Tiesittekö, että peruskoulun 9.
luokan päättäneitä on tänä keväänä suurin piirtein Vaasan kaupungin asukaslukua vastaava
määrä; siis hiukan yli 60 000.
Vajaa puolet heistä jatkaa opintojaan lukiossa, hieman yli 40 prosenttia suuntaa tiensä
ammatillisiin oppilaitoksiin.
Mitä tapahtuu lopuille? Vajaat 10 prosenttia (noin
6000 nuorta) ei oikein tiedä, mitä tekisi. He eivät jatka opintojaan.
Eivät ainakaan ensi syksynä.
Tämä ”en oikein tiedä, mitä tekisin” -joukko kasvaa noin puolella prosentilla vuosittain.
Tämä ”en oikein tiedä, mitä tekisin” -joukko kasvaa noin puolella prosentilla vuosittain.
Syrjäytyminen, tai syrjäytymisvaara
— kas, siinäkin olisi yhdelle blogille aihetta. Aihe on kuitenkin sen verran tummansävyinen, että kirjoitan siitä syksymmällä, kun on muutenkin pimeää ja
nuhruista.
Sen sijaan otan esille asian,
joka pälähti mennä viikonvaihteessa mieleni keskuskammariin. Se olikin hassu tunne. Kun ajatus
alkoi kiteytyä, se pakkasi hymyilyttämään, aluksi.
Sitten, heti perään kaivautui esiin toinen, jonkinlainen Havukk'ahon ajattelijan miete: "Ihmisellä on tässä elämässä kusiaisen valtuuvet." Mitä sitä täytyy ihmisen osata, säilyttääkseen onnellisuutensa? Entä, minkälaiset taidot ovat suorastaan elintärkeitä?
Urbaania vuorokukuntaa
Jotta pääsette kelkkaan, minun on
avattava pohdintani taustoja.
Muutama vuosi sitten, juuri näihin aikoihin, meillä pistäytyi ohikulkumatkallaan Ukko Kärkkäinen. Siinä rupatellessamme Ukko kertoi niitä näitä. Valottipa myös suhdettaan luontoon. Kävi ilmi, että Ukko on taitava eläinten äänten imitoija.
Muutama vuosi sitten, juuri näihin aikoihin, meillä pistäytyi ohikulkumatkallaan Ukko Kärkkäinen. Siinä rupatellessamme Ukko kertoi niitä näitä. Valottipa myös suhdettaan luontoon. Kävi ilmi, että Ukko on taitava eläinten äänten imitoija.
Puheensa sivujuonteena hän näytti meidän Justukselle, kuinka käen kukunta syntyy. Sen voi ihminenkin osata.
Epäilin, ettei tuommoisesta taidosta
taida iloa koitua. Ei olletikaan täällä, josta on vain reilu kolmen kilometrin
matka Anttilan tavaratalon parkkipaikalle ja muihin keskustan rientoihin.
Mutta, kuinka väärässä olin. Kyllä
sitä taitoa täälläkin on tarvittu!
Tämä tuli taas selväksi, viimeksi
viikko sitten. Taisi olla lauantai-ilta, kun käki kukahteli siellä
jossakin, ehkä puolen kilometrin päässä. Jupe sattui olemaan pihalla. Hän
vastasi linnulle omalla käki-imitaatiollaan. Hetken kuluttua käki vastasi takaisin, nyt jo selvästi lähempää.
Muutaman käki – poika – käki
–vuorokukunnan jälkeen lintu oli jo aivan Justuksen pään päällä, lehahti petäjän
oksalle. Siitä tuli jalo kilpa: poika oli puun juurella ja pöllämystynyt,
”äimän käkenä” päätään pyörittävä kukkuja puun oksalla.
Kun kuuntelin touhua kymmenen metrin
päästä, en tiennyt, kumpi oli se oikeampi käki. Hykerryttävä tilanne.
Miellyttävin luonnonääni
Käen laulu on kaikille tuttu
”kukkuu, kukkuu”, mutta linnun nmeikäläinen nimi juontuu laulusarjan lopussa kuuluvasta
tuhahduksesta ”käkh”. Suomessa kuulemma pesii noin 60 000 paria (siis jälleen sama luku blogin alussa, huomaatteko!). Suomalaiskäet käyvät
talvehtimassa Afrikassa.
