Viimeistään nyt olisi kyettävä etääntymään (työ)kiireestä,
jatkuvasta ponnistelusta ja iänikuisesta suorittamisesta. Vai,… tuntuuko kenties
siltä, että juuri nyt ovat viimeiset
hetket ottaa itsestään viimeiset löysät pois?
Siis, että voisi vasta sitten tyynin mielin viettää lomansa?
Tai, että loman voisi edes mitenkään pitää!
Mitä onkaan kiire? Kirjailija Milan Kundera on sanonut sen omalla tavallaan kirjassaan Kiireettömyys: ”Kun asioita tulee liian nopeasti, kukaan ei voi olla varma mistään, ei yhtään mistään, ei edes itsestään.”
Kiire on tunnetila. Se syntyy siitä, että ahdamme liian
paljon asioita liian vähään aikaan.
Tavallaan kiire on myös hermostuneisuuden muoto. Se on tunne
siitä, että pitäisi olla jo seuraavassa kadun kulmassa. Tai, että: ”Voi voi. Tämähän olisi pitänyt tehdä jo
eilen!”
Olen kiireinen, olen tärkeä
Kiire on ristiriitainen tunne. Oletteko huomanneet, että kiire ja ”jatkuva
liike” tekevät meistä tärkeitä.
On niin muodikasta pysyä taukoamattomassa liikkeessä, tai kuten sosiologi Zygmunt Bauman on asian haukahtanut: ”Kyvyttömyys pysähtyä on yksi nyky-yhteiskunnan
omimmista piirteistä.”
Huomaatteko! Toisaalta voivottelemme kiirettä, mutta toisaalta pädemme ja olemme ikään kuin olemassa kiireen kautta.
Kiireessä on jotain taianomaista. Paitsi, että kiire on
tarttuvaa, se on globaalia. Sitä osoittaa se, että kiireestä puhutaan niin
samoin sanankääntein ja niin samanaikaisesti eri puolilla maailmaa.
Esimerkiksi Japanissa on kehitelty oma sanakin kroonisen
kiireen ja liikatyöskentelyn aiheuttamalle sydänkuolemalle. Kun näin ikävästi pääsee
käymään, japanilaiset puhuvat kiroshista.
Kiire kuuluu erityisesti kaikkialle
Kiire tuottaa vahinkoa, vaikkapa ystävyyssuhteisiin.
Luin jotakin brittiläistä kiiretutkimusta, jonka mukaan puolet
sikäläisistä aikuisista tunnusti menettäneensä yhteyden yhteen tai useampaan
ystäväänsä aivan liian tiukkojen aikataulujen vuoksi.
Britannian valtion julkaisemien tilastojen mukaan sikäläinen työssä käyvä
vanhempi käyttää tätä nykyä kaksi kertaa enemmän aikaa sähköpostien lukemiseen
kuin omien lastensa kanssa oleiluun. Minusta tuntuu, että tämä kotoinen työelämämme on aivan yhtä
kiireellä kyllästettyä.
Njaah… Ehkä kiire on hyväksi ja hyväksyttyä, jos se on
ehdottoman tilapäistä ja sen avulla saadaan jotain hyvää aikaan, esimerkiksi
pelastetuksi ihmiselämä.
Yleensä asiat ovat kyllä aivan päinvastoin, eli kiire
synnyttää huonoja asioita, onnettomuuksia, keskentekoisuutta - vaikkapa
viimeistelemättömiä tuotteita. Näistähän on jatkuvasti uutisia ympäri maailman.
Kaiken aikaa löytyy rottia säilykepurkeista. Kaiken aikaa
autojen kaasupolkimet juuttuvat pohjaan. Niin käy kiireen vuoksi, kun ei ehditä
tehdä asioita kunnolla.
Hallittu hidastelu
Hallittu hidastelu, tai kuten myös sanotaan, downshiftaaminen, on kepin
tuikkaamista kiireen rattaiden pinnojen väliin.
Ei kyse laiskuudesta ole, enemmänkin kohtuullistamisesta. Se on
pysähtymistä, järjen käyttöä. Se on siirtymistä peilin eteen ja kysymistä: mitä ihmettä varten sinä
ihminen paahdat? Luuletko kerran olevasi onnellinen, kun muistat hölkyttäneesi
kiireellä läpi elämäsi?
En sano, että jokaisen pitäisi harrastaa hidastelua, mutta vissi, omakohtainen suhde alituiseen tukka putkalla rientämiseen meidän olisi hyvä löytää.
Hallittu hidastelu on vastalääke elämäntapamme synnyttämälle stressille ja
kiireelle. Aivan samanlaisia terapeuttisia merkityksiä on vaikkapa
puutarhanhoidolla, kutomisella tai vaikkapa mato-onkimisella. Kokeilkaapa
sitä kesäauringon kilossa läheisellä järvellä – mikä mahtava fiilis!
Itse asiassa juuri Juhannus on aikaa, jolloin pitäisi olla aikaa itselle ja
läheisille. Se on aikaa, jolloin ulottuvillanne on – pitäisi olla — rippunen
tahkeasti soljuvaa, suorastaan matavaa aikaa.
Hyvää keskikesän juhlaa kaikille!