusta ja iänikuisesta suorittamisesta. Vai,… tuntuuko kenties siltä, että juuri nyt ovat viimeiset hetket ottaa itsestään viimeiset löysät pois?

Siis, että voisi vasta sitten tyynin mielin viettää lomansa? Tai, että loman voisi edes mitenkään pitää!

Mitä onkaan kiire? Kirjailija Milan Kundera on sanonut sen omalla tavallaan kirjassaan Kiireettömyys: ”Kun asioita tulee liian nopeasti, kukaan ei voi olla varma mistään, ei yhtään mistään, ei edes itsestään.”

Kiire on tunnetila. Se syntyy siitä, että ahdamme liian paljon asioita liian vähään aikaan.

Tavallaan kiire on myös hermostuneisuuden muoto. Se on tunne siitä, että pitäisi olla jo seuraavassa kadun kulmassa. Tai, että: ”Voi voi. Tämähän olisi pitänyt tehdä jo eilen!”

Olen kiireinen, olen tärkeä

Kiire on ristiriitainen tunne. Oletteko huomanneet, että kiire ja ”jatkuva liike” tekevät meistä tärkeitä.

On niin muodikasta pysyä taukoamattomassa liikkeessä, tai kuten sosiologi Zygmunt Bauman on asian haukahtanut: ”Kyvyttömyys pysähtyä on yksi nyky-yhteiskunnan omimmista piirteistä.”

Huomaatteko! Toisaalta voivottelemme kiirettä, mutta toisaalta pädemme ja olemme ikään kuin olemassa kiireen kautta.

Kiireessä on jotain taianomaista. Paitsi, että kiire on tarttuvaa, se on globaalia. Sitä osoittaa se, että kiireestä puhutaan niin samoin sanankääntein ja niin samanaikaisesti eri puolilla maailmaa.

Esimerkiksi Japanissa on kehitelty oma sanakin kroonisen kiireen ja liikatyöskentelyn aiheuttamalle sydänkuolemalle. Kun näin ikävästi pääsee käymään, japanilaiset puhuvat kiroshista.

Kiire kuuluu erityisesti kaikkialle

Kiire tuottaa vahinkoa, vaikkapa ystävyyssuhteisiin.

Luin jotakin brittiläistä kiiretutkimusta, jonka mukaan puolet sikäläisistä aikuisista tunnusti menettäneensä yhteyden yhteen tai useampaan ystäväänsä aivan liian tiukkojen aikataulujen vuoksi.

Britannian valtion julkaisemien tilastojen mukaan sikäläinen työssä käyvä vanhempi käyttää tätä nykyä kaksi kertaa enemmän aikaa sähköpostien lukemiseen kuin omien lastensa kanssa oleiluun. Minusta tuntuu, että tämä kotoinen työelämämme on aivan yhtä kiireellä kyllästettyä.

Nyt joku kysyy, voiko kiire olla koskaan hyväksi?

Njaah… Ehkä kiire on hyväksi ja hyväksyttyä, jos se on ehdottoman tilapäistä ja sen avulla saadaan jotain hyvää aikaan, esimerkiksi pelastetuksi ihmiselämä.

Yleensä asiat ovat kyllä aivan päinvastoin, eli kiire synnyttää huonoja asioita, onnettomuuksia, keskentekoisuutta - vaikkapa viimeistelemättömiä tuotteita. Näistähän on jatkuvasti uutisia ympäri maailman.

Kaiken aikaa löytyy rottia säilykepurkeista. Kaiken aikaa autojen kaasupolkimet juuttuvat pohjaan. Niin käy kiireen vuoksi, kun ei ehditä tehdä asioita kunnolla.

Hallittu hidastelu

Hallittu hidastelu, tai kuten myös sanotaan, downshiftaaminen, on kepin tuikkaamista kiireen rattaiden pinnojen väliin.

Ei kyse laiskuudesta ole, enemmänkin kohtuullistamisesta. Se on pysähtymistä, järjen käyttöä. Se on siirtymistä peilin eteen ja kysymistä: mitä ihmettä varten sinä ihminen paahdat? Luuletko kerran olevasi onnellinen, kun muistat hölkyttäneesi kiireellä läpi elämäsi?