Käki on muuallakin käki juuri
merkillisen ääntelynsä perusteella: ruotsiksi käki on gök, englanniksi cuckoo,
saksaksi Kuckuck, ranskaksi coucou, Suomessakin on kuulemma joskus puhuttu
kukkulinnusta, mutta nykyistä nimitystä on epäilty lainaksi balteilta.
Kuten koulujen kevätjuhla, myös käki
liittyy alkukesään. Muuan vuosi sitten Suomen Luonto-lehti keräsi lukijoiltaan
tietoa siitä, mikä luonnonääni miellyttää eniten. Sadoista vastauksista käen
kukunta oli selvä voittaja.
Käkeä perusteltiin sillä, että sen
”kukunta on jotenkin niin vaikuttavaa. Tulee hyvä mieli. Aina!"
Jos on uroskäki taitava kukkumaan
(naaras ei kuku), ei ole taitamaton naaraskäkikään. Se nimittäin osaa munia
hyvin erivärisiä munia! Ei ihme, että käen munia on löytynyt jopa 40 eri
lintulajin pesästä.
Käen mukaan on nimetty myös kasveja.
Ketunleipä tunnetaan joissakin murteissa käenapilana, tai käenkakkuna ja
jossakin myös käenruokana.
Kaikki on suhteellista
En toki väitä, että tämä käen
hämääminen olisi elämän tärkeimpiä taitoja. Ehkä se kuitenkin kuuluu taitoihin,
"joita on mukava osata". Kuten vaikkapa pajupillin tekeminen ja
muurinpohjalettujen paistaminen kesäisessä illassa.
Mutta sanokaapa te, mitä ihmisen
tarvitsee osata elämässään? Kertotaulu on vielä toistaiseksi tärkeä taito. Silti
tunnen tohtorismiehen, joka väittää hommaa turhuudeksi. Sitä varten on kuulemma
laskimia.
Entä, suomen kielen sijamuodot? Se
on jo pykälää kiemuraisempi kysymys. Joku voi väittää sijamuotojen kuuluvan yleissivistykseen,
toinen väittää eläneensä onnellisen elämän ilman sijamuotoja.
Ei se aina helppoa ole - tietää,
mitä pitäisi tietää.
Kuvat ovat viime viikon satoa.
Kuvat ovat viime viikon satoa.
Jo 1960 -luvulla desmennyt isoisäni Juho, Mursun Jussi oli tunnettu kynämies. Kun sillä kyläkulmalla vuosisadan alkuvuosikymmeninä tarvittiin kauppakirjaa, sopimusta tai jotakin virallisempaa muuta paperia, käännyttiin Jussin puoleen.
VastaaPoistaEi Jussi ollut kouluja käynyt, vaan keskittyi olennaisempaan viljellen maata ja metsää, kalasteli sen verran että tuli perheensä kanssa toimeen.
Siinä vaiheessa kun puuyhtiöt alkoivat ostaa yksityisltä metsää, puupinon tilavuuden laskemista isännät ihmettelivät, siitähän hinta määräytyy. Jussi käveli kaupunkiin ja osti matematiikan kirjan, josta kaava tilavuuden laskemiseen löytyi. Näin sillä perällä Jussi laski isäntien puupinot ennen myyntiä - ei onnistunut metsäyhtiön huijata puunmyyjiä.
Myöhemmin elämänvaiheitaan muistellessaan Jussi totesi tiedon ja osaamisen tarpeellisuudesta hyvin lakonisesti, että kirjoistahan oppii niin paljon kun haluaa.
Tuo on aina minua puhutellut. Jussi opiskeli ja otti selvää tarpeeseen. Hänen kohdallaan oli kyse oma-aloitteisesta täsmäopiskelusta.
Ajatus karkaa äkkiä tämän päivän koulutuskustannuksiin: kuinka paljon on satsattu taloudellisestikin tiedon määrään, jota on ihmisillä käyttämättömänä ja siten ehkä arvottomana?
Tuosta taas ajatus kirmaa tämän päivän tiedonsaantikanaviin - internetiin. Periaatteessahan kaikki tarvittava tieto on kaikkien saatavilla.
Raflaava kysymys: miksi päntätä tietoa pää täyteen ennenkuin tietää mitä tietoa tarvii? Eikö asian voisi hoitaa niin, että hoidetaan tieto-/osaamisvajetta tarpeen mukaan. Ts. kun eteen tulee ongelma, ei muuta kun googlaamaan.