Mitä on hyvä osata

Huomenna se taas tapahtuu: koulut sulkevat kumahtelevat ovensa. Lapset kirmaavat kevein jaloin kesälaitumille.

Tiesittekö, että peruskoulun 9. luokan päättäneitä on tänä keväänä suurin piirtein Vaasan kaupungin asukaslukua vastaava määrä; siis hiukan yli 60 000.

Vajaa puolet heistä jatkaa opintojaan lukiossa, hieman yli 40 prosenttia suuntaa tiensä ammatillisiin oppilaitoksiin.

Mitä tapahtuu lopuille? Vajaat 10 prosenttia (noin 6000 nuorta) ei oikein tiedä, mitä tekisi. He eivät jatka opintojaan. Eivät ainakaan ensi syksynä.


Tämä ”en oikein tiedä, mitä tekisin” -joukko kasvaa noin puolella prosentilla vuosittain.

Syrjäytyminen, tai syrjäytymisvaara — kas, siinäkin olisi yhdelle blogille aihetta. Aihe on kuitenkin sen verran tummansävyinen, että kirjoitan siitä syksymmällä, kun on muutenkin pimeää ja nuhruista.

Sen sijaan otan esille asian, joka pälähti mennä viikonvaihteessa mieleni keskuskammariin. Se olikin hassu tunne. Kun ajatus alkoi kiteytyä, se pakkasi hymyilyttämään, aluksi.

Sitten, heti perään kaivautui esiin toinen, jonkinlainen Havukk'ahon ajattelijan miete: "Ihmisellä on tässä elämässä kusiaisen valtuuvet." Mitä sitä täytyy ihmisen osata, säilyttääkseen onnellisuutensa? Entä, minkälaiset taidot ovat suorastaan elintärkeitä?

Urbaania vuorokukuntaa

Jotta pääsette kelkkaan, minun on avattava pohdintani taustoja.


Muutama vuosi sitten, juuri näihin aikoihin, meillä pistäytyi ohikulkumatkallaan Ukko Kärkkäinen. Siinä rupatellessamme Ukko kertoi niitä näitä. Valottipa myös suhdettaan luontoon. Kävi ilmi, että Ukko on taitava eläinten äänten imitoija.

Puheensa sivujuonteena hän näytti meidän Justukselle, kuinka käen kukunta syntyy. Sen voi ihminenkin osata.

Epäilin, ettei tuommoisesta taidosta taida iloa koitua. Ei olletikaan täällä, josta on vain reilu kolmen kilometrin matka Anttilan tavaratalon parkkipaikalle ja muihin keskustan rientoihin.

Mutta, kuinka väärässä olin. Kyllä sitä taitoa täälläkin on tarvittu!

Tämä tuli taas selväksi, viimeksi viikko sitten. Taisi olla lauantai-ilta, kun käki kukahteli siellä jossakin, ehkä puolen kilometrin päässä. Jupe sattui olemaan pihalla. Hän vastasi linnulle omalla käki-imitaatiollaan. Hetken kuluttua käki vastasi takaisin, nyt jo selvästi lähempää.

Muutaman käki – poika – käki –vuorokukunnan jälkeen lintu oli jo aivan Justuksen pään päällä, lehahti petäjän oksalle. Siitä tuli jalo kilpa: poika oli puun juurella ja pöllämystynyt, ”äimän käkenä” päätään pyörittävä kukkuja puun oksalla.

Kun kuuntelin touhua kymmenen metrin päästä, en tiennyt, kumpi oli se oikeampi käki. Hykerryttävä tilanne.

Miellyttävin luonnonääni

Käen laulu on kaikille tuttu ”kukkuu, kukkuu”, mutta linnun nmeikäläinen nimi juontuu laulusarjan lopussa kuuluvasta tuhahduksesta ”käkh”. Suomessa kuulemma pesii noin 60 000 paria (siis jälleen sama luku blogin alussa, huomaatteko!). Suomalaiskäet käyvät talvehtimassa Afrikassa.

Käki on muuallakin käki juuri merkillisen ääntelynsä perusteella: ruotsiksi käki on gök, englanniksi cuckoo, saksaksi Kuckuck, ranskaksi coucou, Suomessakin on kuulemma joskus puhuttu kukkulinnusta, mutta nykyistä nimitystä on epäilty lainaksi balteilta.

Kuten koulujen kevätjuhla, myös käki liittyy alkukesään. Muuan vuosi sitten Suomen Luonto-lehti keräsi lukijoiltaan tietoa siitä, mikä luonnonääni miellyttää eniten. Sadoista vastauksista käen kukunta oli selvä voittaja.

Käkeä perusteltiin sillä, että sen ”kukunta on jotenkin niin vaikuttavaa. Tulee hyvä mieli. Aina!"

Jos on uroskäki taitava kukkumaan (naaras ei kuku), ei ole taitamaton naaraskäkikään. Se nimittäin osaa munia hyvin erivärisiä munia! Ei ihme, että käen munia on löytynyt jopa 40 eri lintulajin pesästä.

Käen mukaan on nimetty myös kasveja. Ketunleipä tunnetaan joissakin murteissa käenapilana, tai käenkakkuna ja jossakin myös käenruokana.

Kaikki on suhteellista

En toki väitä, että tämä käen hämääminen olisi elämän tärkeimpiä taitoja. Ehkä se kuitenkin kuuluu taitoihin, "joita on mukava osata". Kuten vaikkapa pajupillin tekeminen ja muurinpohjalettujen paistaminen kesäisessä illassa.

Mutta sanokaapa te, mitä ihmisen tarvitsee osata elämässään? Kertotaulu on vielä toistaiseksi tärkeä taito. Silti tunnen tohtorismiehen, joka väittää hommaa turhuudeksi. Sitä varten on kuulemma laskimia.

Entä, suomen kielen sijamuodot? Se on jo pykälää kiemuraisempi kysymys. Joku voi väittää sijamuotojen kuuluvan yleissivistykseen, toinen väittää eläneensä onnellisen elämän ilman sijamuotoja.

Ei se aina helppoa ole - tietää, mitä pitäisi tietää.


Kuvat ovat viime viikon satoa.