En sano, että jokaisen pitäisi harrastaa hidastelua, mutta vissi, omakohtainen suhde alituiseen tukka putkalla rientämiseen meidän olisi hyvä löytää.

Hallittu hidastelu on vastalääke elämäntapamme synnyttämälle stressille ja kiireelle. Aivan samanlaisia terapeuttisia merkityksiä on vaikkapa puutarhanhoidolla, kutomisella tai vaikkapa mato-onkimisella. Kokeilkaapa sitä kesäauringon kilossa läheisellä järvellä – mikä mahtava fiilis!

Itse asiassa juuri Juhannus on aikaa, jolloin pitäisi olla aikaa itselle ja läheisille. Se on aikaa, jolloin ulottuvillanne on – pitäisi olla — rippunen tahkeasti soljuvaa, suorastaan matavaa aikaa.

Hyvää keskikesän juhlaa kaikille!

Mistä kertovat kauneusleikkaukset

Kesällä jonot kauneuskirurgiaan venyvät. Luitte oikein, totta se on. Nimittäin, jo muutama vuosi sitten huomattiin, että esimerkiksi opettajat työllistävät plastiikkakirurgisia sairaaloita kesäaikaan.

Noo, ei pidä liioitella.

Ei opettajien ammattikunnan piirissä tämä tällainen tietenkään vielä kooovin yleistä ole. Silti, alan ammattilaiset ovat kyllä panneet merkille, että plastiikkakirurgisten sairaaloiden kesäkuun alku täyttyy nimenomaan opetusalan ammattilaisista.


Syy on siinä, että tämän tyyppisistä leikkauksista ei heru sairaslomaa.

Ylipäätään, plastiikkakirurgisten klinikoiden potilaiksi tulee yhä enemmän henkilöitä, jotka joutuvat työkseen olemaan paljon toisten silmissä. Opettajien lisäksi tämmöisiä ammatteja ovat esimerkiksi konsultit.

Joka siis luuli, että plastiikkakirurgia olisi vain julkkisten juttu, on hakoteillä. Myöskään siinä ei kuulemma ole eroa, onko katsoja aikuinen, nuori tai esikoululainen. Kyse on katseen kohteen omasta tunteesta.

Raaka koulumaailma

Miksi sitten nimenomaan opettajat? Eiväthän he sentään ainoita ihmisten silmissä eläviä ole?! Selitys on lyhyt ja ytimekäs: maailma, ja erityisesti koulumaailma on raaistunut.

Opettajia nimitellään. Kymmenet oppilaat tuijottavat opettajansa kasvoja tunnista toiseen. Ei siis ihme, että joku mielestään nokkela löytää hänen kasvoistaan mitä kummallisimpia piirteitä, esimerkiksi näppylän otsasta, tai kookkaan nenän.

Pian keksitään tahditon nimi, joka kuvaa tuota piirrettä, otsaa tai nenää.

Me kaikki muistamme tämän. Ei opettajien nimittely hetikään aina ulkonäköön liittynyt, mutta mautonta ja jopa raakaa se saattoi olla. Melko helposti se olisi täyttänyt kiusaamisen kriteerit.

Nykyään kuulemma kaksi kolmesta naisopettajasta kertoo pohtivansa omaa ulkonäköään päivittäin. Miehistäkin näin tekee joka kolmas.

Onko siis kyse turhamaisuudesta, huonosta itsetunnosta, vai sittenkin kasvatuksesta, lasten ja nuorten huonosta käytöksestä? Kas, siinä kysymys.

Coulthardin leuka on in

Tämä opettajien keskuudessa tehtävä plastiikkakirurgia nousi esille ja muutama vuosi sitten. Se muistui mieleeni lukiessani muutama viikko sitten uutista, jonka mukaan kauneusleikkauksia teettävät amerikkalaiset haluavat yhä useammin muuttaa nimenomaan leukansa ulkonäköä.

Yhdysvaltain plastiikkakirurgien yhdistyksen mukaan leuan uudelleenmuotoilut ovat lisääntyneet viimeksi kuluneen vuoden aikana yli 70 prosenttia, monta kertaa nopeammin kuin perinteiset kasvojenkohotukset.

Leveät leukaperät ovat in. Terävämpää ja vakuuttavampaa leukaa haluavat niin miehet kuin naiset.

Plastiikkakirurgien mukaan leukaansa haluavat korjailla muun muassa monet yritysjohtajat. 


"Ihmiset yhdistävät alitajuisesti voimakkaan leuan auktoriteettiin, itseluottamukseen ja uskottavuuteen", kertoo alan kirurgiaa harjoittava newyorkilainen lääkäri Darrick Antell.

Psyyke ei korjaannu

Kosmeettinen kirurgia ei kuitenkaan tuo ratkaisua ulkonäön aiheuttamiin psykologisiin ongelmiin. Erässä norjalaistutkimuksessa potilaiden mielenterveyden ongelmat säilyivät nimittäin ennallaan tai jopa pahenivat (!) kauneuskirurgian jälkeen.

"Kosmeettista kirurgiaa on tämän jälkeen vaikea perustella suotuisalla vaikutuksella potilaiden mielenterveyteen", toteaa tutkimusta johtanut Tilman von Soest Norjan opetusministeriön alaisesta NOVA-tutkimusinstituutista.

Kirurgian jälkeen tilanne ei useimpien kohdalla muuttunut, ellei sitten pahempaan suuntaan. Kauneusleikkauksessa olleet kärsivät edelleen masennuksesta ja ahdistuksesta enemmän kuin kontrolliryhmä.

He käyttivät myös enemmän alkoholia ja yrittivät useammin itsemurhaa. Tämmöisen artikkelin on julkaissut Psychological Medicine -lehti.

Tästä huolimatta valtaosa suomalaisista tunnustaa haaveilevansa kauneusleikkauksesta. Tämmöisiä me ihmiset olemme.

Mitä on hyvä osata

Huomenna se taas tapahtuu: koulut sulkevat kumahtelevat ovensa. Lapset kirmaavat kevein jaloin kesälaitumille.

Tiesittekö, että peruskoulun 9. luokan päättäneitä on tänä keväänä suurin piirtein Vaasan kaupungin asukaslukua vastaava määrä; siis hiukan yli 60 000.

Vajaa puolet heistä jatkaa opintojaan lukiossa, hieman yli 40 prosenttia suuntaa tiensä ammatillisiin oppilaitoksiin.

Mitä tapahtuu lopuille? Vajaat 10 prosenttia (noin 6000 nuorta) ei oikein tiedä, mitä tekisi. He eivät jatka opintojaan. Eivät ainakaan ensi syksynä.


Tämä ”en oikein tiedä, mitä tekisin” -joukko kasvaa noin puolella prosentilla vuosittain.

Syrjäytyminen, tai syrjäytymisvaara — kas, siinäkin olisi yhdelle blogille aihetta. Aihe on kuitenkin sen verran tummansävyinen, että kirjoitan siitä syksymmällä, kun on muutenkin pimeää ja nuhruista.

Sen sijaan otan esille asian, joka pälähti mennä viikonvaihteessa mieleni keskuskammariin. Se olikin hassu tunne. Kun ajatus alkoi kiteytyä, se pakkasi hymyilyttämään, aluksi.

Sitten, heti perään kaivautui esiin toinen, jonkinlainen Havukk'ahon ajattelijan miete: "Ihmisellä on tässä elämässä kusiaisen valtuuvet." Mitä sitä täytyy ihmisen osata, säilyttääkseen onnellisuutensa? Entä, minkälaiset taidot ovat suorastaan elintärkeitä?

Urbaania vuorokukuntaa

Jotta pääsette kelkkaan, minun on avattava pohdintani taustoja.


Muutama vuosi sitten, juuri näihin aikoihin, meillä pistäytyi ohikulkumatkallaan Ukko Kärkkäinen. Siinä rupatellessamme Ukko kertoi niitä näitä. Valottipa myös suhdettaan luontoon. Kävi ilmi, että Ukko on taitava eläinten äänten imitoija.

Puheensa sivujuonteena hän näytti meidän Justukselle, kuinka käen kukunta syntyy. Sen voi ihminenkin osata.

Epäilin, ettei tuommoisesta taidosta taida iloa koitua. Ei olletikaan täällä, josta on vain reilu kolmen kilometrin matka Anttilan tavaratalon parkkipaikalle ja muihin keskustan rientoihin.

Mutta, kuinka väärässä olin. Kyllä sitä taitoa täälläkin on tarvittu!

Tämä tuli taas selväksi, viimeksi viikko sitten. Taisi olla lauantai-ilta, kun käki kukahteli siellä jossakin, ehkä puolen kilometrin päässä. Jupe sattui olemaan pihalla. Hän vastasi linnulle omalla käki-imitaatiollaan. Hetken kuluttua käki vastasi takaisin, nyt jo selvästi lähempää.

Muutaman käki – poika – käki –vuorokukunnan jälkeen lintu oli jo aivan Justuksen pään päällä, lehahti petäjän oksalle. Siitä tuli jalo kilpa: poika oli puun juurella ja pöllämystynyt, ”äimän käkenä” päätään pyörittävä kukkuja puun oksalla.

Kun kuuntelin touhua kymmenen metrin päästä, en tiennyt, kumpi oli se oikeampi käki. Hykerryttävä tilanne.

Miellyttävin luonnonääni

Käen laulu on kaikille tuttu ”kukkuu, kukkuu”, mutta linnun nmeikäläinen nimi juontuu laulusarjan lopussa kuuluvasta tuhahduksesta ”käkh”. Suomessa kuulemma pesii noin 60 000 paria (siis jälleen sama luku blogin alussa, huomaatteko!). Suomalaiskäet käyvät talvehtimassa Afrikassa.

Käki on muuallakin käki juuri merkillisen ääntelynsä perusteella: ruotsiksi käki on gök, englanniksi cuckoo, saksaksi Kuckuck, ranskaksi coucou, Suomessakin on kuulemma joskus puhuttu kukkulinnusta, mutta nykyistä nimitystä on epäilty lainaksi balteilta.

Kuten koulujen kevätjuhla, myös käki liittyy alkukesään. Muuan vuosi sitten Suomen Luonto-lehti keräsi lukijoiltaan tietoa siitä, mikä luonnonääni miellyttää eniten. Sadoista vastauksista käen kukunta oli selvä voittaja.

Käkeä perusteltiin sillä, että sen ”kukunta on jotenkin niin vaikuttavaa. Tulee hyvä mieli. Aina!"

Jos on uroskäki taitava kukkumaan (naaras ei kuku), ei ole taitamaton naaraskäkikään. Se nimittäin osaa munia hyvin erivärisiä munia! Ei ihme, että käen munia on löytynyt jopa 40 eri lintulajin pesästä.

Käen mukaan on nimetty myös kasveja. Ketunleipä tunnetaan joissakin murteissa käenapilana, tai käenkakkuna ja jossakin myös käenruokana.

Kaikki on suhteellista

En toki väitä, että tämä käen hämääminen olisi elämän tärkeimpiä taitoja. Ehkä se kuitenkin kuuluu taitoihin, "joita on mukava osata". Kuten vaikkapa pajupillin tekeminen ja muurinpohjalettujen paistaminen kesäisessä illassa.

Mutta sanokaapa te, mitä ihmisen tarvitsee osata elämässään? Kertotaulu on vielä toistaiseksi tärkeä taito. Silti tunnen tohtorismiehen, joka väittää hommaa turhuudeksi. Sitä varten on kuulemma laskimia.

Entä, suomen kielen sijamuodot? Se on jo pykälää kiemuraisempi kysymys. Joku voi väittää sijamuotojen kuuluvan yleissivistykseen, toinen väittää eläneensä onnellisen elämän ilman sijamuotoja.

Ei se aina helppoa ole - tietää, mitä pitäisi tietää.


Kuvat ovat viime viikon satoa.